tiistaina, joulukuuta 02, 2014

Työpaikka menossa – taistelu alkaa * * * *

Suomessa eletään nykyisin heikon, lähes nollan talouskasvun aikaa ja Yt-neuvottelujen arkipäivää. Irtisanomiset ja lomautukset ovat tosiasia monen perheen elämässä. Tuhansien ja tuhansien. Hallitus ei löydä millään lääkkeitä uuteen talouskasvuun ja työttömyyden alentamiseen. Joulun alla monissa kodeissa tuskaillaan viimeisten eurojen kanssa. Saavatko lapset edes jotain iloa joulupöytään?
Belgialaisten Dardennen-veljesten uutuuselokuva Kaksi päivää, yksi yö iskee kuin salama tähän länsimaisen todellisuuden irtisanomispulssiin. Työttömyysluvut kasvavat kasvamistaan.
Kysymys on niin ajankohtaisesta elokuvasta, että hirvittää ajatella, miksi meillä ei puhuta tai käsitellä nykytuotannossa yhteiskunnallisista ongelmista. Meillä pahoitetaan vain mieltä ja kansa pannaan juoksemaan teattereihin typerien itsestäänselvyyksein perässä.
Kaksi päivää, yksi yö esittelee kahden lapsen äidin Sandran (Marion Cotillard), joka on kokenut elämässään vahvan masennuskauden. Sairasloman jälkeen Sandra palaa työpaikalleen, mutta saa kuulla ikäviä uutisia. Sandran työpaikka on vaarassa. Miksi? Koska muut työntekijät ovat asettaneet Sandran työn omia etujaan vastaan. Bonuksia on tulossa muille, jos Sandra lähtee kilometritehtaalle. Tosin asia ei ole niin yksinkertainen, koska tehtaan johto on vääristellyt tosiasioita. Niin päätetään, että äänestys työvoiman bonuksista ja Sandran irtisanomisesta tapahtuvat viikonlopun jälkeen.
=====================================================================================================
Jean-Pierre ja Luc Dardenne ovat luoneet todellisen jännitystarinan yhteiskunnallisesti huutavan tärkeän aiheen keskelle. Siksi elokuvaa Kaksi päivää, yksi yö ei pidä pelätä, vaan sitä on kaikki syy mennä katsomaan, vaikka mielensäpahoittajat haluaisivat, että tällaisia todellisuuteen rikkaasti pureutuvia aiheita pitäisi välttää. Ei ole sattunut allekirjoittaneen eteen montakaan viimeaikaista uutta eurooppalaista elokuvaa, jossa kompassi pidetään hievahtamatta tavallisen työtä tekevän ihmisen tasolla.
Eivätkä Dardennen-veljekset syytä ketään tahoa sinänsä, vaan osoittavat selkeästi, että länsimainen kapitalismi on pian umpikujassa. Siksi tarvitaan muutosta – uutta veljeyttä työtätekevien keskuudessa. Ja uutta talouspoliittista ajattelua.
Kaksi päivää, yksi yö on myös hienon näyttelijän Marion Cotillardin elokuva, voisiko sanoa – munaskuihin menevä hillitty bravuuri. Jos on etuoikeutettu suomalainen, jolla ei ole pelkoa YT-neuvotteluista tai eläkkeen tason laskusta, niin ainakin Cotillardin uskomattoman rohkean näyttelijätyön tähden kannattaa suunnistautua teatteriin.

