torstaina, toukokuuta 28, 2015

Rikosetsivät vaikeissa valinnoissa - Tanskalainen Susanne Bier on jälleen hyvässä vedossa * * * *

Toinen mahdollisuus on loppukevään kiinnostavimpia uutuuselokuvia. Tekijä on Susanne Bier, jolta nähtiin nelisen vuotta sitten piinavan hyvä Kosto. Tässä elokuvassa Bier liikkui oman käden oikeuden ja väkivallan rajatilanteissa. Ylen Fem-kanava esitti viime lauantaina Bierin kiehtovan, kolme vuotta sitten valmistuneen Love is All You Need.
Helsingin Kino-Palatsissa ja Kino Engelissä nähtävässä Toisessa mahdollisuudessa liikutaan ystävyyden, oikean ja väärän, poliisitoiminnan sekä ihmisen valintojen hiostavassa pulssissa. Bier purkaa miesten maailman ennakkoluuloja ja asenteita. Ei hän unohda naisiakaan. Äitiyttä valotetaan, mutta myös huumeriippuvuutta.
Rikosetsivät ovat Andreas (Nikolaj Coster-Waldau) ja Simon (Ulrich Thomsen). Andreas on rauhoittanut hektisen elämänsä saatuaan lapsen kauniin vaimonsa kanssa. Ystävä Simon on toista maata. Hän on eronnut ja luuhaa humaltuneena strippiklubeissa. Etsivät ovat ystäviä.
Susanne Bier ei kerro mitään tavanomaista tarinaa, vaikka siihen olisivat kaikki edellytykset. Andreasin ja Simonin työtavat ja ystävyys ikään kuin paloitellaan rikki, jotta jossain vaiheessa tulisi toinen mahdollisuus, polku sovitukseen ja anteeksiantoon. Sillä elokuvan dramaattisessa kohtauksessa rikosetsiväpari joutuu selvittelemään huumeperheen väkivaltaista tilannetta. Jostain kuuluu lapsen itku, ja se asettaa Andreasin aivan uuteen tilanteeseen: Nyt ei voi enää pitää kiinni poliisin ohjekirjasta.
==================================================================================================
Kööpenhaminalainen Susanne Bier (s. 1960) on Tanskan elokuvan uuden aallon lahjakkaimpia ohjaajia. Hän on pitänyt ”jalat maassa”, eikä ole ryhtynyt kilpailemaan omituisilla elokuvapanostuksilla nerokkaan maanmiehensä Lars von Trierin kanssa. Bier on valinnut realismin, halun kuvata ihmiselämän nousuja ja laskuja, ihmisen epäonnistumisia ja – voittojakin. Siksi Bier on säilyttänyt optimisminsa. Koston ja uutuuden Toisen mahdollisuuden ohella Bierin merkkitöitä ovat olleet 2000-luvun elokuvat Häiden jälkeen ja Veljekset. Miksei Love is All You Need. USA:ssa valmistui vuonna 2014 elokuva Serena.
Toisessa mahdollisuudessa herättää ihailua taitava näyttelijäohjaus. Eivät vain Nikolaj Coster-Waldau ja Ulrich Thomsen syvenny täysillä ihmiskuvaukseen, vaan myös naisroolien esittäjät ovat erinomaisia - ruotsalaisnäyttelijä Maria Bonnevie ja debytoiva Lykke May Andersen.
Niin ovat myös elokuvan maisemakuvat, rantatalon hiljainen hehku ja esimerkiksi etsintäkohtaukset metsässä. Susanne Bier asettaa rankkojakin kysymyksiä tilanteessa, jossa mietitään, kenelle lapsi kuuluu: ”Jos he vievät hänet, tapan itseni.”

