sunnuntaina, helmikuuta 08, 2015

Michael Mann hakkerimaailmassa * * * *

Blackhat on Miami Vice -sarjan luojan Michael Mannin uusin elokuvatyö. Se on jäänyt meillä kovin pienelle huomiolle. Mann ohjaa todella intensiivisesti, mutta elokuvan ongelma on hiukan kulunut tarina. Nyt ollaan siis jäljittämässä kyberrikollisia.
Blackhatissa kiven sisässä uinuva hakkeri kutsutaan töihin. Saako hän vapauden, jos pystyy jäljittämään äärimmäisen uhkaaviksi koetut kyberrikolliset. Tarina on tyypillistä amerikkalaista mytologiaa, koska USA:ssa ukostaan yhden käden oikeuteen ja vierastetaan viranomaisten toimia. Tarvitaan sankari, joka ratkaisee ongelmat, koska poliisi ei siihen aina pysty. Kuvio on ollut sama aina westerneistä lähtien.
Michael Mann (s.1943) on chicagolaisslähtöinen ohjaaja, tuottaja ja käsikirjoittaja, Mann opiskeli 1960-luvun lopulla Lontoon filmikoulussa. Mannin ensimmäinen varsinainen elokuvatyö oli 1979 valmistunut Jericho Mile, televisiolle tehty, hyvin kulkenut trilleri, jossa vankilassa virunut mies saa luvan osallistua USA:n olympiajoukkueeseen. Mannin ensimmäinen teatterielokuva Thief (1981) oli äärimmäisen kliininen tutkielma huippuvarkaasta, jota esitti James Caan. Michael Mann ohjasi myöhemminvuonna 1992 erikoislaatuisen westernin Viimeisen mohikaanin, mutta neljä vuotta myöhemmin valmistui huippuohjaus Heat -ajojahti, jossa Al Pacinon poliisi jahtaa ”nerokasta” rikollista (Robert De Nero)
Michael Mannin tapa löytää aiheita ja käsitellä niitä viittaa kahtaalle: loistava visuaalinen kerronta ja osittain yhteiskunnallinen panostus. Tästä on hyvä esimerkki 1999 valmistunut The Insider, jossa Russell Crowen näyttelemä tutkija paljastaa tupakkafirman valheet. Blackhatissa on samaa yhteiskunnallista otetta, mutta elokuva olisi saavuttanut paremman suosion, jos se olisi tuotettu kymmenen vuotta aikaisemmin.
Blackhatin ongelma on myös näyttelijävalinta. Thor-filmeistä tunnettu Chris Hensworth on täysin sopimaton päärooliin. Osoittaako Hensworthin valinta Michael Mannin ohjaajan arvon putoamista Hollywoodissa? Mann ei saa enää elokuviinsa todellisia huippunäyttelijöitä. Se on vahinko, sillä kokonaisuutena Blackhat kulkee niin joustavasti ja jännittävästi, että siitä voivat nuoremmat ohjaajat oppia paljon.
Palataan vielä visuaaliseen panokseen. Heat-elokuvassa Micael Mannilla oli kuvaajana lahjakas, italialaissyntyinen Dante Spinotti (s.1943). Ja tulos oli fantastista. Backheatin kuvaaja, englantilaissyntyinen Stuart Dryburgh (s. 1952) ei ole läheskään yhtä tunnettu, mutta tarkkasilmäiset muistavat hänen upean työnsä vuonna 1993 uusiselantilaisen Jane Campionin Piano-elokuvassa.

Ajankohtainen kommentti

Omistan tämän viimeisen juttuni Martin Scorseselle ja Robert De Nirolle.
Olen kirjoittanut elokuvasta 15-vuotiaasta lähtien. Eli 55 vuotta. Nyt tämä on tässä. Kiitän poikaani Nicholasta, joka on editoinut ja julkaissut juttuni ammattitaidolla viimeiset kahdeksan vuotta. Kiitän kaikkia lukijoita, joiden määrä on kasvanut tasaisesti. Kiitän myös Filmikamaria pressipassista ja Vuosikortista.

