ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 19

Oikeusjuttu (The Trial, Ranska 1962) ohjaus: Orson Welles, käsikirjoitus: Welles Franz Kafkan romaanista, kuvaus: Edmond Richard, lavastus: Jean Mandaroux, musiikki: Jean Ledrut, Tomaso Albinonin Adagio, pääosissa: Orson Welles (kertoja, asianajaja Hastler), Anthony Perkins (Joseph K), Jeanne Moreau (neiti Burstner), Romy Schneider (Leni), Elsa Martinelli (Hilda), Suzanne Flo (neiti Pittl), Madeleine Robinson (rouva Grubach), tuotanto: Paris-Europa Films, FI-C-IT, Hisa-Films.


Kriittisen englantilaisen elokuvalehden Sight and Soundin kesänumerossa 1962 oli kansikuva Orson Wellesin Oikeusjutusta, jonka hän ohjasi Euroopassa. Se kuva herätti kiinnostukseni Wellesiin, Kafkaan ja Oikeusjuttuun. Sain tilaisuuden katsoa Oikeusjutun elokuvaversion ensimmäisen kerran kesällä 1963 pienessä länsiberliiniläisessä elokuvateatterissa. Toisen kerran näin Wellesin haasteellisen elokuvan 1960-luvun lopulla, Kafkaa luin keskittyneesti 1980-luvun alussa.
Kymmenen parhaan elokuvani listalle kelpuutin aina Yhdysvaltain ja Meksikon rajakaupungissa tapahtuvan Pahan kosketuksen, jonka Welles ohjasi halpana mustavalkoisena tuotantona Universal-yhtiölle Kaliforniassa. Niin, ohjasi todellakin mestarillisesti, kun oli anonut ja anonut mahdollisuutta palata edes hetkeksi Hollywoodiin, joka juhli Wellesin "maailman parasta" elokuvaa Citizen Kanea viitisentoista vuotta aikaisemmin. Tiesimme, että Welles ei hankalan luonteensa ja taiteellisen riippumattomuutensa tähden tullut toimeen Hollywoodissa.
==============================================================================================
Viime aikoina olen arvostanut enemmän ja enemmän Oikeusjuttua, vaikka elokuva on kiistelty. Nyt kun merkittäviäkin elokuvia ja klassikkoja voi katsoa uudelleen DVD-tallenteina Oikeusjutunkin ansiot ja salat alkoivat toden teolla paljastua. Jotta säilyttäisin elokuvan kiehtovan ristiriitaisuuden olen luonut siitä fiktiivisen keskustelun. Mies on entinen yliopistonlehtori, joka toimii valmennuksen alalla. Nainen on opiskelijatyttö, joka laatii tutkielmaa, mahdollista opinnäytettä Kafkan romaanin ja Wellesin elokuvan eroista ja yhtäläisyyksistä.
Lyhykäisesti ilmaistuna elokuvassa - kuten kirjassa - on kysymys pikkuvirkamies Joseph K:sta, joka joutuu pakosalle, koska koneisto uhkaa hänen identiteettiään ja vapauttaan.

KESKUSTELU HOTELLIHUONEESSA

Olen kirjallisuusmies T K. En ole enää yliopistotyössä, en ole ollut sitten 2000-luvun alun, kun en saanut haluamaani virkaa. Perustin konsulttifirman, joka auttaa ja preppaa yleistä kirjallisuutta opiskelevia opiskelijoita opinnäytteiden ja esseiden laatimisessa. Olen prepannut ylioppilaita pääsykokeisiin ja avustanut vaativimpien töiden tekemisessä. Hyvin on mennyt, mutta viime syksynä hiljensin tahtia. Firmani on telakalla, en tee enää kuin satunnaisia keikkoja. Opastan muutamaa opiskelijaa, oikeastaan enää yhtä. Hän on nainen.