Ajankohtainen kommentti

Täytyy antaa erikoiskiitokset Yle Teemalle ja tuottaja Kati Sinisalolle. Viime viikon Teeman elokuvafestivaali 2014 oli yhtä juhlaa. Monipuolisen tarjonnan kruunasi minusta Jean-Luc Godardin 1965 valmistunut Ranskan uuden aallon teos Hullu Pierrot, josta näytettiin uusi entisöity kopio. Elokuvan värimaailma pääsi oikeuksiinsa pienessä tv-ruudussakin. Ja selvisi muuan asia. Olen usein miettynyt, missä elokuvassa kulttuuriviitteitä viljellyt Godard mainitsee kuvataiteen suuren nimen Velasquezin. Tulihan se sieltä: Hullun Pierrotin alussa. Niin, ja omaa tietään kulkenut amerikkalaisohjaaja Samuel Fuller käy elokuvassa määrittelemässä legendaarisesti: ”Elokuva on taistelukenttä: Rakkautta, vihaa, toimintaa, väkivaltaa ja kuolemaa. Sanalla sanoen: Emootioita.”
Hiukan hämmästelin, että elokuvafestivaalin haastatellut filmi-ihmiset nostivat Stanley Kubrickin vuonna 1980 valmistuneen Hohdon arvoon arvaamattoman. Onhan se totta vie perfektionisti Kubrickin mestarityö – niin kuin melkein kaikki hänen tuotannossaan – mutta yhtä asiaa olen aina pohtinut. Lapsen käyttö kauhun kierteen maksimoinnissa ei ole mennyt minun päässäni koskaan läpi.
Toisaalta Teeman festivaalin huippuja oli espanjalaisen Carlos Sauran vangitseva Korppi sylissä, joka meni 19.08. 1977 ensi-illan jälkeen Aito Mäkisen legendaarisessa Diana-teatterissa vuoden. Yksi menestyksen syitä oli elokuvan tunnuskappale, Jeanetten laulama ”Por que´te vas”, josta Suomessa tuli hitti. Toiset olivat Ana Torrentin kasvot ja Geraldine Chaplinin riisuttu suoritus Anan äitinä. Teeman festivaali osoitti, että Korppi sylissä on lapsikuvausten huippuja.
=====================================================================================================
Elokuvavuosi 2014 alkaa olla lopullaan. Odotettavissa on vielä ainakin Ridley Scottin uusi elokuva ja kaksi kotimaista, joissa näyttelee suosittu Armi Toivonen. Todettakoon kuitenkin, että kotimaisen elokuvan vuosi ei ollut kovin innostava, kahta poikkeusta lukuun ottamatta. Ne ovat J-P Valkeapään He ovat paenneet ja Juha Lehtolan Aikuisten poika. Niissä näkyi, että elokuva voi olla vielä luovaa pyrskähtelyä ja taiteellista panostusta, eikä vain kaupallista laskelmointia.
Ulkolaisista uutuuksista parhaiksi valitsen seuraavat: ”71”, Boyhood, Couds Sils of Maria.

P.S. Sivusto jää joulukuuksi lomalle. Kiitän lukijoita kiinnostuksesta ja palautteista. Heti tammikuussa palataan asiaan.







