Coenin-veljesten patamusta komedia * * * *




Larry Gopnik (Michael Stuhlbarg) on tunnontarkka professori ja hyväsydäminen aviomies. Hän haluaa tehdä kaiken kunnolla perheessä ja työssä. Larry uskoo ikuiseen onneen ja rauhalliseen elämään. Kunnes kaikki muuttuu. Vaimolla on rakastaja. Vaimo jättää Larryn. Rakastaja aikoo muuttaa Gopnikien asuntoon. Larry taitaa uskoa muiden vakuutteluihin, mutta mitä sitten tapahtuu, kun Larryä aletaan syyttää petoksista työpaikalla.
Coenin-veljekset Ethan ja Joel ovat tehneet jälleen nautittavan ja terävän mustan komedian. A Serious Man on vinksahtaneella huumorilla höystettyä Coenia, mutta komedian pohjavireissä väreilee vakava huoli moraalittomasta elämäntyylistä ja hyvyyden katoamisesta. Coenin-veljesten päähenkilö Larry Gopnik on luottanut kanssaihmisiin. Hän on uskonut ihmisen hyvyyteen, ehkä liian naiivisti ja sokeasti. Maailma on kuitenkin niin ankara ja vaativa paikka, että se saattaa iskeä takaisin kovalla voimalla. Onko Larry Gopnik valmis ottamaan iskut vastaan?
Ethan ja Joel Coen tulivat amerikkalaiseen elokuvaan 1980-luvulla. Esikoiselokuva Blood Simple oli hämmästyttävä murhatarina Texasista. Coenit osoittivat heti suhtautuvansa maailmaan absurdilla huumorilla, joka on täynnä tummanpuhuvia sävyjä. Esikoiselokuvassa Coenit kuvasivat erikoislaatuisia ihmisiä petoksen ympyröissä - kuten sitä seuranneissa monissa muissa omaperäisissä ohjaustöissä (Barton Fink, The Hudsucker Proxy, Fargo, The Big Lebowski, The Man Who Wasn´t There, Ladykillers, Burn After Reading).
A Serious Manissa tutut teemat jauhautuvat eräänlaiseksi hullun huumorin karuselliksi, jota seuratessa katsoja ei voi olla välinpitämätön. Coenit liioittelevat ja tummentavat professorin tarinaa tavalla, joka pakottaa naurun väkisin esille. Larryn elämässä ongelmat seuraavat toisiaan. Jossain vaiheessa katsojan pitäisi sääliä professoria, mutta Coenit eivät anna tähän tilaisuutta. Nauramme hersyvästi professorille, mutta nauramme samalla itsellemme. Elämä on pahimmillansa tällaista, eikä koskaan tiedä, kuka meistä vedetään syvälle juonittelun helvettipeliin. Sitten elokuvan loppupuolella nauru muuttuu suruksi, katsojan kurkkua alkaa kuristaa, sillä Coenit eivät näytä antavan elämälle enää mitään arvoa. Ihmisen tulevaisuus on synkkä, lohduton, ja jos joku ryhtyy opastamaan ihmistä - kuten rabit - niin heidän neuvot ovat naurettavia ja tyhmiä. Jumalakin loistaa poissaolollaan.
========================================================================================
Yllättävinta A Serious Manissa on tapahtumien ajankohta. Coenit ovat sijoittaneet tarinansa vuoteen 1967. Miksi tuo vuosi? Sen yhteiskunnallisesta tilanteesta ei anneta mitään viitettä. Ehkä tapahtumavuosi 1967 on vain vitsi, coenilaista mustaa huumoria, jolla katsojaa johdatetaan harhaan. Tai ehkä Coenin-veljekset ovat halunneet näyttää tavallisen amerikkalaismiehen onnettoman tarinan, johon ei tartu yhtikäs mitään ajankohdan orastavista vapauden tuulista, radikalismin tulosta ja asennemurroksesta. Tässäkin veljekset ovat omaperäisesti omillaan. Eli: He avaavat näkymän arjen erääseen, hyvin kapeaan todellisuuslohkoon. Voi ajatella, että A Serious Man on täydellinen vastakohta esimerkiksi Oliver Stonen kaksikymmentä vuotta sitten valmistuneelle Syntynyt 4. heinäkuuta -elokuvalle.