Sari poikkesi muista naisopiskelijoista. Hän oli aloittanut kahdeksantoistavuotiaana kirjallisuuden opiskelut, kun minä vedin viimeisen lukuvuoteni luentosarjaa Cervantesista yliopistolla. Pitkäkokoinen Sari laskeutui kerran luentosalin yläpäästä alas ja seisoi siinä edessäni ojentaen minulle tenttivastauksen. Tapasimme silloin tällöin viime vuosien aikana. Suhteemme tiivistyi viime keväänä, kun aloin ohjata Saria tutkielman teossa. Nyt me elämme toisillemme Pikku-Venetsian (Kreetan saaren Hanian kaupunki) hotellihuoneessa. Myöhään eräänä iltana Sari yllätti minut, sillä hän oli väittänyt matkalle lähtiessämme, että on luopunut tutkielmasta. Hän kaivoi matkalaukustaan kasan printattuja papereita. Aloin tutkia niitä ihmetyksen vallassa. "Ei, helkkari, olet sittenkin saanut Oikeusjutun hyvään vauhtiin."
Hän hymyili voitonriemuisesti. "Narrasin, kun suostuit ottamaan minut elämääsi, minä olin valmis paljastamaan sinulle, että en ole hylännyt antamaasi tehtävää." Hän heilautti kättään ja kiljahti: "Siitä tulee graduni, aivan varmasti siitä tulee, syksyn aikana saan sen valmiiksi tai viimeistään keväällä, mutta joka tapauksessa ennen kuin lapsemme syntyy."
Sari kaatoi meille punaviiniä. Hän jäi istumaan hajareisin sängylle ja piti lasia oikean reitensä päällä. Huomasin, miten hänen päänsä liikahteli, miten hän vapisi ikään kuin odottaisi jännittyneenä mielipiteitäni. Minä istuin tuolilla, pöydän ääressä ja aloin selata Sarin työtä. Kafkan romaanin "juoni" on selvitetty yksityiskohtaisesti. Wellesin elokuvaversion poikkeamiin viitataan, puhutaan oikeaoppisesti ohjaajan halusta kuvata syyttä syytetyn K:n tarina unen ja painajaisen loogisena seurauksena. Sari uhraa paljon tekstiä selvittämällä kirjan loppuratkaisua, josta Wellesin elokuva poikkeaa. Kafkalla K ajetaan loppuun, mutta elokuvassa hänen annetaan puolustautua, taistella kohtaloaan vastaan. Moralisti-Welles on halunnut pehmentää Kafkan ivalliset, anonyymit käsitykset ihmisen osasta ja tilasta mielettömässä maailmassa.
Jäin hetkeksi miettimään, mistä Sari on keksinyt ajatuksen K:sta elokuvassa väärän identiteetin kuvajaisena. Näin, miten Sarin pää liikahteli entistä nopeammin, hän alkoi hieroa rintaansa ja hörppi lyhyitä kulauksia viiniä. Huoneessa oli kuuma, vaikka olin avannut parvekkeen oven. Sitten muistin, että olin antanut Sarille erään amerikkalaisen tutkijan teoksen, jonka yhdessä luvussa selvitetään väärin syytetyn ihmisen tematiikkaa modernissa kirjallisuudessa ja elokuvassa.
"Olet huomioinnut osuvasti kirjan ja elokuvan naiskuvat, jotka ovat pintatasolla yhteismitalliset. Kafkan romaanin piilotettu seksuaalisuus muuntuu Wellesillä naiseuden kritiikiksi. Tuo on loistava tulkinta. Jos en väärin muista, niin Orson Welles ei ollut mikään naistenohjaaja, ja useinhan on esitetty kanta - niin kuin sinulla Sari - että kauniin Romy Schneiderin valinta Lenin tärkeään rooliin oli enemmän tuottajan kuin ohjaajan asia."
Sari sai vihdoin suunsa auki. "En kuitenkaan yhdy Welles-tutkijoihin, joiden mielestä naiset muuttuvat irrationaalisiksi saadessaan ylleen enemmän ja enemmän eroottista latausta."
"Hyväksyn sen Lenin kohdalla, ei Romysta saa millään vastenmielistä naishahmoa, ei Elsa Martinellin Hildastakaan, mutta epäröit tekstissä esittää varman kannan Jeanne Moreaun esittämästä neiti Burstnerista."
Sari pudisti päätään. "Ei, sanon siellä suoraan, miten Burstner suhteessaan K:hon sekoittaa seksuaalisuuden ja politiikan, syyllisyyden ja syyttömyyden. Hän on halun kuumentama, mutta hän hylkää K:n, koska pelkää koneiston ottavan hänet syyniin, jos hänet nähdään K:n seurassa."