tiistaina, marraskuuta 25, 2014

Brittisotilaan kujanjuoksu Belfastissa * * * * *

Atlantic Film
















Syksyn vaikuttavimpia, jännittävimpiä ja ohjaukseltaan ekonomisen taidokkaimpia uutuuselokuvia on ”71” - Mustat enkelit. Vuosiluku viittaa elokuvan tapahtumajaksoon. Pohjois-Irlanti on väkivallan kierteessä, ja brittisotilaiden pitäisi ylläpitää edes jonkinlaista järjestystä Belfastissa. Jakautuneet belfastilaiset murhaavat toisiaan kaduilla ja kujilla.
Yann Demangen ohjaaman ja Gregory Burken kirjoittaman ”71” -elokuvan alussa brittisotilaiden yksikkö lähtee partioimaan kaduille. Mukana on kokematon alokas Gary Hook (Jack O´Connell), joka joutuu onnettomien yhteensattumien tähden erilleen yksiköstään. Hook harhailee kaduilla ja talojen käytävillä. Hän loukkaantuu, mutta ei anna periksi. Gary Hook aikoo juosta verisenäkin turvaan, omaan yksikköönsä. Elokuvassa todetaan hiukan ironisesti, että sotilaita ei jätetä. Jätettiinkö Gary Hook sittenkin oman onnensa huomaan?
Elokuva on yhden miehen selviytymiskamppailu. Rinnalle luodaan äärimmäisen realistista kuvaa Belfastista, jonka monet katu- ja talo-osuudet ovat rikki revittyjä kuin sodan jäljiltä. Ohjaaja huomioi tarkasti pohjoisirlantilaisten eri osapuolet. Yhdessä viiltävässä tilanteessa nuori poika joutuu kiperän väkivaltatilanteen eteen. Rohkeneeeko hän tappaa, sillä aikuiset tietävät, että poika on halunnut asemieheksi.
======================================================================================================
Pohjois-Irlannin tilanne on nykyisin ainakin päällisin puolin rauhoittunut. IRA:sta ei ole kuulunut juuri mitään, ja oliko niin, että rauhanteossa järjestö jouduttiin lopettamaan. Elokuvassa käsitelty 1970-luvun alun tilanne oli aivan toinen. Eikä ohjaaja Yann Demange ole ainoa, joka on puuttunut noihin lähihistorian väkivaltaisiin vuosiin, jolloin ”omat” taistelivat toisiaan vastaan. Muistamme hyvin englantilaisen Kenneth Loachin pessimistisen Hidden Agendan (1990), Margaret Thatcherin ajan poliittisen trillerin, jossa britit sekaantuivat ihmisoikeusjuristin murhaan.
71” muistuttaa Pohjois-Irlannin ja emämaa Britanniankin lähistoriasta. Historia on tunnettava, ja väkivallan analyysit tehtävä. Elokuvan jälkeen jää miettimään, miksi uskonnolliset raja-aidat ovat olleet niin tiukat. Entä Britannian osuus? Oman pesän rankkaankin analyysiin olisi ollut aihetta, mutta nyt se tulee kuin vaivihkaa yhden nuoren alokkaan kujanjuoksuna. Ja vuosikymmeniä myöhemmin.
71” - Mustat enkelit on Yann Demangen esikoisohjaus. Mikä tulo elokuvaan! (Ensi-ilta 14.11. 2014)


Ajankohtainen kommentti

Yle Teema on hemmotellut meitä elokuvan historiaan ja kehitykseen liittyvällä sarjalla. Toki Elokuvan tarina on uusinta, mutta nyt sen tueksi on valittu niitä ”kaikkien aikojen” parhaita klassikkoja – kuten Jean Renoirin 1930-luvun lopun Pelin säännöt. Kuvataiteilijamestari Auguste Renoirin poika oli sotien välisen ja sodan jälkeisen ranskalaisen elokuvan suuri nimi, jonka tarkoitus oli tuoda rakkaus tähän julmaan maailmaan.
Huomenna Yle Teema aloittaa Elokuvafestivaalin. Ohjelmisto on monipuolinen ja kattava – Stanley Kubrickin Hohdosta mykkään kauhuklassikkoon Tri. Caligarin kabinettiin. Teeman neljä päivää jatkuvassa festivaalissa nähdään huipputeoksia. Teeman tuottaja Kati Sinisalo on valinnut festivaaleille edellisten lisäksi muun muassa seuraavia teoksia: äskettäin edesmenneen näyttelijä Philip Seymour Hoffmanin muistoksi Mestarin, Sean Pennin näyttelemän This Must Be The Placen, Jean-luc Godardin 1960-luvun puolivälin Hullun Pierrotin, jossa Jean-Paul Belmondo ja Anna Karina pakenevat kohti etelää, Carlos Sairan espanjalaisen Korppi sylissä, Billy Wilderin aina katsottavan Poikamiesboksin ja F.W. Murnaun klassisen Auringonnousun. Lyhytfilminä esitetään Aki Kaurismäen harvinainen Bluesia Pieksänmäen asemalla.