Ajankohtainen kommentti

Medialalla järjestetään jatkuvasti YT-neuvotteluja. Irtisanomia tapahtuu, mutta ne ovat kohdistuneet ennen kaikkea toimittajiin, journalisteihin. Sitten HS:n vastaavan päätoimittajan Mikael Pentikäisen erottamisen jälkeen isot mediatalot ovat välttäneet isokenkäisten irtisanomisia. Nyt sitten on alkanut tapahtua. Ruotsalaisomistuksessa toimivan mediayhtiö MTV:n toimitusjohtaja Heikki Rotko irtisanottiin toukokuun puolivälin tienoilla. Omistaja Bonnier Broadcasting -yhtiön johtaja on viitannut median vaikeaan taloudelliseen tilanteeseen ja MTV:ltä vaadittavaan panostukseen digitaalisuuteen. Digi on päivän sana.
Täytyy tunnustaa, että katson MTV3- tv-kanavalta vain uutisia. Eivät ne ole enää aivan samaa tasoa kuin muutama vuosi sitten, mutta kelpaavat yhtiön lippulaivaksi. Ohjelmakartat ovat taas kertoneet selkeää kieltään tv-yhtiön ”populistisista” viihdepanostuksista.
MTV3:lla on keskitytty Putous-tyyppiseen pelleilyviihteeseen, tosi-tv-jumputukseen, tanssikilpailuihin ja urheiluun. Tv-sarjoissa ei ole enää samaa imua kuin muutaman vuoden tapaisessa Housessa. Ja urheilukin formuloineen on siirretty MTV3-maksukanavalle. Toki Tshekin kiekkokisojen aikaan Suomen pelit ja ratkaisumatsit näytettiin MTV3:n maksuttomalla pääkanavalla.
Jäikö MTV muiden isojen toimijoiden jalkoihin, koska vasta nyt vaaditaan ”digitaalista hyppyä”? Ja ovatko esimerkiksi Sanoman tv-kanavat HS-TV ja IS-tv verottaneet MTV3-kanavan katsojakatetta? Ja ehtikö Yle jo aikoja sitten alkaneella digitaalisella verkkopanostuksella muodostua niin suureksi toimijaksi, että ei sitä enää oteta kiinni.
===========================================================================================
MTV3 ilmoitti jo ennen Heikki Rotkon potkuja isoista saneerauksista. Toiminta haluttiin arvioida uudelleen ja maan tavan mukaan vähentää YT-neuvottelujen jälkeen yli 100 henkilötyövuotta. Miten sitten esimerkiksi toimittajien vähentämisen jälkeen selvitään emoyhtiö Bonnierin vaatimasta digitaalisesta panostuksesta?
Tämäkin kysymys jää leijailemaan ilmaan. Toki pitää muistaa että YLE-veron jäädyttämisen jälkeen myös julkisen palvelun yhtiössä aloitettiin YT-neuvottelut ja henkilöstön vähentaminen. Silti digitaalinen Yle eli netin verkkopalvelut toimivat täydellä teholla.

P.S. Jos Ilmarisen ja Kämp Groupin suunnitelmat pitävät paikkaansa, niin Helsingin elokuvaväen huoli Maxim-laatuelokuvateattereiden alasajosta Kluuvikadulla poistuu. Kulttuurihistorialliset arvot voittivat, sillä Maximin sanotaan olevan Suomen vanhin samassa kiinteistössä toimiva elokuvateatteri.
Minäkin bongasin sen syksyllä 1959, kun matkustin Eerikkälän teinijohtajakursseilta viikoksi katsomaan elokuvia ja teatteria Helsinkiin. Maxim oli silloin ruotsalaisen elokuvan edustusnäyttämö Helsingissä. Ingmar Bergmanin Kasvot tuli katsottua ja ennen saliin menoa ihailtua ruotsalaisten elokuvanäyttelijöiden valokuvia aulan seinillä.
Nyt siis Maxim ilmeisesti säilytetään, ja teatterikompleksiin tulee vielä yksi lisäsali, Maxim Studio. Ja suunnitelmien mukaan pieni hotelli. Kulttuuriväen äänekkäät protestit auttoivat. Kansalaisaktiivisuus nostaa netin johdosta päätään Suomessa. Hyvä niin!