Erikoisterveiset menevät Italian Paviaan ja Kalifornian San Franciscoon. 

tiistaina, tammikuuta 27, 2015

Nuoren kanadalaisohjaajan voitto - Yksinhuoltajaäidin ja kapinallispojan huikea tarina * * * *

  • Kanadasta tulee hyviä, elokuvantekijöinä, todella kunnianhimoisia ohjaajia. David Cronenberg ei ole ainoa, mutta hyviä ovat muun muassa Atom Egoyan ja Montrealin Jeesuksen ohjaaja Denys Arcand. Kairolaissyntyinen Egoyan muutti perheensä kanssa kolme-vuotiaana Kanadaan. Kohuttuja olivat Egoyanin 1990-luvun elokuvat Exotica, joka palkittiin Cannesin filmijuhlilla ja The Sweet Hereafter, joka käsitteli insestiä. Mainittakoon vielä quebecilainen Francois Girard, joka ohjasi 1993 kiehtovan muusikkomuotokuvan Thirty Two Short Films About Glenn Gould.
Ja nyt kohistaan quebeckilaisesta Xavier Dolanista, 25-vuotiaasta näkijästä ja tekijästä, joka on kuvannut tavallisesta poikkeavia aiheita, niin kuin elokuvassa I Killed My Mother (2009), jossa etualalla on äidin ja homopojan kimurantti tarina.
Tiettävästi Dolan on ehtinyt ohjata jo viisi elokuvaa, ja huomionarvoista on että äidit ovat useimmiten yksinhuoltajia. Dolan on kuvannut myös sukupuoli-identiteetin muutoksia. Onko kysymys erikoisuuden tavoittelusta vai paneutumisesta todellisuuden marginaaleihin?
Xavier Dolanin uusin ohjaustyö Mommy tuli toissa viikolla Helsingin ohjelmistoon. Maailmalla elokuva on otettu suitsutuksella vastaan. Kehuihin on helppo yhtyä.
Quebecissa iloittiin viime keväänä Cannesin filmifestivaaleilta irronnutta pystiä. Dolania pidettiin ranskankielisessä Kanadassa 1960-luvun Ranskan uuden elokuvan perillisenä. Ilmaisussa on samaa herkkyyttä ja voimaa kuin vaikkapa Truffautin ja Godardin elokuvissa, mutta aihemaailma on toinen. Tietenkin se on toinen, koska maailma on muuttunut ratkaisevasti viidessäkymmenessä vuodessa.
====================================================================================================
Mommyssa eletään asumalähiössä. Xavier Dolan kertoo yksinhuoltajaäiti Dianesta (Anne Dorval), joka yrittää selviytyä ongelmapoikansa Steven (Antoine Pilon) kanssa ankarasta arjesta. Steven vaikeuksien tähden äiti muuttaa asumalähiöön. Siellä hän kohtaa läheisen naapurin (Suzanne Clemente), josta kehkeytyy Steven tukija ja opettaja. Naapurilla on henkilökohtainen elämänsä, mutta onko se auvoinen vai täynnä haasteita. Elämisen pelkoa sivutaan.
Xavier Dolan tunkeutuu syvälle kuvaamiensa henkilöiden psyykeen. Etenkin Steven kohtaamat ulkoiset vaikeudet rinnastuvat kiinnostavasti muiden henkilöiden yrityksiin ottaa elämä edes hetkeksi haltuun. Steven äidin Dolan kuvaa hellällä rakkaudella. Eikä äidin ja pojan suhdetta pääse horjuttamaan ulkoa päin kuin väkivallalla. Mommyssa elämä ei juokse vain ongelmien ja raadollisuuden kehissä, vaan Xavier Dolan sopeuttaa tarinaansa joitakin optimismia pursuavia kuvajaisia.


