torstaina, huhtikuuta 17, 2014

Pintaliitäjä Rooman yössä * * *

Pitkänä perjantaina Helsingin teatteriohjelmistoon saadaan vuoden italialainen palkintoelokuva Suuri kauneus. Cannesissa Paolo Sorretinon ohjaama ja yhdessä Umberto Caontareron kirjoittama elokuva ei saanut palkintoja, mutta Euroopan elokuva-akatemia helli sitä lukuisilla pysteillä (paras elokuva, paras ohjaus, paras miespääosa, paras leikkaus). Keväällä tuli sitten Golden Clobe-palkinto ja lopulta arvostettu parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar.
Onko Suuri kauneus kaiken palkintotulvan arvoinen? Osaltaan on, mutta täytyy taas muistaa, että joku kirja tai elokuva saattaa elää julkaisemisen jälkeen omaa elämää suurempana, mitä se lopulta on. Alkaa julkisuusmylly, alkaa katsojien ihastelu ja alkaa lopulta pohdiskelu, onko kaikki manipulointia, mainosmiesten strategisia ratkaisuja. ”Tämä elokuva” viedään vaikka väkisin eurooppalaisen julkisuuspelin huipulle.
Suuri kauneus on tällainen elokuva. Pitää antaa synninpäästö ohjaaja Paolo Sorrentolle. Tuskin Sorrrento on tajunnut ohjaustyötä aloittaessaan, että hänellä on kultakimpale hyppysissään. Sorrento ohjaa suurella sydämellä ja italialaisen maestron Federico Fellinin perinnettä kunnioittaen. Selvästi Sorrenton vaikuttimena on ollut Fellinin 1950-luvun lopun huipputyö Ihana elämä, joka kuvasi monerdia roomalaista ”nautintoelämää”. Marcello Mastroianni ja Anita Ekberg olivat unohtumattomia Fellinin ”nautiskelijoita”.
Suuren kauneuden ”Marcello” on Toni Servillon esittämä Jeb Campardella, joka aikoo valloittaa Rooman huvielämän. Nyt ei hypätä suihkulähteeseen, vaan ilakoidaan yökerhon hakkaavan musiikin ja eroottisen ilmapiirin katveessa. Elokuvan muita keskeisiä näyttelijöitä ovat Carlo Verdone (Romano) ja Sabrina Ferilli (Romana). Nähdäänpä Francois Truffautin myöhäiskauden näyttelijä Fanny Ardant esittämässä itseäään.
====================================================================================================
Suuri kauneus on draamakomedia, jossa Rooman sykähdyttävät kadut ja huikeat marmoripalatsit tarjoavat ihanan kaikupohjan modernin elämän vastuuttomille suorituksille. Elokuva on kuitenkin kaikkea muuta kuin vastuuton viihteellinen katsaus elämään, jonka syvimmissä vesissä vaikuttaa tyhjyyden taakka. Kaikki kestää aikansa.
Jeb Campardella tajuaa neljänkymmenen vuoden juhlimisen jälkeen, että näin ei voi jatkua. Hän on halunnut valloittaa kaiken yön kimalluksen ja sykkivät rytmit, upeat nuoret naiset, mutta nyt hän yrittää hakeutua muutokseen. Aina täytyy vain kysyä: Voiko ihminen muuttua, voiko ihminen muuttaa elintapojaan?
Suuri kauneus on viihdyttävä, hersyvä ja raikas italialaiselämän karuselli. Ei suuri elokuvatyö.

Ajankohtainen kommentti

Kun matkustan metrolla keskustaan, Kino-Palatsiin tai Tennispalatsiin, niin Itä-Keskuksen ja Siilintien jälkeen tulee Herttoniemen pysäkki. Tullessani nuorena opiskelemaan Helsinkiin Herttoniemi oli kuuluisa helsinkiläinen lähiö. Nyt siitä tuskin puhuu kukaan.
Elokuvaohjaaja Sami Laitinen näyttää rakastavan Herttoniemeä. Teattereihin tullut Muutoksii on Laitisen ohjaama elokuva herttoniemeläisistä nuorista, joille osoitetaan jotakin kannustavaa tekemistä. Kun viime aikaisissa uusissa kotimaisissa elokuvissa – muun muassa Korso - olemme nähneet syrjäytyneiden nuorten lohdutonta taivallusta elämän polulla, niin Muutoksii pyrkii etsimään optimistista suuntaa. Syrjäytyminen voidaa estää.
Sami Laitisen elokuva on harrastelijamainen, se olisi aivan hyvin voitu säästää televisiooon, mutta siinä on kunniallinen ajatus ja hyvä tavoite. Itse asiassa Laitinen perusti herttoniemeläisille nuorille elokuvapajan. Tämän pajan jatkotuotteena valmistui Muutoksii-elokuva. Hyvä niin.