Muistoja kirjahyllystä

Yle Teema esittää perjantaina Roman Polanskin Pianistin, joka tapahtuu toisen maailmansodan aikana. Se on eräänlainen kafkamainen kuvaus herkästä taiteilijasta, joka joutuu tahtomattaan sodan riipaisevien hetkien keskelle – ei rintamalla, vaan pommitettavassa kaupungissa.
Pianisti palkittiin 2002 Cannesin filmijuhlilla. Meillä se on esitetty niin teattereissa kuin aikaisemmin myös televisiossa. Hieno, tarkkanäköinen kriisitilanteen ja poikkeusyksilön kuvaus antsaitsee ehdottomasti uusinnan. Polanskin elokuva liittyy myös Teeman toista maailmansotaa kuvaavien elokuvien kimaraan.
Löysin kirjahyllystäni Markku Tuulen teoksen ”Maisema taistelun jälkeen – Elokuva uutta Puolaa rakentamassa”. Se ilmestyi vuonna 1980 Suomen elokuvasäätiön julkaisusarjassa, kymmenentenä julkaisuna (sellaista sarjaa ei säätiö enää kustanna, jakaa vain rahaa).
Markku Tuuli oli kriitikkotovereitani. Hän kirjoitti Katso-lehteen, joka oli 1980-luvulla laadukas televisio- ja elokuvaviikkojulkaisu. Tuuli ei kirjoittanut vain ensi-iltaelokuvista, vaan myös televisiossa esitettävistä filmeistä. Hän käsitteli myös videoilla julkaistuja elokuvia VHS-kasettien vallatessa hetkeksi alaa 1980-luvun alussa. Tuuli luki kirjallisuutta, kävi kansainvälisillä elokuvajuhlilla, ja kevään 1984 Cannes oli hänen viimeinen työmatkansa.
Cannesista palattuaan ja loman aloitettuaan mökillä Markku tuupertui ja menehtyi. Siis hyvin nuorena, tuskin 40-vuotiaana. Usein pohdimme, ehtikö Markku edes nukkua öisin, koska työtahti oli niin kova. Jos ei päässyt pressinäytäntöihin Markku istui iltaisin normaaliesityksissä.
===================================================================================================
Markku Tuulen perusteellinen kirja alkaa tiedemiehistä kertoneen ohjaaja Krzysztof Zanussin motolla, jossa vaaditaan totuutta ja tasa-arvoisuutta, oikeudenmukaisuutta. Zanussin mukaan nämä arvot eivät olleet vielä toteutuneet Puolassa.
Markku Tuulen kirja jakautuu eri osioihin, joista mainittakoon Tie taisteluun, Ihmisen kasvot, Maisema taistelun jälkeen. Kirjan 14. osa Puolalaisen elokuvan koko kuva on aakkosten mukaan kulkeva ohjaajahakemisto. Sitä selaillessa haukkoo vieläkin henkeään: Miten paljon, kymmenittäin ja kymmenittäin entisessä Puolassa toimi tekijöitä.
Lännessä 1990-luvun alkupuolella valmistuneesta Väritrilogiasta kuuluisa Kieslowski ohjasi Puolassa jo vuonna 1975 ensimmäisen elokuvansa. Vuoden 1979 Elokuvahullusta muodostui Kieslowskin voitto ja Puolan elokuvan uuden aallon suunnannäyttäjä. Markku Tuuli määritteli Kieslowskin tinkimättömäksi uuden Puolan taistelijaksi.
====================================================================================================
Kun keväällä 1997 olin Suomen Puolaseuran mukana esittelemässä Varsovassa uutta suomalaista elokuvaa, niin elokuvakulttuurin silloiset puolalaiset toimijat valittivat Krzysztof Kieslowskin varhaista kuolemaa ja pahoittelivat elokuvan alasajoa ja rappiota kapitalistisessa Puolassa. Ehkä Andrzej Wajdaa lukuun ottamatta sosialistisen Puolan uuden elokuvan rakentajat olivat hävinneet kuin tuhka tuleen.
====================================================================================================
Entä Pianon Roman Polanski. Hän syntyi Pariisissa, mutta muutti perheensä mukana Puolaan ja näytteli 1950-luvulla muun muassa Wajdan elokuvissa. Polanski oli puolalaisen elokuvakoulun kasvatti, jota absurdismi ja musta huumori miellyttivät.
Tästä on hyvä esimerkki Polanskin puolalainen pääteos Veitsi vedessä, joka valmistui vuonna 1962. Kolme vuotta myöhemmin Polanski oli jo lännessä, syntyivät maineikkaat Inho ja Umpikuja Euroopassa ja Vampyyrintappajat, Rosemaryn Baby ja se magnum opus Chinatown (1974) Yhdysvalloissa.
Raiskausepäilyjen vuoksi Polanski joutui palaamaan Eurooppaan. Tapausta on vieläkin käsitelty ja vaadittu ohjaajan palauttamista oikeuskäsittelyyn Yhdysvaltoihin. Roman Polanski ei ole kuitenkaan luopunut ohjaamisesta, ei iäkkyydestäkään huolimatta. Pianon jälkeen on valmistunut Oliver Twist (2005) ja Haamukirjoittaja (2010).
Voin hyvin yhtyä Markku Tuulen 35 vuoden takaiseen toteamukseen, jonka mukaan Polanskin elokuvissa ilmenee pelon ja naurun kuvio, kuuluu kylmältä kalskahtava nauru ja synkkä ironia.
================================================================================================
Missä on uuden Puolan elokuva? Emme tiedä, koska täällä ei ole juurikaan näytetty puolalaisia uutuuksia. Aivan sokkona ei meidän tarvitse olla, sillä Helsingin ohjelmistossa pyörii vielä Pavel Pawlikowskin ohjaama Ida, joka kuvaa vanhempansa toisessa maailmansodassa menettänyttä Annaa.
Piano Yle Teemalla 29.5. klo 21.00