Ajankohtainen kommentti

Mommysta on puhuttu ja kirjoitettu ohjaajan elokuvana. Sitä se on jokaisella solullaan. Takavuosina elokuvia markkinoitiin yleensä ohjaajan nimellä. Nykyisin ajat ovat muuttuneet, sillä esimerkiksi Yle Teeman sunnuntaiklassikkoja esitellään näyttelijän kasvokuvilla. Kysymys on saksalaisesta Marlene Dietrichistä (1901-1992), joka oli itävaltalaissyntyisen, Hollywoodissa työskennelleen
Josef von Sternbergin luomus. Teema mainitsee kyllä von Sternbergin (1894-1969), mutta keskittyy ennen kaikkea Dietrichiin.
Josef von Sternberg oli 1930-luvun studio-ohjaaja, jota esimerkiksi Sergei Eisenstein kehui kyvystä luoda rakkauden kauneimpia kuvia. Von Sternberg uskoi puhtaaseen taiteeseen. Hänelle elokuvissa oli tärkeintä liike, kauneus, valojen ja varjojen harmonia ja musiikki. Sanottiin, että von Sternbergille elokuva oli maalaamista liikkeeseen. Kriittisiäkin puheenvuoroja kuultiin. John Griersonin lausui 1947: ”Kun ohjaaja kuolee, hänestä tulee valokuvaaja”.
Josef von Sternberg pamahti kansainvälisen elokuvayleisön tietoisuuteen vuonna 1930 itävaltalaisella Sinisellä enkelillä. Se aloitti von Sternbergin ja lumoavan Marlene Dietrichin viisi vuotta kestäneen yhteistyön. Siihen kuuluivat Marocco, Shanghain pikajuna, Vaalea Venus, Eri lippujen alla, Intohimojen keisarinna, Paholainen on nainen. Yhteistyö lakkasi vuonna 1935. On sanottu, että glamour-tähti Marlene oli von Sternbergin elokuvissa rakkaudelle kokonaan suuntautuva nainen. Marocossa hän uhrautuu rakkaudelle ja elokuvassa Eri lippujen alla hän kuolee rakkauden tähden.


tiistaina, tammikuuta 20, 2015

Babelin ohjaajan uusi voitto * * * * *

(c)2014. Twentieth Century Fox 


















En ole koskaan ollut innostunut amerikkalaiskoomikko Michael Keatonista. Nyt täytyy sanoa, että hän näyttelee hyvin Alejandro Gonza´les Inárritun uudessa elokuvassa Birdman. Keaton on näyttelijä Riggan Thomson, joka on kyllästynyt supersankarin osaansa. Hän haluaa jotakin uutta, jotakin haasteellista, sellaista luovaa työtä, joka poikkeaa entisestä elokuvatyöstä. Riggan hakeutuu Broadwaylle ja pyrkii ohjaajaksi.
Meksikolaisperäinen (s. 1963) Alejandro Gonza´les Inárritu ohjasi 2000-luvun kaksi merkittävää elokuvaa, 21 grammaa (2001) ja Babel (2006). Etenkin Babelissa hätkähdytti ohjaajan taito rakentaa toimivia takautumia ja luoda monikerroksinen tarinarakenne. Tässä elokuvassa oltiin bussimatkalla, mukana muun muassa Brad Pitt. Sitten bussia kohti ammutaan, eikä seuraumuksista voi heti päätellä mitään. Inárritu antoi tarinan juosta nykyajassa, taustoittua menneisyyteen ja kerrostua hienoksi ihmissuhdepeliksi, johon myös maailmanpolitiikka iskostui. Elokuvan tapahtumat kulkivat Marokossa, Japanissa, Meksikossa ja USA:ssa.
====================================================================================================
Birdman on toisenlainen elokuva, visuaalisesti. Kuvaaja Emmanuel Lubezki, joka on työskennellyt Terrence Malickin kanssa, sai määräyksen pyrkiä harmoniaan. Hitchcock olisi ollut haltioissaan Inárritun ja Lubezkin innostuksesta antaa kameran kiertää 360 astetta henkilöiden vanavedessä. Lubezki käyttää taidokkaasti käsivaraa. Täytyy sanoa, että tuloksena on erittäin puhdas visuaalinen elokuvatyö, jollaista ei nähdä joka viikko.
Niin, se Michael Keaton. Kuvallisten hienouksen, lähes täydellisiksi hioittujen otosten sisälle, Alejandro Gonza´les Inárritu on kirjoittanut sähäkän, eksistentialisten tarinan, jossa teatterin tekeminen rinnastetaan kiehtovasti elokuvan ominaispiirteisiin.
Keatonin Riggan Thomsonilla ei ole todellakaan helppoa Broadwaylla, ja kuten olettaa saattaa ihmkisushteet ovat törmäyskurssilla. Ja uskomatonta kyllä, Inárritu pystyy tunkeutumaan kuin psykiatri Thomsonin alitajuntaan.
Birdman on alkukevään merkittäviä ensi-iltoja, osoitus elokuvataiteen vielä hengittävän, ainakin luovien ohjaajien käsissä. Birdman on yksi kevään Osacar-ehdokkaista.