maanantaina, huhtikuuta 14, 2014

Kuolema pukee tyttöä * * *

Englantilainen näyttelijä Roger Allam on lainannut äänensä Brian Percivalin uutuuselokuvaan Kirjavaras, joka käittelee kuoleman teemaa niin kuin Victor Sjöström 1920-luvulla Ajomiehessä ja Ingmar Bergman 1950-luvulla Seitsemässä sinetissä. Englantilaisohjaaja Percivalin elokuva perustuu Markus Zusakin romaaniin, jonka aiheena on Kolmannen valtakunnan saksalaiset kirjaroviot.
Sophie Nélisse näyttelee vakuuttavasti Kirjavarkaan tyttöä, joka pitää lukemisesta. Hän pelastaa kirjoja natsien synnyttämistä rovioista. Nyt ei liikuta Berliinissä, vaan elokuvan tapahtumat on sijoitettu vuoteen 1938 saksalaiseen pikkukaupunkiin. Sophie Nélissen esittämän Liselin tapahtumarikasta toimintaa seurataan aina vuoteen 1945, eli toisen maailmansodan päättymiseen ja Hitlerin Saksan tuhoon. Tämä on tuskin enää mikään uutinen, mutta näyttää siltä, että Saksan natsiajan menneisyyttä tutkitaan edelleen ja edelleen kirjoissa ja elokuvissa.
Kirjavaras ei ole kovin omaperäinen elokuva. Historiallisen ajankuvan saavuttamiseksi on tehty kovasti töitä, ja amerikkalaisäveltäjä John Williamsin musiikki siivittää kertomusta. Ettei vain ohjaaja olisi tutkinut liikaa Steven Spielbergin 1990-luvun Schindlerin listaa. Sophie Nélisse on hyvin ”kuoleman tytön” roolin sisällä, mutta sivuosien esittäjistä kohoaa kaikkien yli Emily Watson Liselinin äitinä – vai pitäisikö sanoa kasvattiäitinä.