tiistaina, toukokuuta 19, 2015

Maailma palaa uudessa Mad Maxissa * *

George Millerin 3D-toimintafantasiaa on ehditty kutsua kesän isoksi elokuvahitiksi. Niin myös meillä, ja Avangersin jälkeen Mad Max: Fury Road on lyömässä katsojarekordeja. Nämä elokuvat myyvät nykyisin.
Warner Bros. -elokuva on menoltaan niin kovaa, väkivaltaista ja hurjaa toimintaa, että ilmeisesti Milleriä avustanut tietokoneryhmä on tehnyt pitkiä päiviä visuaalisen ”loiston” saavuttamiseksi. Mitähän elokuvan teknologisesta pyörityksestä sanoisivat vanhan Hollywoodin actionmestarit, jotka ohjasivat elokuvia käsityöläisten tavoin. Toiminnan sisään luotiin tavallisen kameran haltioittamia kuvallisia oivalluksia ja ihmissuhdedraamaa – romanssiakin.
Mad Max: Fury Road on nimetty dystopia-elokuvaksi, pessimismikuvaelmaksi. Dystopia on utopian vastakohta. Toivotaan, ettei vaan sellaista yhteiskuntaa koskaan tule. Vaikka sitähän ei tiedä, laukkaavatko Ilmestyskirjan ratsastajat tuhoa kyntämässä, kun ilmastonmuutos saavuttaa lakipisteensä maapallolla?
Brittinäyttelijä Tom Hardy esittää kulkemaan predestinoiduttua, ”toiminnan ja harvojen sanojen miestä” Maxia. Charlize The´ron on toiminnan nainen, rohkea, mitään pelkäämätön rekkakuski, joka syöksyy uhkatilanteisiin in medias res – eli suoraan asiaan. The´ronin roolihenkilö on nimeltään Furiosa.
Elokuvan kolmas näkyvä henkilö on Nicholas Houltin esittämä nuorukainen, joka uhmaa vaaratilanteita. Elokuvan pahis on Hugh Keays-Byrnen Joe, jonka käsittelyyn Max joutuu. Kysymys on hengenvaarallisesta säteilypiikistä, jota Max ei halua ihoonsa, vaan murtautuu ulos pahan vallasta ja aloittaa pitkän pakomatkan. Todella pitkän.
===================================================================================================
Australialainen George Miller ohjasi 1978 ensimmäisen Mad Max -elokuvan. Tämä elokuva sinkautti 23-vuotiaan Mel Gibsonin tähteyteen ja Hollywoodiin (toki hän näytteli toisenlaisissakin australialaisissa elokuvissa 1980-luvun alussa, niin kuin sotatarina Gallipoli). Gibson sai legendan mukaan Max Rockatanskyn roolin päivä sen jälkeen, kun näyttelijän naamataulu sai iskuja kapakkatappelussa. Ensimmäisestä Mad Maxista kehkeytyi menestys – jopa USA:ssa, vaikka kansa vieroksui australialaista aksenttia. Miller hullaantui maailmanlopun tarinaan. Hän kirjoitti ja ohjasi vielä kaksi Mad Maxia, jotka olivat The Road Warrior ja Mad Max Behind Thunderdome.
Ensimmäisessä Mad Max -elokuvassa Mel Gibsonin päähenkilö on poliisi, joka yrittää pitää järjestystä tulevaisuuden Australiassa. Max ajaa moottoripyörällä. Vaimon ja lapsen murha heittävät Maxin koston tielle. Siitä alkaa toiminnan apokalypsi näyttävine jahtineen, hurjine rymistyksineen ja raakoine tappeluineen. Ihmeteltiin, miten Miller sai aikaan sellaista toiminnan spektaakkelia, vaikka elokuva tuotettiin 400 000 dolarilla. Kassoilla elokuva tienasi ympäri maailmaa yli 100 miljoonaa dollaria.
Oikeastaan uusin Mad Max -elokuva ei poikkea paljoakaan 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun trilogiasta. Maailma tulee nytkin hulluksi, mutta erojakin löytyy. Alkuperäisessä elokuvassa juoni ja jopa ihmissuhdekuvaus oli tärkeää visuaalisten huipennusten rinnalla. Nyt ne ovat jääneet Maxin henkiinjäämistaistelun taakse. Uuden Mad Maxin maailma on tulta ja verta, lohduttomia aavikkoseutuja, uskomattomia ajopelejä, aseita ja – sitä väkivaltaa ilman selityksiä.