P.S. Yle TV1 esitti eilen myöhäisillassa Simo Sipolan dokumenttielokuvan Neljäs kuolema, jossa seurattiin 50-vuotisen avioliiton kokeneen Eija ja Oiva Saarisen yhteiselämän viimeisiä vaiheita. Eija toimi jaksamisen rajoilla kamppailevana omaishoitajana, sillä hänen miehensä oli halvaantunut ja saanut vielä ärhäkkään syövän. Sipolan dokumentti oli mestarillista työtä; hallittu ja tasapainoinen, loppuun saakka visuaalisesti hiottu, mutta myös asiakokonaisuudeltaan inhimillinen ja silmiä avaava. Kukat, puut, aurinko, taivas, nuo runolliset välähdykset ulkoelämän ominaispiirteistä toivat lohtua traagisen aiheen rankkaan kuvaamiseen.
Raskasta välittämistyötä aaamusta iltaan tekeviä omaishoitajia on maassamme 60 000. He säästävät miljardin vanhusten hoidon laitoskustannuksista, mutta saavat korvausta vain 16 euroa vuorokausi. Hävetkää päättäjät! 

tiistaina, marraskuuta 18, 2014

Aika juoksee hienossa Boyhoodissa * * * * *



















Rakkautta & Anarkiaa – festivaaleilta jäi kaupalliseen ohjelmistoon houstonilaisen Richard Linklaterin uutuuselokuva Boyhood. Ai että sitä on nautinnollista katsoa. Sillä siinä kaikki toimii, ja 12 vuoden aikajakso näyttää meille, miten kasvaminen käy ja nuoruus muuttuu aikuisuudeksi.
Varmasti jokainen suomalainen hyvän elokuvan ystävä tuntee Richard Linklaterin (s. 1960). Nimittäin 1990-luvun puolivälissä silloin vielä elinkelpoisessa President-elokuvateatterissa esitettiin Linklaterin elokuva Rakkautta ennen aamua. Tuossa elokuvassa ohjaajan vakionäyttelijät Julien Delpy ja Ethan Hawke kohtasivat junassa, joka puksutti kohti Wieniä. Toinen oli ranskalainen ja toinen amrikkalainen opiskelija.
Wienissä käveltiin illalla pitkin katuja ja kujia. Richard Linklater ei näyttänyt parin mahdollista rakastumista, mutta viimeiset kuvat aamunkoiton viinilaseista viittasivat tulevaan. Linklater jatkoi parin kohtaamisten kuvaamisia 2000-luvulla elokuvissa Rakkautta ennen auringonlaskua ja Rakkautta ennen keskiyötä.
Rakkaus-sarjan keskeinen teema oli aika, ajan kuluminen. Ja tietenkin nuoruuden katoaminen ja ikääntymisen kohtaaminen.
Sama ajan kuluminen on teemana Richard Linklaterin Boyhoodissa, joka on muuan viime aikojen parhaista nuorisokuvauksista. Eliar Coltrane esittää päähenkilöä, jonka elämää seurataan kuusivuotiaasta lukiolaiseksi. Aikajana on 12 vuotta. Vanhempia näyttelevät tuttu Ethan Hawke ja Patricia Arguette.
=====================================================================================================
Richard Linklater on sanonut, että hän yritti elokuvallaan tavoittaa elämän polveilun. Miten me muistamme menneisyyden, miten suurin osa meistä ihmisistä kokee vuosien kulumisen? Elokuvassa se näkyy niin Coltranen pojan kuin vanhempien kasvoilla.
Linklater halusi välttää kliseitä, joita amerikkalaiset nuorisoelokuvat ovat tuottaneet kuin liukuhihnalta. Hän tarkoitti sitä, että Boyhoodissa ei kuvata suudelmia tai poikuuden menettämistä. Henkinen kasvu on elokuvan suuri sisältö. Ja se, että lapsuus on usein ihanaa aikaa, mutta myös valmennusta, hiljaista kypsymistä aikuisuuteen.
Boyhood-elokuvan tekeminen kesti kaksitoista vuotta. Richard Linklater kuvasi Eliar Coltranen kasvamista ja vanhempien ikääntymistä kuin dokumentaristi. Kerrotaan, että independent-elokuvan kuvauspäiviä oli vain kolmekymmentä. Elokuva on kuitenkin selkeä draamatuote, se puhuttelee meitä filosofisen sisällön ja omia kokemuksiamme muistuttavan kehitystarinan kautta. Eikä ole liikaa sanottu, että elokuvan kuvausprosessi on melkein ainutlaatuinen.