Ajankohtainen kommentti

Viime lauantaiyönä sain suruviestin: Sakke Salko (s. 1951) on kuollut. Hän oli kaatunut asunnossaan Hakaniemessä, päässyt ambulanssiin ja hoitoon Meilahteen. Terveystilanne pahentui. Lääkäri tuli iltapäivällä ilmoittamaan Saken pojalle ja veljelle, että potilas ei selviytynyt.
Sakke Salko oli perinnetietoinen filmihullu, joka toimi elokuvakriitikkona muun muassa lyhyen ajan Ilta-Sanomissa ja Keski-Suomalaisessa. Tapasin Saken ensimmäisen kerran 1970-luvun puolivälissä ollessani SEKL:n toiminnanjohtaja. Hän oli tullut tilaamaan elokuvia johtamaansa Varkauden elokuvakerhoon. Koulun jälkeen Sakke saapui opiskelemaan Helsinkiin. Hän toimi töissä muun muassa Domuksen kirjastossa.
Palattuani 1979 työkomennukselta Keski-Suomesta minut valittiin työryhmään, joka suunnitteli HYY:n laatuelokuvateatteri Illusionin ohjelmistokaavion. Mukana ryhmässä olivat Sakke, Antti Lindqvist ja Ywe Jalander – kaikki intohimoisia elokuvaihmisiä. Nyt Sakke liittyi aikaisemmin kuolleen Ywen ja viime kesänä menehtyneen Antin joukkoon. Näin parhaat lähtevät ensin.
Sakke Salko istui 1980-luvulla usein pressinäytännöissä. Hänet valittiin töihin Ylen Koulutelevisioon, jonne Sakke hankki laadukasta filmiohjelmaa ulkomailta. Hän pääsi Koulutelevision pestin jälkeen Ylen Radio- ja tv -instituuttiin, jonne Sakke toi lukuisia luennoitsijoita Yhdysvalloista ja Britanniasta. Sakke vei myös käsikirjoitusryhmän Suomesta Texasin Austinin yliopistoon. Sakke osallistui vuosittain vuorotellen Yhdysvalloissa ja Euroopassa järjestettäviin Input-festivaaleihin, joka oli laatutelevisioiden edustajien globaali kohtauspaikka. Itsekin olin Saken kanssa vuonna 1990 Edmontonissa järjestetyssä festivaalissa. Niinköhän se oli, että vielä 1990-luvulla uskottiin sivistyneeseen televisiotuotantoon. Tämäkin usko on hiipunut.
Koulu-televisiota ei enää ole ja Radio- ja tv -instituuttikin lopetettiin. Sakke kuten moni muukin yleläinen joutui 1990-luvulla ”ulos talosta”. Omalla tavallaan Sakke joutui tyhjän päälle, mutta sinnitteli vuodesta toiseen. Viime vuosina hän kirjoitti Kansan Uutisiin ja joskus Filmihulluun. Saken suuria elokuvaidoleita olivat Ranskan uuden aallon ohjaajat ja amerikkalaiset veteraanit John Fordista Howard Hawksiin. Ja tietenkin Billy Wilder. Hänen bravuureita oli luentosarja "Komiikan koulu." Minä ymmärsin, että tämän hetken elokuvantekijöistä hän arvosti eniten brittiläistä Mike Leighia.
Ystävyytemme oli syvää. Se jatkui lähes neljäkymmentä vuotta. Tapasimme usein, mutta viime vuosina yhteydenpito kutistui lähes päivittäisiin tekstiviesteihin. Vierailut Saken vanhempien luona Varkaudessa ja kesäasunnossa Jäppilässä eivät unohdu koskaan. Elokuvan lisäksi Sakke oli kulinaristi, mallasvisikin tuntija ja kirjallisuuden ystävä. Hän oli vanhan koulun humanisti, suuri ihminen. Tieto Saken kuolemasta lamaannutti. Mutta elämän täytyy jatkua.

perjantaina, huhtikuuta 11, 2014

Mänttäri rakkauden, kapakan ja bluesin lumoisssa * * *

VLMedia















Pitkän linjan elokuva-ammattilainen Anssi Mänttäri (s. 1941) muistetaan 1980-luvun ns. halpisfilmeistä. Tosin hän ei käyttänyt aina omaa nimeään, vaan toteutti salanimellä Suvi-Marja Korvenheimo teokset Toto, Regina ja miehet sekä Huhtikuu on kuukausista julmin. Vakiokuvaaja Heikki Katajisto oli kameran takana. Omalla nimellään syntyivät muun muassa pienet arkirealistiset elokuvat kuten Kello, Viimeiset rotannahat ja Rakkauselokuva. Todellinen Mänttärin päätyö oli 1991 valmistunut Muuttolinnun aika, jossa Hanna Maunu näytteli hienosti isänsä luokse palaavaa tyttöä.
Romanssi on Anssi Mänttärin paras elokuva vuosiin. Nyt ohjaaja on hionut ilmaisuaan, eikä aikaisempia 1980-luvun töitä vaivannut nopea ja hiukan löysä toteutustapa enää ole voimassa. Mänttäri käyttää takautumia, ehkä liikaakin, mutta kyllä ne toimivat. Toimimattomia jaksoja ei löydy, joskin dialogia olisi voitu kehittää. Kirjalliset ja filosofiset puheet eivät aina loksahda kokonaisuuteen.
Uutuudessa Mänttäri liikkuu samoilla ihmissuhteiden vaikeilla aloilla kuin ennenkin – esimerkiksi Rakkauselokuvassa. Nyt Mänttäri on ikään kuin yrittänyt puristaa ohjauskyvyistään ”viimeisen panoksen irti”. Mänttärille tyypilllisesti päämiljöö on kapakka, tuo oluen, musiikin ja rakkautta etsivien tai elämäänsä pettyneiden ihmisten haikeiden katseiden tyyssija, jossa soi blues.
VL-Median levittämässä ja tutun Reppufilmin tuottamassa elokuvassa kolmikymppinen Lia kohtaa kadulla miehen, jossa on jotakin hurmaavaa. Ovatko he rakastavaisia kymmenen vuoden takaa? Nainen ei muista, mutta mies on varma siitä. Arvoitus saattaa ratketa illallisilla, jonne nainen suostuu lopulta lähtemään.
Jälleen kerran Anssi Mänttäri hyödyntää vivahteisesti suomalaista kapakkamiljöötä. Tällä kertaa naiset ovat pääosassa olutpöydissä. Talvista Helsinkiä kuvataan rikkain kuvakulmin. Tunnelmaa luovat kapakan musiikkikappaleet, joita saattaa olla liikaakin. Mutta niiden tarkoitus lienee sitoa tapahtumia saada katsojan sydän sykkimään.
Tunnelmointi elää, ja kahden ihmisen yllättävässä kohtaamisessa ja mahdollisessa rakkaudessa on henkeä. Nyt mies näyttää olevan se petturi. Pääroolit näyttelevät tuntemattomammat  Elina Reinikka (Lia) ja Juha Lagström (tuntematon mies kymmenen vuoden takaa). Reinikan äänenkäyttö on viehättävän omaperäistä. Elina Reinikka on lupaus. Reikka esittää säästeliäästi tyttären vierailun isän luona. Kohtaus on koskettava, joskin isän luennointi kapakasta pullojen keskeltä on liian pitkä ja kiusallisen kirjallinen.
Suomen elokuvasäätiö ei tukenut elokuvaa eurollakaan. Nuori polvi saa nykyisin elokuvarahat. Miksei Mänttärin tapainen yli seitsenkymppinen mies voisi vielä ohjata? Woody Allenkin ahkeroi koko ajan, vaikka täyttää pian 80-vuotta. Suuressa maailmassa ikä ei ole este. (Ensi-ilta 11.04. 2014)