Mietin hetken ennen kuin vastasin. "Tuota saat harkita vielä, mutta aivan oikein olet analysoinut neiti Grubachin luonteen ja toimet niin romaanissa kuin elokuvassa. Olisiko hän äidillisen hellyyden perikuva, jota K ei pysty hyväksymään, kysyt täällä...kohdassa Neiti Grubachin kasvonpiirteet ja kyllä taidat olla oikeassa."
Sari hymyili ensimmäisen kerran vapautuneesti. Huomasin, että hän alkaa uskoa itseensä, alkaa uskoa tutkimukseensa, alkaa uskoa, että saa sen jossain vaiheessa valmiiksi. Hän jopa nauroi, kun kehuin elokuvan ja kirjan miljöiden vertailua, miten Wellesin ympäristökuvasto poikkeaa romaanin prahalaisesta maailmasta."
"Eikös Kafka kirjoittanut painajaismaisen vision fasismiin viittaavasta Habsburgien sortuvasta maailmasta, jossa..."
"Ihmisiä käsitellään tapauksina", keskeytin hänet oppimestarimaisesti.
Sari nyökkäsi. "Kaivoin jostakin esille taustatiedon, jonka mukaan Welles joutui kuvaamaan ulkokohtauksia Jugoslaviassa, siksi näemme elokuvassa aika monotonisen ja karhean kerrostaloympäristön."
Imaisin viiniä ja olin siltä istumalta valmis sulkemaan Sarin syliini. Hänkin imaisi viiniä ja innostui puhumaan: "Kuule, katsoessani elokuvaversiota toisaalta tajusin kirjan hengen tarttuneen kuviin, Wellesillä on nerokkaitta sisäkohtausratkaisuja, kuten Pariisin käytöstä poistetun Gare d´Orsayn rautatieaseman hyödyntäminen, mutta kun katsoin vertailukohteena dvd:ltä Steven Soderberghin yhdeksänkymmentäyksi valmistuneen Kafka-elokuvan, niin minusta se oli lähempänä itävaltalaisen ja juutalaisperäisen lakitieteen tohtorin Franz Kafkan maailmaa kuin Wellesin synkkä barokkinen ja teknokraattinen matka modernisuuteen."
"Sitä joudut vielä pohtimaan syksyllä, mutta jos oikein muistan, niin Soderbergh sai kuvata Prahassa."
"Niin, niin tietenkin, mutta Wellesiä voi kehua onnistuneesta tavasta ikään kuin napsia paloja Kafkan romaaniin liittyvästä byrokratian kauhun kuvastoista", Sari jatkoi ja kehotti minua lukemaan loppupuolelta.
Luin tyytyväisenä: "Wellesin elokuva on loistokas antologia ohjaajan aikaisemmista tyylillisistä tehokeinoista. Vieraantumisen ja vapautumisen symbolit ovat elokuvan vahvaa kuvallista aineistoa, mutta romaanista poiketen ohjaaja korostaa rakennuskerrostumien identtisyyttä, tekee toimistoista liian jättiläismäisiä, joskin Kafkan tavoin kuvaa arkistointijärjestelmät kuin hirviökuvajaisina. Tilat ja esineet kuvastavat Wellesillä myös seksuaalisuutta, Josef K.:n haluttomuutta astua ulos piilosta ja estyneisyyttä kohdata avoimesti naisia. Toisaalta voi ajatella, että Kafkan rujokin seksuaalisuus on muuttunut Wellesillä naisvihaksi, jota korostaa vielä pyrkimys vapauttaa mies ja antaa miesherruuden uhmata lain- ja tuomiovallan elimiä."
Sari hymyili ja asetti minulle kysymyksen: "Usein on toistettu Kafkan käsitystä ihmisestä, joka kuolee kuin koira. Wellesin elokuvassa Josef K. on kuin kauhufilmin "dead man walking", mutta jostakin hän saa voiman vielä nousta eloon ja taistella kohtaloa vastaan."
Nyökytin päätäni, vaikka en ollut varma Sarin päätelmistä. Ehkä se johtui siitä, että en ole katsonut elokuvaa sitten kuusikymmenluvun. Mieleeni on kyllä jäänyt Wellesin keinovalikoimaan kuuluneet siluetti-kuvat ja symboliset Juudaksen suudelmat. Lenin avautuvan kämmenen paljastama lihakimpale on tutkimuksen kohteena Sarinkin työssä. "Sinun täytyy vielä laajentaa ja lihavoittaa työtäsi", esitin oppimestarimaisesti," ja ehdottomasti saat kirjoittaa Kafkan-esittelyn ja Wellesin tuotannon selostuksen."