Ajankohtainen kommentti

Yle Fem yrittää kerätä katsojia ruotsalaisilla sarjoilla. Viimeksi ruutuun tuotiin Maria Lang -dekkareita. Muistan Langin dekkarit 1950-luvulta kesäpaikkamme kirjastohuoneesta. Silloin keskenkasvuinen poika piti niiden lukemisesta, niin kuin tietenkin Raymond Chandlerin ja Mickey Spillanen amerikkalaisista rikosromaaneista. Mutta kaikkein eniten nuorukaiseen puri Edgar Wallacen rikostarinat. Jos nyt en ole aivan väärässä, niin niistäkin britit ovat tuottaneet tv-sarjoja. Noissakin dekkarisarjoissa oli kysymys menneen maailman rakentamisesta sillä tavalla studioon, että nykykatsoja ei koe vieraantuvansa täysin vanhaan aikaan.
Maria Lang -sarja on malliesimerkki tuotannosta, jossa miljöön, pukujen, interiöörien ja eksteriöörien kautta on yritetty tavoittaa tämä mennyt ruotsalainen maailma. Ei se oikein toimi. Kaikki vaikuttaa hiukan lapselliselta ja aikansa eläneeltä. Pakotetulta. Voi olla, että Maria Langin rikostarinatkin ovat vanhentuneita. Siksi toivoisi, että Yle Fem hankkisi ruutuun tämän ajan ruotsalaisia tai pohjoismaalaisia rikossarjoja.
Espanjalainen Gran Hotel pitäisi ottaa oppivideoksi elokuvataiteen laitokselle. En tarkoita sen romanttista ilmettä, vaan sitä että sarja on malliesimerkki tunteiden kiihottamisesta. Ja on se myös esimerkki henkilögallerian ja tarinan eri puolille juonittuvan juoksutusten taidonnäytteestä.
Katsoessani Tehdas-sarjan jatko-osia tämä kaikki tuli mieleen: Ei enää kotikutoista ja pitkitettyä sarjajankutusta huolimattomaan suomalaiseen tapaan




tiistaina, marraskuuta 11, 2014

Näyttelijät elokuvantekijöinä - Ruotsalainen hetki * *

Minna Haapkylä, Hannu-Pekka Björkman. Kuva: Olli Karttunen. © Bufo














  • Tunnetut suomalaiset näyttelijät ovat asettuneet niin kameran taakse kuin eteen. Heitä ovat Hannu-Pekka Björkman, Minna Haapkylä, Tommi Korpela ja Elina Knihtilä. Heitä avustaa kirjailijana tunnettu Teemu Kaskinen. Ohjausvastuun ottaneet toimivat siis näyttelijöinäkin. Ruotsalainen hetki ei ole kovin pitkä kokoillanelokuva – vain hiukan yli 70 minuuttia.
Viritykseltään elokuva on komedia – tai voisiko sanoa musta komedia. Lähtökohta muistuttaa Alfred Hitchcockin 1950-luvun raikasta murhakomediaa Kuka murhasi Harryn? Suomalaisten tekijöiden elokuvassa iskelmälaulaja (Tommi Korpela) on lähdössä etelänlomalle. Tuleeko siitä mitään, kun vaimo Sonja (Minna Haapkylä) on mustasukkainen ja auton takakontissta löytyy mattokäärö. Onko käärön sisällä ruumis? Iskelmälaulaja on pyydettävä entiset bändikaverit apuun.
Ruotsalaisen hetken elokuvanimeä on vaikea ymmärtää. Täytyi tutkia asiaa, ja kyllähän se selvisi: Ruotsalainen hetki merkitsee hetkeä ennen heräämistä. Elokuvan kuvauksia on suoritettu Helsingin Töölönlahdella. Tekijät ovat yrittäneet motivoida henkilöhahmot mahdollisimman hyvin, mutta aikeeksi se on jäänyt. Tommi Korpelan iskelmälaulaja ei ole uskottava. Eivätkä Elina Knihtilän ja Hannu-Pekka Björkmanin sisarukset oikein loksahda mustan komedian pirtaan.
Ruotsalaisen hetken käsikirjoitus olisi pitänyt kirjoittaa uudelleen. Nyt elokuva alkaa pyöriä liikaa ideana sinänsä hyvän lähtökohdan ympärillä. Kehitystä ei tapahdu. Eikä komedia anna minkäänlaisia kimmokkeita katsojan nauruhermoille. Onkohan nyt niin, että kotimaisia elokuvia tuotetaan nykyisin liikaa?