Ajankohtainen kommentti

Yle TV1:n torstain myöhäisillassa esitettävä Ulkolinja on pitänyt tasonsa. Se on parasta ohjelmaa kanavalla. Torstaina näytettiin Boris Benjamin Bertramin tanskalaisdokumentti Kampanja, joka vei sotaan. Eli tanskalaisohjaaja palautti mieliimme vuoden 2002 tapahtumat, joissa USA:n johto loi valheellisen kampanjan, jotta olisi voitu aloittaa sota Irakia vastaan. Saddam Husseinin sanottiin rakentavan ydinasetta. Se ei pitänyt paikkaansa, mutta USA:n johto ei halunnut kuunnella oikeaa tietoa välittäviä agentteja tai YK:n asetarkastusryhmän johtajaa Hans Blixiä, joka olisi tarvinnut vielä muutaman kuukauden, jotta Irakin toiminta olisi voitu selvittää kokonaan.
Dokumentissa pääosissa ovat USA:n presidentti George W. Bush, Britannian pääministeri Tony Blair ja Tanskan pääministeri Anders Fogh Rasmussen, joista viimeksi mainittu toimii vielä hetken NATO:n johdossa. Irak-hyökkäyksen todellinen konna oli – kuten tiedämme – USA:n varapresidentti Dick Cheney, jonka on sanottu välittäneen amerikkalaisille ja maailmalle vääriä tietoja Saddam Husseinin joukkotuhoaseista.
Massiivinen hyökkäys Irakiin alkoi, vaikka YK:ssa ei saatu sodalle selvää mandaattia. Tulokset tiedämme. Saddam Hussein kaatui, mutta sodassa kuoli järkyttävä määrä ihmisiä. Nyt Irak on sisällisodan partaalla.
================================================================================================
Dokumentissa on paljon uutta tietoa, ja hyviä haastatteluja. Esimerkiksi Britannian silloinen Yhdysvaltain suurlähettiläs sanoo selvästi, että Husseinin kaataminen oli kansainvälisen lain vastaista. Kuulostaako tutulta? (Vertaa Venäjän toimet Krimillä).
Muuan USA:n sisäpiirissä sodan valmistelujen yhteydessä toiminut virkamies toteaa dokumentissa vastuullisuutensa: ”Olisi pitänyt kuunnella omaa vakaumusta ja erota.” (Kampanja, joka vei sotaan uusitaan 16.4.).