Sari nytkytti päätään ja laski viinilasin jälleen paljaalle reidelle. Kaadoin pöydälle jääneestä pullosta uutta viiniä lasiin. Selasin vielä printtejä ja huomasin Sarin tarkkuuden lähdeviitteiden käytössä. Tähän saakka valmistuneen työn loppupuolelta löytyi tuttu viite Kafkan ratkaisuun kuvata ihminen enemmän esineenä kuin elämää pursuavana olentona. "Olet aivan olkein lukenut Gustav Janouchin kirjan Keskusteluja Kafkan kanssa, se avaa kiehtovan matkan kirjailijan taiteeseen, mutta se pitää myös mieltää silloin 17-vuotiaan prahalaispojan merkintöjen ja suodatusten kirjana."
Sari hyppäsi sängyltä niin nopeasti, että tyhjä viinilasi putosi lattialle. "Olikohan Wellesillä käytössään Janouchin teksti?"
Nostin viinilasin lattialta ja kaadoin siihen uutta viiniä. "Sitä minä en ainakaan tiedä, joudut selvittämään sen syksyllä."
"Ja miksi K:n roolin vetävä Anthony Perkins on loistava yleisellä tasolla, mutta hetkittäin hänen näyttelemisessään muhivat ristiriitaiset tunteet, kuin hän ei olisi saanut ohjaajalta selkeää ohjetta tulkinnan päämäärästä", Sari ihmetteli ja jatkoi, "mietin hiukan epämääräisin tuntemuksin, oliko Welles sittenkin halunnut kehitellä modernin ihmisen sairaskertomuksen ja hylännyt Kafkan tavoitteet kuvata tai jopa profetoida yhteiskunnan, joka käsittelee ihmistä pelinappulana."
En sanonut enää mitään, nousin ja istuin Sarin viereen. Vedin hänen päänsä syliini ja aloin silittää hänen tukkaansa. Sari kietoi kätensä vartaloni ympärille, nosti äkkiä päänsä ja kohottautui suutelemaan. Hänestä huokui lämpö, hän hengitti kiivaasti, kuin halu halkeaisi kohta pirstaleiksi ja lähtisi viemään ilosanomaa avaruuteen. Tajusin, että Sari oli tehnyt hyvää työtä, sisäistänyt niin romaanin kuin elokuvan, käyttänyt paljon lähteitä, mutta pystynyt omiinkin oivalluksiin. Sari painautui syliini ja kihersi hiljaisella äänellä: "Mikään muu ei tuo minulle tyyntä oloa kuin tämä, että kuulen sinun selittävän työtäni ja saan sitten käpertyä sinuun."

Yksinhuoltajaelämää Tampereella *




MTV3:n onnetonta Salatut elämää -sarjaa ohjannut Toni Laine on palkattu töihin Helsinki-filmiin. Asialla on epämääräisen uran tuottajana tehnyt Aleksi Bardy (myös Salkkari-taustaa), jonka haaveissa lienee kajastunut mahdollisuus myydä Pihalla-elokuva ulkomaille. Elokuvassa puhutaan saksaa ja englantia, toki suomeakin.
Pihalla-elokuvassa hampurilainen Laura (Sibel Kekilli) muuttaa miehensä ja pienen lapsensa kanssa Suomeen. Uraputkessa kansainvälisessä firmassa kohoava aviomies on koko ajan työmatkoilla, joten Laura joutuu tottumaan yksinoloon. Lauran perhe asettuu Tampereelle, jossa on talvi. Laura yrittää selviytyä "yksinhuoltajana" ankeassa suomalaisessa kaupunkitodellisuudessa. Onneksi Laura kohtaa yksinhuoltajille tarkoitetussa ryhmässä kivoja nuoria suomalaisäitejä. Saattaapa rakastua huikentelevaiseen kaveriin (Mikko Leppilampi), joka on rokki- ja siviilipalvelusmiehiä.
Toni Laine on epäonnistunut esikoiselokuvassaan. Elokuvan tarina on heppoinen, kuin repäisty mainosfilmien maailmasta. Henkilökuvat ovat söpöä pintaa, juonessa tai henkilöissä ei tapahdu. Sisältö on aika dikotoninen. Laineen mukaan tasa-arvoa ei tarvita, koska miehet siittävät ja naiset hoitavat lapset. Seksillä sentään halutaan häivyttää levottomuus ja löytää edes yhden yön ilo.