Ajankohtainen kommentti

Yle Teema on pitänyt meitä hereillä lauantai-iltaisin. Dokumentit sodanjälkeisen elokuvan supertähdistä ja heidän työtään esittelevät elokuvat ovat kiinnostaneet laajasti. Ensin nähtiin järkyttävä dokumentti Marilynin viimeisistä sessioista, eli lukuisista keskusteluista pyskiatrin sohvalla 1960-luvun alussa. Oliko kysymys todellisista keskusteluista, jäi arvailujen varaan. Mutta mieli karrella katsoi Marilyn Monroen viimeisten vuosien elämäntapahtumia. Billy Wilderin komedia Piukat paikat sopi esitettäväksi dokumentin jälkeen, sillä tässä 1959 valmistuneessa riemupillerissä Marilyn todisti viimeistään loistavat näyttelijän (ja komediennen) kykynsä.
Viime lauantaina esitettiin dokumentti 1950-luvun tähdestä Doris Daysta, joka oli laulajana parempi kuin näyttelijänä. Aina hymyillyt ja iloinen Day asui Kalifornian pikkukaupungissa Carmelissa, jonka pormestarina toimi 1980-luvun lopulla näyttelijäikoni Clint Eastwood. Doris Dayn elokuvista näytettiin Alfred Hitchcockin ajankohtainen ja nerokas trilleri Mies, joka tiesi liikaa (1956), (alussa esille vilahtaa mm. islam-kysymys). Elokuva on kuuluisa Doris Dayn ikivihreästä laulukappaleesta "Whatever Will Be" ja Hitchcockin hovisäveltäjän Bernard Herrmannin Lontoon Albert Hallissa johtamasta sinfoniasta, jonka kuluessa ratkeaa, pystyykö salamurhaaja toteuttamaan aikeensa.
Huomenna meitä ilahdutetaan dokumentilla ranskalaisesta Brigitte Bardotista, jonka vientiarvo oli 1960-luvulla taloudellisesti laskettuna hyvin korkea. Elokuvana nähdään Jean-Luc Godardin Sen täytyi tapahtua, nyt uudella nimellä Keskipäivän aave. Tästä elokuvasta enemmän lauantaina mestariteos-sarjassani.
Teemalauantain tulevia elokuvatähti-esittelyjä ovat Rita Hayworth (19.12) ja Ingrid Bergman (26.12.).
P.S. Yle Teema sai Suomen Kuvalehden arvostetun Journalistipalkinnon. Meni oikeaan osoitteeseen. Onnea ja tsemppiä Ylen nykyisten säästösuunnitelmien puristuksessa.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 24

Enkelten lahti (La baie des anges, Ranska 1963) ohjaus: Jacques Demy, käsikirjoitus: Demy, kuvaus: Jean Rabier, musiikki: Michel Legrand, pääosissa: Jeanne Moreau, Claude Mann, tuotanto: Sud Pacifique Films.