tiistaina, huhtikuuta 08, 2014

Surrealismia Budapestin hotellissa * * *

(c)2014. Twentieth Century Fox


















Wallflowerin Contemporary North American Directors – hakuteoksessa pohjoismaihin viittaavia Anderson-nimisiä ohjaajia on liuta. On Jay Todd Anderson, Paul Anderson, Paul Thomas Anderson, Steve Anderson ja viimeisenä Wes Anderson. Teos julkaistiin vuonna 2000, joten uusia Andersoneja on ilmeisesti tullut lisää mukaan. Todettakoon, että näistä Andersoneista Paul Thomas loi 1999 nykyisen amerikkalaisen elokuvan valioihin kuuluvan Magnolian.
The Grand Hotel Budapest on Wes Andersonin luovasti kupruileva, surrealistinen kuvaus elämästä suuren hotellin sisuksissa. Teksasilainen Anderson (s. 1969) ei ole minulle kovin tuttu, mutta 1998 valmistunut Rushmore ilahdutti vinksahtaneella huumorillaan. Siinä oli samaa alakuloa ja hulluutta kuin tässä uutuudessa The Grand Hotel Budapest. Molemmat elokuvat vahvistavat käsitystä, että Wes Andersonin ohjaustyöt eivät kuulu mihinkään genreen. Ne ovat rohkeasti omaperäisiä. Wesín visuaalinen tyyli on epätavallisen hohdokasta.
The Grand Hotel Budapest -elokuvan juliste kertoo selkeästi, että ohjaaja on saanut houkuteltua mukaan ison määrän maailmalla tunnettuja näyttelijöitä. Ehkä elokuvaa ei olisi voitu tehdäkään ilman Bill Murrayta, Willem Dafoeta, Jude Lawia, Harvey Keitelia, Edward Nortonia, Tilda Swintonia, Tom Wilkinsonia, Owen Wilsonia ja Jeff Goldblumia.
Ralph Fiennes tulkitsee maailmansotien välissä toimineen hotellin isäntää. Nuoruutta elokuvassa edustaa ”piccolopoikaa” Zero Moustafaa tulkitseva Tony Revolori. F. Murray Abraham – muistattehan Milos Formanin Amadeuksen – näyttelee vanhaa Moustafaa. Wes Anderson ei ole vain ohjannut elokuvaa, vaan hän vastaa myös käsikirjoituksesta. Elokuva on valmistettu saksalais-englantilaisena yhteistyönä. Robert Murdochin FOX-yhtiö on mukana tuotannossa. Elokuvan viritys on musta draamakomedia.
================================================================================================
Kiinnostavasti elokuva alkaa hautausmaalla nykyaikana. Teini-ikäinen tyttö huomaa hautapaaden, jossa lukee vain ”Tekijä”. Tyttö saa käsiinsä kirjan, jossa kerrotaan budapestiläisestä suurhotellista. Sinne kirjailija teki matkan vuonna 1960. Hyvin kaikki alkaa.
Elokuvassa ei viitata Unkariin, vaan hotelli on sijoitettu kuvitteelliseen Zubrowkaan, alppivaltioon. Hotelli ei ole enää entisessä loistossaan. Kirjailija tapaa vanhan Moustafan, joka toimi aikanaan hotellipoikana budapestiläisessä suurhotellissa. Vanha Moustafa kertoo tarinan tästä hotellin loistoajasta. Tarina alkaa vuonna 1932.
Tom Wilkinson näyttelee tätä kertojaa. Jude Law on sama henkilö nuorena.
Wes Anderson ja lavastaja Adam Stockhausen tutkivat tarkasti vanhojen eurooppalaisten hotellien kuvastoja. Esikuviksi löydettiin hotelli Tshekistä Karlovy Varysta ja Grandhotel Cellert Budapestistä. Elokuvan hotellista tehtiin miniarityyrit. Wes Andersonin mukaan miljöiden täytyi näyttää vanhanaikaisilta.
Kyllä The Grand Hotel Budabest on erikoistapaus missä tahansa teatteriohjelmistossa. Stefan Zweigin teosten inspiroima elokuva on kuitenkin liian kirjallinen ja tehdyn tuntuinen. Ilman muuuntautumiskykyisiä näyttelijöitä ja vahvaa tekstiä lopputulos olisi ollut huono.