Ajankohtainen kommentti

Yle vähentää ohjelmiaan säästösyistä. Yle-veroa ei suinkaan alenneta, vaikka kaikki Mestarien liigan tv-pelien ystävät sitä toivoisivat. Liigan tv-pelit loppuvat Ylellä, sillä tarjouskilpailussa julkisen palvelun yhtiöllä ei ollut varaa maksaa sitä, mitä kaupalliset kanavat ovat ilmeisesti valmiit panostamaan tuotteeseen.
En ole katsellut Ylen tiistaisia tv-pelejä suinkaan säännöllisesti, sillä hiukan on ärsyttänyt TV2:n ohjelmakoostomus. Pelit näytetään kyllä suorina ja sellaisinaan, mutta alun kommentoiva studio-osuus on alle kymmenen minuuttia. Mitä siinä ajassa ehtii sanoa tulevasta pelistä. Ei ainakaan syvällisempää, vaikka Yle käyttää maamme parhaita kommentaattoreita. Ei sentään vakituisesti Jari Litmasta, joka loisti Ylen studiossa kesän MM-ksojen aikana. Erkka V. Lehtola on ollut hyvä ja asiantunteva kommentaattori, joten hänenkin panoksensa loppunee lyhyeen.
Saa nähdä sitten, minkälaisen Mestarien liiga -kattauksen joku kaupallinen kanava levittää keväällä ruutuun. MTV3 on näyttänyt tähänkin saakka liigan tv-pelejä, mutta ainakaan vielä ei ole saatu vahvistusta, jatkaako MTV3 liigan pelien välittämistä ja lisää tarjontaan Yleltä poistuvat tiistai-illan ”ykköspelit”. MTV3:n johto on viitannut urheilun tv-oikeuksien kalleuteen. Näinä taloudellisen tilanteen ankeina aikkoina kaupallisellakin kanavalla täytyy pohtia tarkasti, millaisiin sopimuksiin voi sitoutua.

P.S. Kaikki mahdollinen ja ylikin palkittiin viime viikolla Urheilutoimittajien ja Ylen Urheilugaalassa. Mutta ei keihään kultamitalimiestä Antti Ruuskaista, ei HJK:n eurokentillä menestykseen johtanut valmentaja ”Bana” Lehkosuota. TV2:n puolella lähetys kesti kaksi tuntia. Lähetys oli rakennettu massiiviseksi viihdepaketiksi. Sitä pakettia sitten Ylen aamu-tv:n Jälkihien keskustelijat kehuivat yli ymmärryksen. Kriittisiä ääniä ei kuulu, koska urheilu taitaa olla pyhä Suomessa.
Muuan lisähuomio: Kaupalliset MTV3 ja Nelonen näyttävät paljon urheilua, mutta kanavien edustajia ei gaalassa juurikaan nähty. Ja kävikö nyt niin, että HJK sivuutettiin, koska seuran europelejä kotikatsomoihin välitti kaupallinen Nelonen Pro.