Ajankohtainen kommentti

Lauantain myöhäisiltojen ilo on TV1:n brittisarja Lewis. Sitä esitettiin 7. kautta vuodesta 2007 ITV-kanavalla. Ensi lauantaina sarjasta ryhdytään esittämään uuden tuotantokauden jaksoja. Kevin Whatelyn esittämä komisario Lewis periytyy takavuosien hienosta Morse-sarjasta. Lewis oli Morsen apuri. Klassista musiikkia kuunteleva ja olutta mielellään maisteleva Morse oli näyttelijä John Thawin (1942-2002) bravuuri. Taustalta löytyivät Colin Dexterin dekkarit, jotka oli sijoitettu Oxfordin akateemiseen ympäristöön. Morse oli hiukan itsetietoinen poliisi, joka koulutti Lewisiä, mutta osoitti silti usein inhimillistä lämpöä apuriaan kohtaan.
John Thaw oli persoonallisen ylikomisario Morsen tähden todella suosittu Britanniassa. Muistan miten Lontoon matkalla 1990-luvun alussa näyttelijää ja Dexterin dekkareita arvostettiin ja ihailtiin yli kaiken. Suomessakin John Thawin hiljainen karisma puri katsojiin. Meillä Morse-sarja uusittiin taannoin, ja rohkenen väittää, että brittituotannoista siihen ei kyllästy koskaan.
Kevin Whatelyn esittämä Lewis on muuttunut hiukan Morsen ajoista. Silti tekijöitä voi onnitella siitä, että Lewisin luonnetta on syvennetty. Jokin Morsemainen sävy häneen on jäänyt. Sarjan todellinen täky on ollut Lewisin apulainen, pitkä ja hoikka, akateemisesti sivistynyt ja tupakkaa polttava James Hathaway. Laurence Fox on näytellyt suurenmoisesti Hathawayta. Ymmärsin, että Hathaway jäi pois uuden tuotantokauden jaksoista. Siltä ainakin vaikutti viime lauantain jakso, jossa teologiaakin opiskellut Hathaway sai moraalisen puuskan ja aikoi luopua poliisin työstä.
=====================================================================================================
Eilisen maanantai-illan tapaus oli tanskalaisen Anders Østergaardin dokumenttielokuva Kun muuri murtui. Ohjaaja keskittyi siinä Unkariin, sen nuoren pääministeriin Miklo´s Némethiin, jonka rohkeus riitti vastustamaan kommunistipuolueen pelureita ja vanhoillisia vuonna 1989. Samalla Németh oli henkilö, joka lopulta avasi Unkarin rajan länteen. Itäsaksalaisten vyöry alkoi. Samasta aiheesta on aikasisemmin nähty dokumentti, joka kuvasi rajalla päättäväisesti toimineen vartijan halun auttaa länteen pyrkiviä.
Miklo´s Némethin toiminnan rinnalla ohjaaja kertoi tavallisen, järjestelmään lopen kyllästyneen itäsaksalaisperheen pakotarinan, joka ei päättynyt onnellisesti. Näin dokumenttielokuvassa vuoden 1989 johto- ja taustahenkilöt sekä vapautta kaivanneet tavalliset kansalaiset saivat puheenvuoron. Dokumentti päättyi Berliinin muurin murtumiseen. 25-vuotisjuhlia vietettiin sunnuntaina, 9. 11.
Kun muuri murtui on dokumenttielokuvana haasteellinen ja monikerroksinen, oikea fiktion ja faktan, näyttelijöiden esittämien kohtausten ja arkistolöytöjen kavalkadi. Anders Østergaardin ja Unkarissa apuna olleen Erzébet Rázin taituruutta historian kuvittajina ja elävöittäjinä ei voi aliarvioida. Kiinnostavan linkin dokumenttiin toivat kuvat neuvostopanssarien murskaamasta Unkarin vuoden 1956 kansannoususta ja unkarilaisten puolelle asettuneen silloisen pääministerin Imre Nagyn kohtalosta. Kun Gorbatshov lupasi 1989 Némethille, että neuvostopanssarit eivät tule Budapestiin, niin oliko optimistista iloita siitä, että historia ei toistukaan aina samalla tavalla.