Ajankohtainen kommentti

VL-Media tuottaa uusia kotimaisia elokuvia. Samalla firma on ryhtynyt julkaisemaan DVD-versioina vanhoja suomalaisia elokuva- ja tv-teoksia. Viime kuussa kauppoihin ilmestyi Rauni Mollbergin viehättävä Aapeli-sovitus Siunattu hulluus. Tampereen Tohlopin TV2:n takavuosikymmenien kestosuosikki Heikki ja Kaija on myös ilmestynyt DVD-tallenteena. Nyt kaupoissa on viisi ensimmäistä tallennettua jaksoa. Lisää seuraa toukokuussa. Toivottavasti VL-Media on lisännyt taustatietoja ja ekstra-aineistoja tallenteisiin.

P.S. Sivistys on kortilla Suomessa. Jalkapallomies Paavo Arhinmäen lähdettyä hallituksesta jossakin päätettiimn, että kulttuuri- ja urheiluministerin salkku annetaan jo toimiville ministereille. Se osoittaa, että kulttuurin asiat on täällä ajettu alas. Vain teknologia-viihde ja peliala saavat huomiota Suomessa - kuten Wienissä toimiva Alpo Suhonen totesi (IS. 5.4. 2014).

tiistaina, huhtikuuta 01, 2014

Sotatrauma ei hellitä - Jonathan Teplitzky inhimillisyyden asialla * * *

Future Film
















Siitä on kulunut neljännesvuosisata, kun Nigeriassa syntynyt, mutta perheensä mukana 1965 Englantiin tullut Colin Firth havahdutti elokuvayleisön. Ansioitunut brittiläinen teatteri- ja tv-näyttelijä Firth (s. 1960) sai pääroolin Milos Formanin viettelydraamassa Valmontissa. Sen jälkeen Firth on saanut työskennellyt ahkerasti elokuvisssa. Rooleja on satanut tiuhasti, eivätkä kaikki elokuvat ole olleet hyviä. Niistä hienoista muistetaan Englantilainen potilas (1996) ja viime ajoilta änkyttävän Yrjö VI:n osa Kuninkaan puheessa (2009).
Viime perjantaina Colin Firth saapui helsinkiläisille valkokankaille Jonathan Teplitzkyn tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa The Railway Man. Tapahtumat alkavat vuonna 1942, kun Firthin tulkitsema junaharrastaja Eric Lomax joutuu vankileirille Japanissa. Lomax määrätään vankiporukkaan, joka saa tehtävän rakentaa Thaimaa-Burma -rautatietä.
Ohjaaja Teplitzky näyttää realistisesti, miten japanilaiset kiduttivat rautatien rakentajia. Se oli äärimmäistä julmuutta. Eric Lomax ei selvinnyt noista sodan järkyttävistä kokemuksista. Hän traumatisoitui, ja Lomax tavataan elokuvassa nelisenkymmentä vuotta myöhemmin. Ainoa mahdollisuus selvittää päänsä on palata vuoden 1942 tapahtumapaikoille. Löytääkö Lomax kiduttajansa?
The Railway Man toimii kolmella tasolla. Sodan tapahtumat, Lomaxin sotatrauma kotimaassa ja rakkauskertomus. Eric Lomax kohtaa junamatkalla Patti-nimisen naisen (Nicole Kidman). He rakastuvat toisiinsa, mutta suhde on vaikea, koska Eric ei kerro sotatraumoistaan. Siksi Patti haluaa tavata Ericin sotakaverin Finlayn (Stellan Skarsgård): Avaisiko hän Eric Lomaxin sotakokemuksia?
Parhaimmillaan elokuva toimii jaksoissa, joissa hyvin realistisesti kuvataan sota-ajan kidutustapahtumia. Myös kohtaus japanilaisen sotapoliisin museossa on täynnä lupauksia. Eri asia on sitten, voittaako sovinto ja anteeksianto vai heittäydytäänkö koston tielle.
The Railway Man perustuu Eic Lomaxin kirjaan. Elokuvasovituksessa on pitänyt jättää pois monia sivujuonteita, mutta kokonaisuutena australialaisohjaajan toteutus kantaa. Pieniä yksityiskohtia ovat rautatiet, junat ja aikataulukirja – kaikki rakkaita Eric Lomaxille. Myös Ericin silmälaseilla ja kapsakilla tyhjässä sängyssä on tärkeä merkitys kerronnassa.
Colin Firth on jälleen syvällä roolinsa kipupisteissä. Eikä hän ole ainoa, sillä japanilaisen kiduttajan Nagasen rooliin on saatu hyvä Hiroyuki Sanda. Tukkamuotia vaihtanut Nicole Kidman todistaa osaamisensa huipputason. Ohjaaja vaihtaa myös kiinnostavasti näkökulmia, siksi Stellan Skarsgårdin ja Nicole Kidmanin osuudet ovat tärkeitä. Jeremy Irvine on erinomainen nuorena Lomaxina.