tiistaina, tammikuuta 13, 2015

Kavan kevätsarja on tasokas

Suomen elokuva-arkisto tai nykyisin Kava on julkaissut kevätkauden ohjelmiston. Howard Hawksin Hemingway-elokuvalla Kirjava satama kausi alkoi 12.1. tutussa Eerikinkadun Orionissa. Kevään ohjaajanimiä ovat Richard Linklater, Marcel Carne, Michael Powell ja Emeric Pressburger ja Kanadan elokuvan uusi nuori toivo Xavier Dolan, joka Kavan esittelytekstin kirjoittajan mukaan on saanut vaikutteita 1950-luvun melodraaman mestarilta Douglas Sirkiltä ja MTV-videoestetiikasta.
Kava saa myös arvovaltaisia ohjaajavieraita. Orionissa pistäytyvät Margarethe von Trotta, Marcel Carne ja Alejandro Jodorowsky. Näyttelijöistä Vesa-Matti Loiri juhlistaa Kavan kevätkautta. Loirin 13.1. tapahtuvan vierailun otsikoksi on merkitty ”Television legendoja 1”.
Orionissa kuullaan 19.1. luento ”Neorealismi ja uusi italialainen elokuva”, joka kuuluu Helsingin yliopiston Avoimen yliopiston opetukseen. Neorealismi-sarjan hienoja esityksiä on Vittorio de Sican 1952 valmistunut Umberto De – elämän vanki, johon Cesare Zavattini kirjoitti käsikirjoituksen. Italialaista uutta elokuva edustaa Tavianin-veljesten vaikuttava Isäni, herrani (1977).
Kavan keväästä voi poimia 26.1 Ranskan uutta aaltoa käsittelevän luennon, elokuvaesimerkkeinä muun muassa Eric Rohmerin 1966 valmistnut Keräilijätär. Marcel Carnelta nähdään esimerkiksi 8.2. Paratiisin lapset (1945) ja nerokkaalta koomikolta Jacques Tatilta 27.1. Playtime (1967). Uudemman eurooppalaisen elokuvan täkyjä ovat 4.2. saksalaisen Wim Wendersin Amerikkalainen ystävä (1977) ja 2.2. Michael Powellin hätkähdyttävä tirkistelymoraliteetti Peeping Tom (1960).
Mitä vielä? Aasialaisen elokuvan kohokohtiin kuuluu 16.2. Akira Kurosawan japanilainen Rashomon – paholaisen temppeli (1950). Richard Linklaterilta näytetään kaikkien aikojen Rakkaus-kolmikko, jossa amerikkalaisopiskelija (Ethan Hawke) ja ranskalaistyttö (Julie Delpy) kohtaavat: 21.2. Rakkautta ennen aamua (1995), Rakkautta ennen auringonlasku (2004) ja Rakkautta ennen keskiyötä (2013).
Kavan maaliskuun klassikkotapaus on 4.3. Robert Bressonin ranskalainen Kuolemantuomittu on karannut (1956), huhtikuun valio on 14.4. Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka (1957). Kava järjestää 20.4. luennon elokuva Espanjassa, Turkissa ja Israelissa, elokuvaesimerkkeinä muun muassa Carlos Sauran Carmen (1983) ja 21.4. Sefin Görenin maineikas turkkilainen vapaus-tutkielma Yol (1982). Samana päivänä nähdään saksalaisen Margerethe von Trottan myöhäistuotannon Ruusujen katu (2003).
Toukokuun kiinnostavia elokuvia on 1.5. Richard Linklaterin Hämärän vartija (2006), jokka perustuu Philip K. Dickin romaaniin.
Kava muistaa tanssin, musiikin, animaation ja suomalaisen elokuvan ystäviä. Koululaisiakin hemmotellaan luennoilla ja elokuvaesityksillä, sillä alakoulua, yläkoulun II astetta ja nuoria puhuttelevia klassikoita on valittu kokonaisen päivän tarjontaan.
Sokeri vielä pohjalla: kriitikko ja tutkija, eläkeläinen Matti Salo on kirjoittanut uuden elokuvakirjan ”Viitta ja tikari.” Siitä keskustellaan Orionissa 24.2 . Salo käsittelee yhteiskunnallisia käännekohtia kautta maailman. Kirjan nimen sanotaan viittaavan perinteisiin vakoojiin ja salamurhaajiin. Salon mukaan kaikki elokuvat ovat poliittisia trillereitä.