Tähän elokuvaan liittyy nostalgiaa. Kun sen aikanaan näki syntyi halu käydä jossain vaiheessa paikoilla, joilla se on kuvattu. Tarkoitan tietenkin kiemurtelevaa vuorista tietä, jota pitkin auto laskeutuu Nizzan Englantilaisten promenaadille. Sen sain kokea Jacques Demyn elokuvassa joskus 1964. Kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin sain ajaa autolla saman reitin perheeni kanssa. Eikä se ajo, saapuminen Nizzaan ollut pettymys. Ei todellakaan.
Jacques Demyn (1931-1990) kuusikymmenluvun tuotanto hakee vertaistaan uudessa ranskalaisessa elokuvassa. Hän tuli parrasvaloihin kuin yhdessä yössä vuonna 1960 elokuvallaan Lola, joka on Anouk Aime´en rakkauden hymyn kruunaama, tansseja ja lauluja sisältämä karamelli Nantesista, jossa Demy varttui. Demyn sydämellinen esikoisteos on kuin kunnianosoitus Robert Bressonin Naisen kostolle tai Max Ophülsin Lola Montesille.
Suuri yleisö muistaa Demyn aina Cherbourgen sateenvarjoista (1964), tuosta huikeasta lauletusta rakkaustarinasta, jossa iki-ihana Catherine Deneuve murtautui kansainväliseen tietoisuuteen. Ylen Teema-kanavaa saamme kiittää keväällä 2009 lähetetystä Ranskan uuden aallon sarjasta, jossa myös Cherbourgin sateenvarjot esitettiin. Demyn elokuva vaikutti hyvin kestävältä teokselta, ainutlaatuiselta kolorismissaan, puvuissaan, katunäkymissään... ja Michel Legrandin musiikki lumosi.
Enkelten lahti valmistui aikana, jolloin ranskalaisen elokuvan suuri tähti Jeanne Moreau oli aktiivisimmassa vaiheessa. Kolmen, neljän vuoden aikana hän näytteli monien mestariohjaajien huippuelokuvissa - kuten Louis Mallen Yö kuuluu rakkaudelle (1959), Michelangelo Antonionin Yö (1960), François Truffautin Jules ja Jim (1961), Joseph Loseyn Eeva (1962), Orson Wellesin Oikeusjuttu (1962), saman Mallen Virvatuli (1963) ja Luis Buñuelin Kamarineidon päiväkirja (1963). Huh, huh, mikä lista.
============================================================================
Enkelten lahti johdattaa meidät myyttiselle Rivieralle, Nizzan ja Monte Carlon pelisaleihin. Jeanne Moreau on Dostojevskilta vaikutteita saaneen elokuvan ehdoton keskipiste. Hän esittää vaaleatukkaista uhkapeluri Jackieta, joka rakastelee loman aikana komean pankkivirkailijan (Claude Mann) kanssa. Jacques Demyn elokuvan pohjavire on tummempi kuin yleensä, sillä hän näyttää suorasti pelisalien loiston ja onnen, joka voi tuhoutua hetkellä millä hyvänsä. Demy tunkeutuu syvälle tyhjään elämänpiiriin, jota pelihimo hallitsee ja vallitsee.
Enkelten lahden kuuluisin repliikki kuullaan Jackie-Moreaun suusta: "Olen tingannut itseltäni, hallitsisiko Jumala numeroita. Pelistä on tullut uskontoni." Elokuvan edetessä tajuaa, että raha ei sittenkään ole pelin ainoa liikkeelle paneva voima, vaan uhkapelurit testaavat itseään. He heittäytyvät rulettipöydän imuun, jotta voisivat karkottaa tyhjyyden ja tavoittaa jännityksen, tavoittaa edes hetkellisen voiton autuuden.
Uhkapelikuvauksena Enkeltan lahti on elokuvahistorian merkkiteoksia. Sen rinnalle löytää muitakin hienoja pelielokuvia, niin kuin Norman Jewisonin Täyskäsi Kid tai Robert Altmanin California Split. Silti vain Demyllä oli kyky ja taito saada kaikki palaset loksahtamaan kokonaisuuteen. Eikä hän synkistä maalailuistaan huolimatta pettänyt itseään, sillä rakkauden voimaan uskova romanttinen Demy pulpahti pinnalle viimeistään elokuvan loppujaksoissa.
=======================================================================
Mikä oli elokuvaohjaaja Agnes Vardan (Cleo viidestä seitsemään, Onnen hetket) puolison Jacques Demyn merkitys ja asema Ranskan 1960-luvun uuden aallon elokuvassa? Koulukaupunkini filmihullukollega Sakari Toiviainen kirjoitti 1996 läpinäkyvän teoksen Ranskan uudesta aallosta. Kirjan nimi on "Elokuvan hengenveto". Toiviainen sijoittaa Jacques Demyn elokuvalehti Cahiers du Cineman filmihullujen (esim. Godard, Truffaut, Chabrol, Rivette) ja Pariisin vasemman rannan ryhmien (esim. Resnais, Varda, Marker) välimaastoon. Toiviaisen mukaan cahierslaisiin Demyn liitti filmihulluus sekä nuorena syntynyt tietoisuus elokuvasta kutsumuksena, ainoana mahdollisena ammattina. Vasemman rannan intellektuelleihin Demy kiinnittyi vaimonsa Vardan tähden. Samoin Demy liittyi henkisesti heihin, koska oli määrätietoinen oman tiensä kulkija.
Lainaan lopuksi Toiviaista: "Demy on Balzacin ja Faulknerin kaltainen maailmojen rakentaja: näiden kirjailijoiden lailla hän ei luonut niinkään erillisiä teoksia kuin perustarinasta käsin ajassa ja tilassa levittäytyvien elämänkohtaloiden verkoston, jossa henkilöhahmot jatkavat olemassaoloaan elokuvasta toiseen..."