Arvostamani nuori kriitikko Lauri Lehtinen kirjoitti elokuvasta Suomen Kuavalehdessä (43/2009) muun muassa: "Levottomat-tyyppisesti seksin voimalla kulkeva juoni sisältää muutamia pettämisen ja paljastumisen tapaisia rajuja käänteitä, mutta niillä ei näytä olevan vaikutusta kenenkään elämään. Vauvoja kanniskellaan kuin rekvisiittaa." Muuten totta, mutta seksiä ei elokuvassa ollut oikeastaan kuin yhdessä Kekillin ja Leppilammen kohtauksessa. Jos sitä olisi ollut enemmän, niin ehkä katsomossa ei olisi haukotellut yhtä paljon.

Ajankohtainen kommentti

Jatketaan vauvoista ja äideistä. Taannoin katsoin lehdestä, että uusi kotimainen elokuva esitetään ennakkoon torstaina klo 11.00 Kino-Palatsissa. Sinne vain säntäämään. Kassajonossa aloin ihmetellä, miksi kiellettyyn kuvaan on tulossa äitejä lastenvaunuineen. Paikalla hääri Buena Vista -yhtiön kelpo Jussi Mäkelä. Hän kertoi uudesta markkinointijiposta, jolla houkutellaan nuoria äitejä vauvoineen Baby Bio -näytökseen. En ollut huomannut, että lehdessä ilmoituksen perässä olisi lukenut suluissa Baby Bio.
Kino-Palatsin isoin sali täyttyi pian nuorista äideistä ja vauvoista. Vaipanvaihtopaikka oli järjestetty oikealle valkokankaan viereen. Tajusin äkkiä, että olin ainoita miehiä salissa. Ennen elokuvan alkua huomasin sentään katsomosta kolme-neljä mieshenkilöä, ilmeisesti pienten kakrujen isiä. Valehtelematta voin väittää, että salissa istui yli neljäsataa nuorta äitiä. Jos jotain ymmärsin, niin suurin osa oli opiskelijoita. Nuoret äidit pitivät syleissään vauvoja, jotka ääntelivät esityksen aikana kohti elämää.
========================================================================
Esityksen aikana tajusin, että eivät jälkikasvut mihinkään koskaan häviä, oli sitten menossa niukemman tai runsaamman synnytyksen kausi. Sittenkin nuo nuoret naiset haluavat lisääntyä, täyttää maan, kohdata onnen. Eivät he ehkä mieti sitä mahdollista ilmastonmuutoksen tummentamaa tulevaisuutta, jossa heidän lapsillaan ei ole enää kuin kapeasti elintilaa.
Elokuvan päätyttyä Kino-Palatsin yläkäytävä oli täyteen pakattu lastenvaunuja. Ymmärsin, että Baby Bio oli menestys. Myös viime viikon torstaina Pihalla-elokuvasta oli järjestetty samanlainen Baby Bio -erikoisnäytäntö. Nyt Tennispalatsissa. Ihmettelen vain, että lehdissä näytöksistä ei ole ollut juuri mitään.
Kyllä tällainen "jippo" kannattaisi huomioida laajemmin.
P.S. Viime viikolla lehtiin pujahti kahdentoista WSOY:n kirjailijan (kuuluu minutkin 26 vuotta ruokkineeseen Sanoma-konserniin) laatima kirje, jossa arvosteltiin kustantamon toimintamalleja ja kirjailijoiden työolosuhteita. Ei siitä sen enempää, mutta huomiota kirjeen kirjoittajien joukossa herätti kirjailija Jim Thompson. Mitä helkkaria! Onko amerikkalainen rikoskirjailija rantautunut Suomeen?
Jim Thompson muistetaan muun muassa britti Stephen Frearsin 1990 julkaistusta film noir -rikoselokuvasta Huijarit (The Grifters), jossa näyttelivät nautittavasti John Cusack, Anjelica Huston ja Annette Benning. Joku sanoi osuvasti, että Frearsin tulkinta Thompsonin 1950-luvulle sijoittuvasta romaanista on kuin Shakespearea ja b-elokuvaa. Ja kaikki muistavat Frearsin 1980-luvun lopulla valmistuneesta intohimokuvauksesta Valheita ja viettelyksiä. Nyt muuten Frearsilta on Helsingin ohjelmistossa hiukan samantapainen Che´rie.