 
Kirjailija ja Walt Disney ottavat yhteen-John Lee Hancockin taustaava elokuva Maija Poppasen synnystä * * *

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 50 vuotta eräästä sodanjälkeisestä menestyselokuvasta, joka luotiin Walt Diesney -studiossa. Elokuva on Maija Poppanen, koko perheen musikaali, jossa ohjaaja Blake Edwardsin vaimona tunnettu, laulutaitoinen ja viehättävä Julie Andrews kiipesi tähtiin. Samoihin aikoihin hän esiintyi toisessakin huppumenestyksessä, nimittäin lapsikatraan kaitsijana Robert Wisen ohjaamassa Sound of Musicissa. Kuuluisassa kohtauksessa Julie Andrews laulaa ja tanssii Itävallan Alppien maisemassa.
Saving Mr. Banks ei varmaankaan nimenä kerro meille mitään, mutta kysymys ei ole mistään 50-vuotismuistoelokuvasta, vaan tärkeästä tekijänoikeusteemasta. Emma Thompson esittää Maija Poppasen luomaa kirjailija P.L. Traversia, joka ei millään tahtonut hyväksyä Walt Disneyn (Tom Hanks) kehittelemää elokuvaversiota. Disney romantisoi koko Maija Poppanen -hahmon ja tarinan, mutta kirjailija P.L. Travers pani koko ajan hanttiin. Lopulta hän teilasi koko elokuvan – samoin kuin moni meistä nuorista kriitikoista 1960-luvun puolivälissä.
Maija Poppanen -elokuvan ohjaajaksi valittiin Disney-tallin Robert Stevenson (1905-1986). Musiikin sävelsivät Richard M. Sherman, Robert B. Sherman ja Irwin Kostal. Julie Andrewsin vastanäyttelijäksi pestattiin koominen Dick Van Dyke, jonka olemus ja puhetapa aiheuttivat lieviä pahanolon tunteita. Elokuvan tapahtumavuosi oli 1910 ja paikka Lontoo.
Jos palataan vielä nyt ohjelmistossa viipyvän elokuvan nimeen, niin se viittaa Glynis Johsin esittämään Banksiin, joka liikkuu sufragettina lontoolaisilla kaduilla. Naisten oikeuksista taistellaan, mutta rouvan aviomies on konservatiivinen pankkiiri Mr. Banks (David Tomlinson). Banksit tarvitsevat lastenhoitajan, ja silloin Julie Andrewsin Mary Poppins/Maija Poppanen laskeutuu kuuluisalla varjollaan hätiin.
================================================================================================
Saving Mr. Banks on yllättävän viehättävä viihde-elokuva projektista, joka oli ikääntyvälle Walt Disneylle erittäin tärkeä. Elokuvaprojektin luomisvaihe ajoittuu vuoteen 1961. Emma Thompson on yleensä kalsea elokuvassa kuin elokuvassa, mutta nyt hän sopii hyvin tiukan kirjailinaisen rooliin
Ohjaaja John Lee Hancockille (s. 1956) Saving Mrs. Banks voi merkitä pientä nousua ohjaajan uralla. Hancock on toiminut niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Tarkkasilmäiset muistavat Hancockin käsikirjoituksen Clint Eastwoodin ohjaamasta Kevin Costner -elokuvasta Täydellinen maailma (1993). Ohjaamassaan Saving Mr. Banksissa Hancockin käsikirjoitustaidosta on varmaankin ollut apua, sillä hän on pystynyt syventämään P.L.Traversin luonnekuvaa viittaamalla ”isin tyttöön”, joka ihaili australialaista isäänsä, vaikka tämä oli armoton juoppo. En ole aivan varma, oliko Tom Hanks paras valinta Walt Disneyksi, joka jää muuten elokuvassa aika ohueksi henkilökuvaksi.