P .S. Samaan aikaan kun tv-ohjelmia katsotaan netistä yhä enemmän, operaattorit ja mediatalot lisäävät tv-palvelujaan. Koko maa on kohta täynnä tv-kanavia, ilmaisia ja maksullisia. Viimeinen tulokas on Hero -tv-kanava, jolla oli koko aukeaman ilmoitus eilen Hesarissa. Kanavalla keskitytään prime-timen tarjontaan. Lähtölaukaus oli amerikkalainen sarja Fargo – juuri niin, sehän muistetaan Coenin-veljesten loistavana 1990-luvun elokuvana. Onneksi Coenin-veljekset ovat toimineet sarjan osatuottajina.

tiistaina, marraskuuta 04, 2014

Luokkakokous ruotsalaisittain - Anna Odellin elokuva on sietämätön * *
















Tuskin olen inhonnut tänä vuonna montakaan uutta elokuvaa samalla tavalla kuin ruotsalaista Luokkajuhlaa. Ohjaaja Anna Odell on minusta virittänyt elokuvansa väärälle sointuvärille. Hän syyttää, mutta ei analysoi. Ja on vaikea sanoa, onko elokuva fiktiota vai täyttä faktaa.
Luokkajuhlassa saman koulun entiset oppilaat kokoontuvat juhlahetkeen 20 vuotta myöhemmin. On tarkoitus syödä ja juoda, muistella samalla menneitä. On tarkoitus katsoa, miten entisten luokkatoverien habitus on muuttunut – niin ja mitä kenestäkin on tullut. Juhla alkaa kivasti, mutta sitten muuan nainen nousee ylös. Häntä ei ole kutsuttu luokkakokoukseen, mutta hän anastaa heti tilan muilta. Hän on ohjaaja Anna Odell. Vai onko?
Luokkajuhlassa tuo kutsumaton nainen aloittaa puheenvuorojen sarjan. Hän syyttää muita kokouksen osanottajia kaikesta mahdollisesta. Etenkin miehiä. Hän väittää tulleensa aikanaan koulukiusatuksi. Nyt sitten kiusaajat saavat kuulla kunniansa – tai siis heidät paljastetaan ja työnnetään kuvaannollisesti alimpaan helvettiin.
Täytyy sanoa, että Anna Odellin puheenvuorot ovat piinaavia. Vaikea sanoa, ovatko piinan kohteet todella entisiä luokkatovereita. Ruotsalaisten kriitikkojen mukaan heitä esittävät näyttelijät. Tässä on elokuvan dilemma: Miksi kokoukseen ei oltu kutsuttu entisiä luokkatovereita, jos ohjaaja Anna Odell on todella ollut kiusauksen kohde kaksikymmentä vuotta aikaisemmin? Vai onko Anna Odell ollut edes tuon luokkakokouksen oppilaiden joukossa?
=====================================================================================================
Luokkajuhla on ärsyttävä elokuva siinä mielessä, että katsojan vaikea tajuta fiktion ja faktan rajoja.Toisaalta ohjaaja syö ideansa liian aikaisin. Olisiko ollut parempi, että kuokkavieraan syyttely olisi jätetty loppupuolelle. Niin kuin tanskalaisen Thomas Winterbergin hienossa elokuvassa Juhlat (1988). Se on kuulemma toiminut Anna Odellin inspiraationa.
Anna Odellin Luokkajuhla syö kahtia sosiaalisia konflikteja rikkovat ainekset liian aikaisin. Syytösten vyöry ja koulukiusaamisen paranoia olisi vaatinut keskittämistä ja puhetulvan karsimista. Tärkeä sanoma vesittyy syyttelyn loputtomassa tuoksinassa.
(Ensi-ilta 7.11. 2014)