Siis: Joku tutkiva journalisti olisi voinut selvittää Stephen Frearsin lisäksi elokuvaohjaajia kuten Sam Peckinpah, Bertrand Tavernier ja Quentin Tarantino kiehtoneen Jim Thompsonin (s. 1906) henkilöllisyyden. WSOY/listan Jim Thompson ei ole suinkaan amerikkalainen rikoskirjailija, ei voikaan olla, koska oklahomalaissyntyinen Thompson kuoli 1977. WSOY:n kapinakirjailijoiden listan Jim Thompson on kyllä kotoisin Yhdysvalloista, mutta viihtynyt Suomessa kymmenisen vuotta. Hänen esikoiskirjansa nimi oli Jerusalemin veri. Varsinainen läpimurtoteos Lumienkelit ilmestyi WSOY:n radikaalin alakustantamon Johnny Knigan toimesta.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 18

Aamiainen Tiffanylla (Breakfast at Tiffany´s, USA 1961) ohjaus: Blake Edwards, käsikirjoitus: George Axelrod - perustuu Truman Capoten novelliin, pääosissa: Audrey Hepburn (Holly Golightly), George Peppard (Paul Varjak), Patricia Neal (2 E), Martin Balsam (O.J. Berman), tuotanto: Paramount.


Ihastuimme Audrey Hepburniin, viattoman aristokraattiseen ja hoikkaan kaunottareen 1950-luvun elokuvissa Loma Roomassa, Kaunis Sabrina, Rakastunut Pariisissa ja Arianen lemmentarina. 1950-luvun lopulla raikas ja iloinen Audrey uudisti näyttelijäimagonsa Fred Zinnemannin elokuvassa Nunnan tarina. Sitten epäonnistuneen Leppymättömien jälkeen hän suostui ottamaan vastaan ristiriitaisen newyorkilaisen Holly Golightlyn roolin. Se oli jotakin uutta, jotakin erilaista - viattomuuden kukka lakastui ja tilalle versosi haavoittuva, jopa seksiä haluava newyorkilaisnainen, joka nousee aamulla limousiinista, kävelee Manhattanilla Tiffanyn näyteikkunoiden ohi ja pistäytyy vielä kahvilla.
Aamiainen Tiffanylla avasi elokuvana 1960-luvun. Näin sen ensimmäisen kerran joskus keväällä 1963, en ymmärtänyt sen merkitystä, mutta lukuisat uusintakatsomiset vuosikymmenien aikana kirkastivat mieleni: On tämä suurenmoinen elokuva, ajankohtansa peili.
Audrey Hepburnin olemuksesta tuli Aamiainen Tiffanylla -elokuvassa käsite: hiukset nutturalla, koru hiustötterön edessä, timantteja olkapäillä ja savuke palamassa pitkän savukeholkin päässä. Tai kuinka lumoutuneita olimme kun näimme Audreyn istumassa kitaran kera ikkunalaudalla ja tapailemassa Moon River - iskelmää. Tuota Henry Mancinin säveltämää elokuvan nimisävelmää.
Nähtyäni elokuvan ensimmäisen kerran en tietenkään voinut tajuta, että Audreyn roolihahmosta muodostuu 1960-luvun ikoni. Vähän samalla tavalla kuin Warren Beattysta ja Faye Dunawaysta saman vuosikymmenen gangsteritarinassa Bonnie & Clyde, Dustin Hoffmanista seksuaalitabuja rikkovassa Miehuuskokeessa, Paul Newmanista ja Robert Redfordista vuosikymmenen lopun railakkaassa westernissä Butch ja Kid - auringonlaskun ratsastajat tai moottoripyörien selässä kohti New Orleansia kiitävistä Dennis Hopperista ja Peter Fondasta 1960-luvun päättävässä Easy Riderissä.
Tietenkin Aamiainen Tiffanylla -elokuvan menestystä siivitti myös Moon River -kappaleen ohella Manhattanille luotu puku- ja väriloisto - kuten Hepburn-elämäkerran "Lumous" (2006) kirjoittanut Donald Spoto on todennut. Mutta Spoto on myös muistuttanut, että elokuvan viihteellinen paketti vetosi Amerikassa uuteen nuoreen yleisöön, joka oli mieltynyt "aivan kaikkea kohtaan, ruuasta ja juomasta musiikkiin ja elokuviin ja yhteiskunnallisista pyrinnöistä taloudellisiin odotuksiin saakka".