Ajankohtainen kommentti

Kajaanilaissyntyinen dokumentaristi ja taannoisen Yle Radio 1:n keskusteluohjelman kipakka juontaja Markku Heikkinen on palannut kotiin. Äskettäin häneltä nähtiin dokumenttielokuva Talvivaaran kaivoksen sotkuista. Nyt Heikkinen on pureutunut kantaaottavasti Kajaanin seminaarin eli opettajainkoulutuslaitoksen törkeään lopettamiseen.
Yli sata vuotta vanha sivistyslaitos päätettiin kuopata Oulun yliopiston ja Vanhasen sekä Kiviniemen hallitusten kylmällä kumilaimasimella. Asia liitettiin dokumentin mukaan uuteen yliopistolakiin. Oulun sanottiin kiusaantuneen Kajaanin seminaarin menestysvuosista. Heikkisen dokumenttielokuva on saanut ansaitun teatterilevityksen.
Markku Heikkisen dokumentti Olipa kerran seminaari on hyvin koskettava. Heikkinen lataa valkokankaalle täyttä asiaa, rohkeita mielipiteitä ja ujostelematonta syytöstä lyhytnäköisiä päättäjiä vastaan. Paperitehtaan alasajo oli jo valtava tappio Kajaanille. Seminaarin karskea lopettaminen ei vain murskannut sivistystahtoa kaupungissa, vaan johti työpaikkojen menetykseen.
==================================================================================================
Asuin pikkupoikana Tehdaskadulla. Vierailin usein isoäidin ja -isoisän Ylätalossa, joka sijaitsi Osmonkadulla. Vastapäätä kohosivat Seminaarin oppilaiden asuntorakennukset. Asuihan muuan oppilas meilläkin alivuokralaisena Tehdaskadulla, jonka ikkunasta näki aina vähän ennen yhtätoista, kuinka työläiset ajoivat polkupyörillä Paperitehtaalta ruokatunnille omiin koteihinsa. Oli elämää, energiaa ja tulevaisuuden uskoa.
Seminaarin joenpuoleisella sivustalla toimi alakoulu matalassa rakennuksessa. Siellä vietin kouluaikani ensimmäiset neljä vuotta. Seminaarin hiekkakentällä opeteltiin jalkapallon aakkoset niin poudassa kuin sateessa. Vieläkin muistuvat mieleen Seminaarin isot opetusrakennukset ja juhlasali, jonka vappujuhlassa sain lausua runoja. Ja olihan äitini viimeiset vuodet ennen eläköitymistään Seminaarin kuvaamataidon opettaja, joka näytti oppilaille dioja niin kuvataiteen mestariteoksista kuin tärkeistä elokuvista.
Olipa kerran seminaari herättää noita muistoja. Samalla se panee sapen kiehumaan, mielen suuttumaan. Näin toimii sivistysvaltio Suomi. Vai onko tämä laaja maa enää edes sivistysvaltio? Niin, demokratiasta puhumattakaan.

Muistoja kirjahyllystä

Kotimaiset dokumenttielokuvat ovat saaneet kiirtettävästi valokokangastilaa kinoissa. Itse olen pitänyt Markku Heikkisen uuden dokumentin ohella sellaisista viime vuosien hienoista saavutuksista kuin Kenen joukoissa seisot, Kuningas Litmanen, Eedenistä pohjoiseen, Alaska Highway, Himmlerin kanteleensoittaja, Laulu koti-ikävästä. Muitakin vavahduttavia suomalaisia dokumentteja löytyy, ja tekijöiden määrä on melko suuri. Ei, todella suuri se on, sillä Suomen elokuvasäätiön tilaston mukaan tuotannossa on parhaillaan kymmeniä ja kymmeniä dokumenttielokuvia.
Silti olen aina ollut sitä mieltä, että fiktioelokuva kertoo syvemmin, dramaattisemmin, paikkoja ja aikaa, ihmissuhteiden kiertoa hämmentäen todellisuudesta.
Robert J. Flaherty loi dokumenttielokuvan idean vuonna 1922 julkaistussa Nanookissa – pakkasen pojassa. Flaherty otti satoja ja satoja otoksia eskimoiden elämästä, mutta hän käytti myös fiktioelokuville ominaista asettelua, lavastusta ja puvustusta. Hän ikään kuin ohjasi Nanookia tekemään niitä toimia, joita eskimot tekevät arkielämässä. Flahertyn ote ei ollut tieteellinen tai objektiivinen, vaan taiteellisten valintojen summa.
Kirjahyllystäni en löytänyt tähän hätään dokumenttielokuvaa käsitteleviä teoksia, mutta silmiini osui vuonna 1971 Penguin Books -sarjassa julkaistu Roy Armesin ”Film and Reality”, joka on historiallinen katsaus filmirealismin kehitykseen. Se esittelee myös filmi-illuusiot ja elokuvan modernistiset pyrkimykset.
Roy Armes seuraa elokuvan ja todellisuuden suhteita aina Lumie`resta ja Me´lie`sta Flahertyyn, neuvostoelokuvan Vertoviin, Stroheimin realistiseen fiktioelokuvaan, Renoirin runolliseen realismiin, Italian 1940-luvun neorealismiin, televisiorealismiin.
Illuusiota, ”varjojen leikkiä kankaalla” käsitellään Griffithistä Hollywoodin 1930-luvun studioaikakauteen, Disneyn piirrosfilmeihin, westerniin ja Hitchcockin tekijän politiikkaan Hollywoodissa.
Kirjan kolmas osa ”Filmimodernismi” kattaa mykänkauden kokeilut, Bunuelin surrealismin, Resnaisin aikakäsitykset, Godardin omaehtoisen tavan tehdä elokuvaa ja vieläpä amerikkalaisen undergroundfilmin fokuksen.
Voisiko Roy Armesin johdantoajatusta pitää vielä näin 44 vuotta myöhemmin oikeana? Jotakin tällaista Armes esitti: ”Taiteilijan ensisijainen tarkoitus ei ole esittää tai kuvitella, vaan asettaa ihmiset, kohteet, näkymät ja kokemukset niin suoraan kuin mahdollista kameran eteen ja mahdollistaa katsojan kyky nähdä.”