Koivusalon tasapaksu Pohjantähti * *



Sodanjälkeisen suomalaisen elokuvan voimakas persoonallisuus Edvin Laine opittiin tuntemaan kirjailija Väinö Linnan "hoviohjaajana". Musta rakkaus ja Tuntematon sotilas 1950-luvulta, Täällä Pohjantähden alla 1960-luvun lopulta ovat Linna-elokuvina Laineen tunnetuimpia töitä. Laine tarvitsisi kyllä uudelleenarvioinnin, sillä vahvojen töiden lisäksi hän ohjasi paljon vaatimattomia ja helppoja komedioita, melodraamoja ja teatterikappaleiden filmatisointeja. Laine toimi vuosikausia Suomen Kansallisteatterin ohjaana, joten hän saattoi ottaa joskus elokuvatyöt kesäisinä lisäansiokeikkoina.
Pekko-mies Timo Koivusalo on rohjennut arvioida 40 vuotta myöhemmin uudelleen Edvin Laineen Pohjantähden. Kömpelöiden ja tahattomaa komiikkaa tarjonneiden 1990-luvun Pekko-farssien jälkeen Koivusalo ohjasi elokuvat Tapio Rautavaarasta ja Irwin Goodmanista. Hän tarttui jokin vuosi sitten suureen kansalliseen kulttuuriaiheeseen. Säveltäjämestari Jean Sibeliuksesta ryhdyttiin väsäämään elokuvaa. Sibelius-elokuva oli kammottava, vanhanaikainen ja veretön.
Uusi Täällä Pohjantähden alla on Sibelius-elokuvaan verrattuna parempi ohjaustyö. Koivusaloa voi kritisoida siitä, että hän on pudonnut samaan ansaan kuin Mikko Niskanen 1980-luvun loppupuolen Päätalo-elokuvisaan Elämän Vonkamies ja Nuoruuteni savotat. Nimittäin Niskanen ei saanut luotua minkäänlaisia yhteyksiä omaan aikaamme, vaan hän jäi ohjauksessaan museoidun kuvauksen tasolle. Siksi väitteet Pohjantähden tuomisesta 2000-luvulle eivät pidä paikkaansa.
Timo Koivusalon Täällä Pohjantähden alla saa odotetusti lisäarvoa, koska se tulee ensi-iltaan globaalin talouskriisin keskellä, mutta tämä on vain ulkoelokuvallinen sattuma. On näkynyt merkkejä, että yhteiskunnalliset ongelmat lisääntyvät, ihmisten välinen eriarvoisuus kasvaa ja köyhyys leviää Suomessa. Edvin Laineen alkuperäinen Pohjantähti julkistettiin ajankohtana, jolloin radikalismi ja poliittinen vasemmistolainen tietoisuus nostivat päitään Suomessa. Siksi Laineen elokuvaeepos sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta kansa tulvi solkenaan teattereihin.
========================================================================
Timo Koivusalo kuvaa Pentinkulman eriarvoisia ihmisiä ja erityisesti torppari Koskelan perhettä säätyaikana ja sisällissodan kurimuksessa. Yhteiskunnalliset ristiriidat rehottavat, torppareilta viedään maata, mutta työväenliike nousee ja luokkataistelu viriää. Elokuva alkaa loppupuolen kuvalla Akseli Koskelasta (Ilkka Koivula) valkoisten vankileirillä. Siitä siirrytään Linnan romaanin kuuluisaan alkuun suosta, kuokasta ja Jussista (Koivusalon elokuvan ei sanota perustuvan alkutekstien mukaan Linnan romaaniin, vaan tarinaan).
Timo Koivusalon työryhmä tekee teknisesti siistiä työtä - etenkin lavastaja Markku Myllymäki ja puvustaja Leila Jäntti. Koivusalon kerronta on kyllä tasapaksua: ei synny eepokselle ominaisia sykähdyttäviä kohokohtia. Joukkokohtaukset on tehty rutiinilla, Laurilan Antonin häätö on tosin luisumassa farssiksi. Maanviljelyskohtaukset ovat kuin kansatieteellistä historian kuvitusta. Punaliput eivät hulmua yhtä sykähdyttävästi kuin Edvin Laineella, tuolla vannoutuneella porvarilla.
Koivusalo on valinnut tuttuja huippunäyttelijöitä elokuvaansa, mutta näyttelijäkeskeisyydellä hän ikään kuin yrittää peittää kyvyttömyytensä kertoa elokuvallisesti, sytyttää ohjaajana kuvat hehkumaan. Näyttelijät pannaan lausumaan repliikkejä kameran eteen melkein kuin vanhoissa suomalaisissa maalaiselokuvissa. Koivusalo on yrittänyt haukata liian ison palan. Hänen elokuvansa on pelkkää kuvausta.
Uuden Pohjantähden vastaanotto saattaa riippua siitä, ryhtyykö vertailemaan Koivusalon keskeisiä näyttelijöitä Laineen elokuvaan. Totean, että Ilkka Koivula ei ole vakuuttava, joten en pysty unohtamaan Laineen elokuvan Aarno Sulkasta, joka tulkitsi samaa sisällissodan traumaa kantavaa Akseli Koskelaa. Laine-elämäkerran kirjoittaja Kalevi Kalemaa luonnehti Sulkasta osuvasti "arjalaiskasvoiseksi".
Sisäistyneitä näyttelijätöitä Timo Koivusalon Pohjantähdessä tekevät Risto Tuorila jykevänä Jussi Koskelana, Aleksin isänä, joka ei pane vastaan porvareille, Esko Roine työväenyhdistyksen ja lakkokomitean Otto Kivivuorena ja Heikki Nousiainen räätäli-pasifisti Halmeena, jonka ansiosta Pentinkulmalle perustetaan työväenyhdistys. Hurjasti kotimaisissa elokuvissa käytetty Hannu-Pekka Björkman on hyvä rovasti Salpakarina, jolle ihmisen hyvyys ja Jumalan tahto ovat elämän perusasioita. Eija Vilpas on väärä valinta torppari Anton Laurilan vaimoksi. Vera Kiiskinen on ulkokohtainen Elina Koskelan roolissa. Jonna Järnefelt on kuin luotu rovastin itsetietoiseksi vaimoksi.
Uusi Täällä Pohjantähden alla saattaa purra paremmin nuoreen yleisöön tai katsojiin, jotka eivät tunne Linnaa tai Lainetta. Nyt on vain kysymys siitä, lähteekö nuoriso teatteriin katsomaan historiallista luokkatataisteluaihetta, josta on kulunut pitkä aika.