Ajankohtainen kommentti

Loppiaisen jälkeen ensi-iltaan tullut vuoden ensimmäinen kotimainen uutuus on nimeltään Vares – Sheriffi. Viime kesän helleaallon aikana kuvattu dekkarifilmi perustuu tietenkin turkulaisen Reijo Mäen kynäilemään romaaniin. Vares-elokuvia on filmattu ahkerasti suomalaisten ohjaajien toimesta, mutta uutuuden puikkoihin asettui Hannu Salonen. Niin, Saksassa mainetta saavuttanut suomalainen ohjaaja, joka on erikoistunut rikossarjoihin.
Tv-elokuviakin 22 vuotta sitten Saksaan opiskelemaan matkustanut Salonen on ohjannut. Viimeksi muistan nähneeni Salosen tv-elokuvan Borowskin tango, joka perustuu suosittuun saksalaiseen Tatort-krimisarjaan. Berliinin elokuva-akatemiassa opiskellut Salonen viihtyy Saksassa. Töitä riittää, on hän jopa ohjannut kuuluisaa amerikkalaisnäyttelijää Donald Sutherlandia. Kysymys oli poliisisarja Crossing Linestä, ja Salonen sai valtavasti opastusta kokeneelta näyttelijältä, joka täyttää kohta 80 vuotta.
Vares – Sheriffi on tilaustyö. Solariksen Markus Selin soitti Saloselle Saksaan ja tarjosi ohjaustiaisuutta. Salonen suostui. Hän on toteuttanut yhdeksännen Vares-elokuvan. Solariksen Markus Selin soitti Saloselle Saksaan ja tarjosi ohjaustiaisuutta. Salonen suostui. Hän on toteuttanut yhdeksännen Vares-elokuvan. Ei se ole sen parempi kin edellisetkään. Tuli ohjaaja sitten Hollywoodista, Kittilästä tai Tukholmasta, niin Mäen dekkareista ei saa millään kunnon elokuvaa.