tiistaina, toukokuuta 12, 2015

Öljymyyntiä 1980-luvun New Yorkissa * * * *

Rikos- ja mafiaelokuvat olivat iso genre 1970- ja 1980-luvulla Hollywoodissa.
Useimmiten niissä kuvattiin järjestäytynyttä rikollisuutta väkivallan suodatinikkunan kautta. Jokainen muistaa Kummisetä-trilogian, Mafiaveljet, Scarfacen ja vaikkapa Sergio Leonen Suuren gangsterisodan, jonka nerokas aikakäsitys kuva-, tunnelma- ja musiikkipanostus ovat ainutlaatuisia modernin elokuvan historiassa. Genre hiipui vähitellen tai ohjaajat halusivat avata uusia näkökulmia amerikkalaiseen rikollisuuteen.
Tällainen uuden tyylin rikoselokuva on J.C. Chandorin ohjaama Väkivallan vuosi (A Most Violent Year), joka tapahtuu vuoden 1981 New Yorkissa. Oscar Isaac esittää liikemies Abel Moralesia, joka kauppaa lämmitysöljyä suurkaupungin asukkaille. Abel on toista maata kuin lahjotut poliisit ja kartelleja muodostaneet öljyfirmat. Abel välttää väkivaltaa.
Voisiko sanoa, että Abel on amerikkalaisen rikoselokuvan vannoutunut pasifisti. Muutama repliikki kuvastaa Abel Moralesia: ”Älkää pitäkö rehellisyyttä heikkoutena”, ”Olen aina valinnut oikealta tuntuvan polun.” Eri asia on sitten, miten tämä idealismi toimii pahassa maailmassa.
==========================================================================================
J.C. Chandor on melko tuntematon ohjaaja suomalaiselle elokuvayleisölle. Jos joku näki Chandorin toisen ohjaustyön All Is Lost, niin se miellettiin varmaankin pääosanesittäjä Robert Redfordin elokuvaksi. Hengissäsäilymiskuvaus on kuuluisa Redfordin vahvasta sooloroolista ja perin niukasta dialogista.
Väkivallan vuoteen ei ole palkattu Redfordin katltaisia elokuvaikoneja, mutta ehkä näin on hyvä. Näyttelijätyön kannalta Chandorin elokuva on valioluokkaa – mainitaanpa esimerkiksi Martin Scorsesen 1970-luvun New Yorkia tihkuvan Taksikuskin sivuosanäyttelijä Albert Brooks, joka tulkitsee Abel Moralesin juristia ja nouseva kyky Jessica Chastain öljykayppiaan vaimona.
J.C. Chandor syntyi 1973 New Jerseyssä. Hänen isänsä oli investointipankkiiri. Poika hengaili usein isän toimistossa Wall Streetillä. J.C. Valmistui 1992 Ridge High Schoolista. Hän ohjasi viisitoista vuotta mainoselokuvia.
Samalla J.C. kehitteli ikään kuin isänsä toiminnan pohjalta wallstreetaiheista esikoiselokuvaa Margin Call, joka julkaistiin suitsutusten kerra vuonna 2011Redfordin perustamalla Sundance filmifestivaaleilla. Elokuva oli osuva muotokuva pörssimeklareista ja pankkiireista.
==============================================================================================
Väkivallan vuosi on hyvin todentuntuinen elokuva. New Yorkin näkymät ovat jotakin ainutlaatuista sitten Woody Allenin elokuvien. J.C. Chandorin elokuvan tarina toimii. Ohjaaja on tutkinut tarkkaan 1980-luvun newyorkilaisen öljybisneksen toimintatavat. Hän on selvillä kartellien röyhkeydestä ja rahamaailman ahneudesta.
Väkivallan vuodessa on samaa todistavuutta kuin ohjaajan esikoisessa Margin Callissa tai Oliver Stonen Wall Streetissä (1987), joskin J.C. Chandorin painopisteet ovat toisaalla. Hän ei kuvaa vielä aikaa, jolloin nousukausi loi puitteet rahakoneiden raksutukselle pankkisaleissa ja pörsseissä. Chandor selvittää urhoollisesti onko camusilaisella sivullishahmolla mahdollisuuksia selvitä puhtain keinoin öljykaupassa.
XXXX