P.S. Kuulin, että Timo Koivusalo kuvasi samaan aikaan Pohjantähden jatko-osan. Se tulee ensi-iltaan vuoden kuluttua. Toivottavasti jatko-osa ei ole yhtä lälly kuin Edvin Laineen jatkofilmi Akseli ja Elina.

Ajankohtainen kommentti

MTV3:n Seitsemän Uutiset näytti jälleen kykynsä viikko sitten, kun esiteltiin EU:n uudet komissaarit. Visuaalisesti esittely oli havainnollinen ja selkeä. Studion seinälle oli ripustettu uusien komissaarien valokuvat ja nimet sekä tehtävät. Tällaista on mielestäni parhaimmillaan television mahdollisuus käyttää tasapainoisesti kuvaa ja tekstiä sanoman perille menossa.
Hyvin Seitsemän Uutiset hoiti keskiviikkoiltana Finlandia-kirjallisuuspalkinnon uutisoinnin. Uutis-studioon oli saatu haastateltavaksi palkinnon jakaja, kulttuurineuvos Tuula Arkio. Uutisankkurit haastattelivat häntä asiantuntevasti. Positiivisesti uutisointiin ja haastatteluun käytettiin runsaasti aikaa.
=============================================================================
Vierastin Ylen TV1:n Stradaa koko viime vuoden. On se edelleenkin aika viihteellinen, kuin juosten - anteeksi pyöräillen - kustu kulttuuriohjelma, mutta tänä syksynä siihen on saatu todellinen juontajalöytö - Sanna Stellan. Katsokaa, miten luontevasti ja avoimesti, kuin meitä katsojia täydellä sydämellään palvellen Stellan toimii ruudussa. Että Timo Koivusaloa buffattiin (kuten melkein jokaisessa TV1:n ohjelmassa) ei ollut tietenkään mikään uutinen, koska TV2:n 1990-luvun Tutusta jutusta tuttu ohjaaja-juontaja on ikään kuin Ylen mies.
Joulutauolle jääneessä syksyn viimeisessä Stradassa (27.11.) toivottiin yleisömenestystä Koivusalon uudelle elokuvalle. Sitä en ymmrrä, että televisiossa kukaan ei puhu elokuvan tai muun kulttuuriteoksen laadusta. Vain katsojamääristä. Alkaa vaikuttaa siltä kuin kulttuuri olisi nykyisin niin televisiossa kuin lehdissä pelkästään viihdeuutisjuttu.