Ajankohtainen kommentti

Paavo Westerberg on nuoren polven lahjakkaita kirjoittajia ja ohjaajia. Hänen panoksensa Aku Louhimiehen elokuvissa oli huomatta 2000-luvulla. Westerberg kirjoitti Pahan maan (2005) ja yhdessä näyttelijä Mikko Koukin kanssa Valkoisen kaupungin (2006) käsikirjoituksen. Tuo Louhimiehen elokuva pohjautui Westerbergin kirjoittamaan Irtiottoja -tv-sarjaan, erityisesti sen henkilöhahmoon taksimies Veli-Mattiin.
Nykyisin Paavo Westerberg on omistautunut teatterille. Hänen tulkintansa Anton Tshehovin Vanja-enosta (1897) sai allekirjoittaneen katsomaan esityksen Kansallisteatteriin. Näytelmä on Paavo Westerbergin debyyttiohjaus teatterin suurella näyttämöllä. Aikaisemmin hän on ohjannut Arthur Millerin ja Henrik Ibsenin näytelmiä. Westerbergin omista kirjoittamista ja ohjaamista esityksistä huomattavia olivat Kotiin ennen pimeää (2006) ja He eivät asu enää täällä (2012).
Vanja-Eno oli järisyttävä elämys, monikerroksinen kertomus meistä vajavaisista ihmisistä. Paavo Westerbergin uusi suomennus – yhdessä Eva Buchwaldin kanssa - kurkisti 1800-luvun lopun Venäjältä tänne nykyaikaan. Westerbergin ohjaus oli loistokasta. Samoin Markus Tsokkisen lavastusrakennelmat, niin muodoin Sanna Salmenkallion äänisuunnittelu ja musiikki. Näyttelijäryhmä Kristo Salmisesta Emmi Parviaiseen, Krista Kososeen, Heikki Nousiaiseen, Seppo Pääkköseen, Terhi Panulaan, Eero Ahoon ja Seela Sellaan oli hioitunut väkeväksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi.
Entä teemat? Näytelmä ei ole vain kurkistus ihmisiin, joiden elämä meni hukkaan. Se muistuttaa meitä faktasta, että ihminen ei sitten millään opi edellisten sukupolvien virheistä. Näytelmässä ihmisen raadollisuus ja tuo vajavaisuus paljastuu mahdollisimman avoimena.
Esitys viittaa ilmastonmuutokseen, jos vain haluaa nähdä yhteydet. Metsä on tärkeässä osassa tshehovilaisen maalaistalon takana. Anton Tshehov (1860-1904) ennusti kauaskantoisesti, että maailmallemme käy huonosti, jos metsät kaadetaan ja ekologinen tasapaino järkkyy.
Nerokas keksintö oli laskea eräässä kohtauksessa vettä solkenaan näyttämön yläosasta. Eikö se juuri symbolisoi jäätiköiden sulamista? Esitys on todella ajankohtainen, jopa siksi kun pari päivää sitten ilmestyi IPCC:n lopullinen, rankka raportti ilmastonmuutoksen järkyttävästä kehityksestä.
=====================================================================================================
Paavo Westerbergin ohjauksessa korostuu tietenkin kysymys arvokkaan ihmiselämän mahdollisuudesta. Sitähän Anton Tshehov pohti niin näytelmissään kuin novelleissaan. Esityksen loppupuolella Westerberg muistuttaa meidän ihmisten tarvitsevan myös armoa ja anteeksiantoa. Se kirkastuu toisten ihmisten huomioon ottamisessa, kuin kurkistuksena omasta kohti toista. Siksi esityksen lopussa henkilöt ikään kuin jähmettyvät odottamaan pelastusta, ehkä myös muutosta.