Ajankohtainen kommentti

Yle-Radio 1:n kuuntelijana ei voi kuin ihailla kulttuuriohjelma Kultakuumeen monipuolista tasoa. Ohjelma on hyvä vastine valtalehdistön kulttuuriosastoille, ja merkittävän panostuksen radiossa ohjelman tasoon antavat eri-ikäiset toimittajat. Ei siis vain nuoruutta, mutta myös kokemusta ja kypsyyttä.
Viimeksi kuuntelin Kultakuumetta, joka muuten lähetetään arkisin heti klo 15.00 Yle-uutisten jälkeen, suurella mielenkiinnolla. Oli puhetta Kuvataideakatemiasta ja nuorten kuvataiteilijoiden mahdollisuudesta pärjätä taiteilijoina. Oli kiukun nostattanutta puhetta Jyväskylästä, jossa on tehty aloite ulkoistaa kaupunginteatterin toiminnot. Kuulinko oikein: ettei vain joku jyväskyläläinen persu ollut todennut, että taide ja kulttuuri eivät kiinnosta ihmisiä?
Samanlaisia mielipiteitä kuulin minäkin ennen vaaleja. Ja kuitenkin kaikissa tutkimuksissa on todettu, että liikunnan ohella kulttuuri tuo elämäämme eliksiiriä ja sisältöä. Pelonsekaisin tuntein odottaa uuden hallituksen ohjelmaa: Onko taide ja kulttuuri jätetty ulkopuolelle?
Todella hieno, perusasioihin kurkorttava, oli Kultakuumeen kolumnistin, elokuvaohjaaja Saara Cantellin puheenvuoro, jossa ihmiselämä kerrattiin syntymästä vanhainkotiin. Aivan olennaista tekstiä eri ikä- ja kehitysvaiheiden pulssista.
=====================================================================================
Käykääpä Ylen sivulla yle.fi./aihe/prophecy. Sinne on koottu Ylen tulevaisuutta ja tehtävää käsitelleen ”profeettaseminaarin” puheenvuoroja. Seminaarin vetäjä ja innostaja oli julkaisupäällikkö Risto Kuulasmaa, jonka sanoman mukaan Ylen merkitys tullaan arvioimaan siinä tilanteessa, miten se vaikuttaa nuorten aikuisten elämässä. Sopii epäillä.
Seminaariin osallistui satakunta asiantuntijaa Suomesta ja Ruotsista. Asiantuntijat olivat osittain jännittävistä co-creation -yrityksistä. Se on kai sitä tämän nettiajan uutta luovuutta.
Eilen Ylen sivulle ilmestyneen ted-talk -puheiden sanomat liittyivät julkisen palvelun yhtiön strategioihin. Jos ymmärsin oikein, niin filosofi Esa Saarisen sanoma oli napakka ja selkeä: Ylen pitää tukea suomalaisen demokratian ja sitä kautta yhteiskunnan kehitystä. Niin se vain on.
Joissain lehdissä on haastateltu tulevan kolmen oikeistopuolueen hallituksen nokkamiehiä. Sitä mieltä oallaan, että Ylen tehtäviä on arvioitava uudelleen. Olisiko arviossa pohdittava Ylen kulttuuritehtävää, taiteen edistämistä ja viihteen merkityksen pienentämistä.
Tulevan hallituksen edustajien mukaan Ylen rahoituskin on otettava syyniin. Nyt Yle-verolla toimivan yhtiön indeksikorotus on jäädytetty. Ja näin tapahtunee jatkossakin, sillä Yle ei voi toimia nykyisessä kehnossa taloudellisessa tilanteessa kuin siihen ei sovellettaisi samoja linjauksia kuin yhteiskunnan muihinkin toimijoihin. Lehdistössä on myös esiintynyt vaatimuksia Yle-veron alentamisesta. Norjankin suuntaan ovat viitanneet perinteisen printtimedian edustajat. Siellä lehdet on vapautettu arvonlisäverosta ja norjalaisten digitaalisten sisältöjen arvonlisäveroa aiotaan laskea, jotta esimerkiksi ylinkasallinen Google ei nappaisi kaikkia mainostuloja.
Viime aikoina on myös kuullut ja saanut lukea kannanottoja, joiden mukaan julkisen palvelun yhtiö ei voi olla oma saareke tai linnake, jota säästötarpeet ja tulevat leikkaukset eivät koske.