Ajankohtainen kommentti

TV-kanavat ovat heränneet kilpailemaan uusilla kotimaisilla draamasarjoilla. TV1 ansioitui syksyllä Kansan miehellä, keväällä se näyttää esittävän tuoreita suomalaisia teatterielokuvia – kuten vasta Hyvä poika ja Vuosaari. Nelonen on julkaissut kolmen naisen vaarallista peliä kuvaavan Mustat lesket. Nyt MTV3 on heittänyt kilpailuun fantasiasarjan Nymfit.
Niin Mustissa leskissä kuin Nymfeissä tulilinjalla ovat miehet. Voisiko ajatella, että nykyisessä tasa-arvon ilmapiirissä tv-draama on heittänyt ironisesti päälaelleen 1940-luvun amerikkalaisen film noir -elokuvan hokeman, jonka mukaan ”paholainen on nainen”. Näissä elokuvissa naiset ja miehet toimivat yhdessä murhamielessä. Sitten nainen osoittautui miestä viekkaammaksi – kuten Lawrence Kasdanin 1980-luvun hienossa film noir -pastississa Huuma.
Nymfeissä kuten Mustissa leskissä esiintyy miesvihaa. Sitä emme suoranaisesti tunnistaneet 1940-luvun film noir -suuntauksen teoksissa. Eikä se olisi ollut mahdollistakaan tuona aikana. Nykyisin kaikki on mahdollista, rajat voidaan ylittää reippaasti ja – voiko sanoa – vastuuta tuntematta. Näin tapahtuu niin Mustissa leskissä kuin viime viikon maanantaina aloittaneessa Nymfeissä. Sen päähenkilö on nuori Didi (Sara Soulié), joka suuntaa vihansa poikaystävää kohtaan. Tappomieltä kehitellään ja neitsyyden menetys on tapahtumavyöryn avaava tekijä Didin tajunnassa.
Nymfit on yritetty toteuttaa fantasiasarjan lajityypin mukaan. Aika kesyä tuo fantasia on, eikä lajille tyypillistä verenjuontia ilmene. Ensimmäinen jakso oli enemmän realismia kuin fantasiaa. Mutta täydenkuun aika on määräävässä asemassa, kun sänkykokemuksia aletaan hankkia. Tulee mieleen ranskalaisen Louis Mallen 1970-luvun Musta kuu (?). Ja italialaiset Taviani-veljekset ovat kuvanneet tuotannossaan ”vaarallista täydenkuun aikaa”, jolloin naisen seksuaalinen halu puhkeaa kukkaan. Tai aiheuttaa traumoja.
Nymfeistä puuttuvat fantasiatyypille ominaiset täydennykset ja sisällön syventämiset. Miikko Oikkosen kirjoittama ja ohjaama sarja etenee pintakuohuissa. Motiiveja ja tekoja ei oikein perustella millään. Ohjaaja on luottanut liikaa nuorten naisnäyttelijöiden kykyihin. Ne eivät ole kummoiset. Onko kyse näennäisfeminismistä vai pehmopornosta? Vaikea sanoa.
Miikko Oikkosen ohjaaja-apuna on toiminut Teemu Niki. Molemmat tekijät ovat tuntemattomia nimiä, eikä heille millään voi ennustaa kovin ruusuista uraa television tai elokuvan palveluksessa. Ehkä MTV3-kanavalla on päätetty luottaa heihin, koska Oikkonen ja Niki ovat tuoneet Ilmalaan käsikirjoituksen, jonka fantasiapuitteet ovat uutta Suomessa. Käsikirjoitusta olisi pitänyt tässäkin tapauksessa hioa ja hioa, uudelleen ja uudelleen. Ohjaajien kuvakielessä on silti hetkittäin jopa lumoavaa intensiteettiä.
Gummerus julkaisee Nymfit kirjasarjana.

P.S. Kyllä kotimaisten dokumenttielokuvien pääsy valokankaalle on vaikuttanut positiivisesti meihin, jotka olemme fiktioelokuvan ystäviä. Uusin tulokas on Jukka Kärkkäisen ja Sini Liimataisen koskettava, loistava dokumentti suomalaisesta itsemurhasta. Mitään siitä en ottaisi pois, niin vavahduttavasti se etenee, ja kuitenkin hyvin asiallisesti, todistusvoimaisesti. Jos katsomossa istui masentuneita, itsemurhaa suunnittelevia ihmisiä, niin elokuvan loppuun sijoitettu lohdutuksen sanoma avun saamisesta on hyvä informatiivinen lisäys.