====================================================================
Truman Capoten novelli on täynnä kiinnostavia, originelleja henkilöhahmoja: kuten timanttikauppias John McGiver, Hollyn agentti ja ystävä O.J. Berman, viehättävä ikääntyvä nainen 2E, joka avustaa rahallisesti Paul Varjakia ja japanilaissyntyinen valokuvaaja Mr. Yunioshi, jota pikkumies Mickey Rooney esittää mainiosti. Entä Holly? Emme oikein tiedä, mistä hän ilmestyy Manhattanille, mutta huomaamme hienovaraisista viitteistä, että Holly palvelee miehiä päästäkseen avioon maailman rikkaimman miehen kanssa. Holy tutustuu nuoreen kirjailijaan Paul Varjakiin, jonka luomisvoima on kriisissä. Paul haltioituu Hollysta, mutta pelkästään koruista ja rahasta kiinnostunut manhattanilaisnainen ei vastaa täysillä kirjailijan kutsuun.
Holly Golightly näyttää itsenäiseltä ja kovalta, hän on aika moraaliton, hän vapauttaa toimillaan naisille iskostuneen roolikuvan. Mutta lahjakkaan Blake Edwardsin elokuva - Truman Capoten satasivuista novellia muutettiin paljon käsikirjoitusvaiheessa - ei etene mustavalkoisesti: loppupuolella saatamme tajuta, että Holly ei olekaan niin kovapintainen ja riippumaton kuin meille on uskoteltu. Ja muistettakoon, että Paramount, käsikirjoittaja Axelrod ja ohjaaja Edwards tasapainottelivat koko ajan sovinnaisuuden ja epäsovinnaisuuden rajamailla: novellin raakuudet ja rämäkkyydet pehmennettiin romanttisilla kuorrutuksilla.
Siksi on syytä kuunnella myös kirjailija Truman Capotea, joka arvosteli kitkerästi elokuvasovitusta Donald Spotolle samassa "Lumous"-teoksessa: "Kirjani on oikeastaan melko katkera, ja Holly Golightly oli todellinen - hän oli vahva luonne, ei lainkaan Audrey Hepburnin kaltainen. Minun mielestäni rooliin olisi sopinut parhaiten Marilyn Monroe. Hollyssa täytyi olla jotakin koskettavaa, keskeneräistä. Marilynissä oli sitä. Paramount kuitenkin huijasi minua antamalla osan Audrey Hepburnille."
Truman Capote on myös harmitellut sitä, että hänen vakavahenkinen mutta samalla koominen tarinansa muuttui Hollywood-tuotannossa. Capoten mukaan kirja kertoo yksinäisestä ja levottomasta manhattinilaistytöstä, mutta elokuvaversiossa tarina muuntui "New York Citylle osoitetuksi äiteläksi ystävänpäiväkortiksi".
====================================================================================
Aamiainen Tiffanylla on elokuvana kaikesta "sovinnaisuudestaan ja kaksinaismoraalistaan" huolimatta 1960-luvun legendoja, melkein myyttinen luomus, joka on jättänyt sukupolveemme unohtumattomat muistijäljet (monessa tuota vuosikymmentä paaluttavassa elokuvakirjassa Audreyn hahmo on kansikuvana). Siksipä saavuttuamme New Yorkiin vuosi ja kolme kuukautta 11/9 terrori-iskun jälkeen halusimme tietenkin kävellä Viidennellä Avenuella. Halusimme seisoa hetken Tiffanyn edessä aivan kuin Audrey Hepburn neljäkymmentä vuotta aikaisemmin elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa. Newyorkilaisen tavan mukaan Audrey nauttii aamiaista kadulla ja tuijottaa Tiffanyn näyteikkunassa olevia jalokiviä. Vaikutelma oli sykähdyttävä. Ja vieläkin siinä Tiffanyn vaurauden ja loiston edessä mietti, miksi elokuvaa silloin 1963 juuri ennen Berliinin matkaa katsoessani en voinut tajuta, että Audreyn Holly on prostituoitu. Niin hienovaraisesti Blake Edwards piirsi Hollyn muotokuvan.