keskiviikkona, tammikuuta 07, 2015

Päin seinää -komediaa vai tragediaa * * *

Jos David Cronenbergin ilkeässä Hollywood-kritiikissä Maps to the Stars sekoillaan, ollaan lääkeriippuvaisia, tullaan mielisairaalasta ja huumeongelmien hoidosta, niin Antti Heikki Pesosen (s. 1982) kotimaisessa Päin seinää -uutuudessa ihmiset liikuskelevat vähän samanlaisissa tilanteissa. On yksinhuoltajaäiti Essi (Armi Toivanen), jonka käsitys kasvattamisesta on horjunut, on tytär Takku (Mimosa Wellamo), joka kapinoi minkä ehtii. Takku on jatkuvasti lentämässä ulos koulusta. Ja Essi-äiti tuskailee hermojensa kanssa.
Päin seinää -elokuvan miehet ovat luusereita tai hulttioita. Opettaja Lasse (Eero Ritala) ei osaa tai ei halua katsoa tulevaisuuteen, vaan kaipaa edelleen nuoruuden rakastettuaan Essiä. Kai Lehtisen esittämä Sakke on renttu, jonka menneisyyden salat saattavat kiinnostaa Takkua. Eipä ole hurraamista elokuvan henkilöissä. Elämä kulkee rajamailla, elämä ottaa enemmän kuin antaa.
Päin seinää tapahtuu Korsossa, jota on käytetty ennenkin kotimaisissa elokuvissa. Akseli Tuomivaaran viime vuoden helmikuussa teattereihin tullut nuorisokuvaus oli nimeltään Korso.
Antti Heikki Pesonen on ohjannut Korsoon sijioittuvan lyhytfilmin. Hän voitti pääpalkinnon Tampereen lyhytfilmifestivaaleilla tällä Korsoteoria-lyhärillään. Vantaalta kotoisin oleva Pesonen on valmistunut ohjaajaksi Taideteollisesta korkeakoulusta.
=====================================================================================================
Päin seinää on ennemmin draamakomedia, jossa vilahtelee traagisia elementtejä. Antti Heikki Pesonen on kirjoittanut vahvan käsikirjoituksen. Ei ihme, sillä hänen elokuvaideoitaan on palkittu muun muassa Pohjoismaiden parhaana. Pesosen käsikirjoituksesta napsahti palkinto Ranskan Henri Langlois -festivaaleilla. Korsoteoria on ollut Pesosen voitto ja elokuvan teon kypsyyskoe.
Korsoteorian nähnyt ei oikein kostu Pesosen kokoillanelokuvasta. Ohjaaja on laskenut varman päälle – ikään kuin laajentanut lyhytfilminsä aihemaailmaa. Visuaalinen ilmaisu ja tapahtumat muistuttavat jopa häiritsevästi Korsoteoriaa. Olisiko ollut syytä kirjoittaa uudenlainen tarina, olisiko ollut syytä hylätä ankeiden lähiöiden epäonniset ja epäonnistuneet ihmiset, joiden vaiheista Pesonen kertoo tavalla, joka ei jätä yllätyksille sijaa.
Kun äidin kukkaro on tyhjä ja bensa lopussa niin kapinallisten matka tyssää ainakin hetkeksi. Uskallan silti toivoa: Miten olisi joskus uusi kotimainen elokuva, jossa ilo ja onni pulpahtelevat?
=====================================================================================================
Näyttelijäohjaajana Antti Heikki Pesonen on hyvä. Lähiöiden kieli ei maistu puulta, vaan todellisuudelta. Kapinoivia äitiä ja tytärtä esittävät Armi Toivanen ja Mimosa Willamo ovat luotettavasti rooliensa tasolla. Nuori Willamo lienee lupaus.

Ajankohtainen kommentti

Matti Ijäs on suomalaisen tv-elokuvan mestari, todellinen auteur. Pitkä ura Ylellä näyttää jatkuvan, kun toinen mestari Veli-Matti Saikkonen on viettänyt jo vuosia eläkepäiviä.
Matti Ijäksen uutta työtä odottaa aina mielenkiinnolla. Ijäs on ohjannut silloin tällöin myös teatterielokuvia – viimeksi vuoden 2013 parhaisiin kotimaisiin lukeutunut Kaikella rakkaudella. Ijäksen tv-elokuvista muistetaan aina mainita Painija, joka valmistui vuonna 1985. Hyviä olivat Tarpeettomia ihmisiä (2005) ja Puolin ja toisin (2013).
Kotikatsomossa nähtiin sunnuntaina Matti Ijäksen ohjaama Orkesteri – The Everlast, jonka taustalta löytyy Juha Lentolan näytelmä. Ijäs kertoo entisestä hittibändistä, joka soittaa nykyisin vain hääkeikkoja. Teosta on luonnehdittu takahuonekomediaksi. Sinne yhteen huoneeseen se keskittyi.
Pääsimme mukaan bändin yhdelle keikalle. Kaksikymmentä vuotta sitten loiston päiviä elänyt bändi on menettänyt suosionsa ja tasonsa. Bändin ikääntyneet jäsenet käyvätkin aikamoiseen toistensa syyttelyyn takahuoneessa. Eikä soitto taida enää maistua.

Orkesteri – The Everlast on selvä välityö, toki absurdia, vinksahtanutta ijäslaista ihmissuhdedraamaa. Ohjaus, kuvaus ja näyttelijätyö toimivat hyvin, mutta tv-elokuvan tarkoitus jää epämääräiseksi. Lopun poliisien syöksy häätalolle ja epäilty kidnappaustilanne eivät oikein loksahda kokonaisuuteen.