Muistoja kirjahyllystä

Lukiolaisina Kajaanissa luimme niin Ylioppilaslehden, Kauppalehden kuin englantilaisen Sight and Soundin elokuvajuttuja. Ja tutkimme myös muistaakseni neljä kertaa vuodessa ilmestyneen Projektion tekstejä. Jäi mieleen erään esseen otsake: ”Orson Welles – hauras jättiläinen”. Siinä amerikkalaisen ohjaajaneron uraa suodatettiin 1940-luvun alun Citizen Kanesta aina 1950-luvun liopun Pahan kosketukseen.
Jälkimmäinen elokuva säilyi vuosia omalla 10 parhaan elokuvan listalla, mutta nyt asian voisi tarkistaa: Kiinnyin aikanaan surrealistiseen Kafka-elokuvaan Oikeusjuttuun (1963) niin intensiivisesti, että Anthony Perkinsin esittämä, tahtomattaan vallan syyniin joutunut sivullishahmo lipsahtaa joskus uniin. Ja en voi unohtaa ihanaa Leniä, eli Romy Schneideria, jolle Welles teki palveluksen vetämällä hänet irti Sissi-elokuvien ”taakasta”.
Nyt Yle Teema esittää ”Citizen Wellesin” syntymän 100-vuotismuistoksi kolme Orsonin huipputeosta – Citizen Kane ja Mahtavat Ambersonit nähtiin viime viikonloppuna, Nainen Shanghaista ja Oikeusjuttu ovat vielä tulossa.
Kirjahyllystäni löytyy Peter Noblen teos ”The Fabulous Orson Welles”, joka ilmestyi vuonna 1956. Teoksessa käydään Wellesin vaiheet toukokuun kuudennen päivän syntymästä vuonna 1915 wisconsilaisessa Kenoshan pikkukaupungissa ja chicagolaisesta lapsuudesta nuoruuden teatteriesityksiin. Taiteilijan uraa valotetaan Mercury-teatterin esityksistä kuuluisaan Maailmojen sota -kuunnelmaan, joka järisytti Amerikkaa, Citizen Kanen tuotantoon Hollywoodissa, välirikkoon RKO-yhtiön kanssa, 1940-luvun muihin elokuviin Mahtavista Ambersoneista Nainen Shanghaissa -trilleriin, muutamien minuuttien hätkähdyttävään näyttelijätyöhön Carol Reedin Kolmannessa miehessä ja 1950-luvun työskentelyyn voittoineen ja tappioineen Euroopassa.
Nyt oli kiinnostavaa lukea Orson Wellesin teatteripanostuksista niin Pariisissa kuin Lontoossa. Ranskalaisille Welles toi kesällä 1955 oman näytelmänsä Moby Dickin, joka perustuu Herman Melvillen suurromaaniin. Welles näytteli kapteeni Ahabin roolin. (John Hustonin vuoden 1956 elokuvaversiossa Welles tulkitsi isä Mapplea).
Lontoon menestys oli seuraavana vuonna valmistunut Kuningas Lear, ja koska Noblen kirjan valokuvakuvitus on osuva, niin täytyy vain ihailla ohjaaja-näyttelijän kykyä naamioitua rooleja varten. Kun Welles palasi 1956 New Yorkiin, Peter Noble näyttää meille lähes koko sivulla, millaiseen maskiin ja puvustukseen Welles naamioitui Kuningas Learin New Yorkin City Centren teatteriesitystä varten. Esityksen jälkeen uskottiin, että ”Fabulous Orson” oli palannut vihdoinkin kotiin.
Kaksi vuotta myöhemmin hän ”rukoili” Hollywoodissa Universalin pomoilta luvan ohjata ”halvan” mustavalkoisen Pahan kosketuksen, josta tuli hankalana ja jopa pahana poikana pidetyn Wellesin uran suuri voitto. Tähän teokseen Noblen kirja ei enää ulotu. Ei siis myöskään 1960-luvun huikeaan Oikeusjuttuun tai 1970-luvun alun kokeelliseen V niin kuin väärennös -elokuvaan.
Todettakoon lisäyksenä, että moni Orson Wellesin projekti jäi toteutumatta. Rahapulassa Welles joutui näyttelemään kehnoissakin elokuvissa. Wellesin on laskettu esiintyneen näyttelijänä 122 kertaa valkokakaalla. Ohjauksia – niin pitkiä, lyhyitä, dokumentteja kuin tv-elokuvia – lasketaan kertyneen 47.
Orson Welles oli myös romanssien mies, vaikka vihasi yleisesti naisia. Wellesin rakastetuista ja vaimoista kuuluisin oli Nainen Shanghai -elokuvan (1948) Rita Hayworth.
Nuori George Lucas kaavaili 1971 Wellesiä OMN: n ääninäyttelijäksi oppilastyöhönsä THX 1138 ja Francis Ford Coppola suunnitteli ensin Orsonia Kurtziksi 1979 julkaistuun Vietnam-eepokseen Ilmestyskirja. Nyt. Se ei toteutunut.
Orson Welles muuten asui useita vuosia 1970-luvulla elokuvakriitikko-ohjaaja Peter Bognanovichin ja tämän silloisen naisystävän Cybill Shepherdin kodissa. Bognanovich kirjoitti myös kirjan Wellesistä.
Kun Orson Welles kuoli vuonna 1989 muistokirjoituksissa ei enää epäilty ”hauraan jättiläisen” maagista merkitystä elokuvataiteelle. Olihan esimerkiksi Citizen Kane keikkunut ykkösenä vuosikymmenestä toiseen arvovaltaisen englantilaisen Sight and Sound -elokuvalehden äänestyksessä.

tiistaina, toukokuuta 05, 2015

Avengers edustaa huimaa toimintaviihdettä * *

Hollywood luottaa animaatioihin ja 3D-toiminta- fantasiaseikkailuihin. Siis rahakoneina. Uusin tuote on Joss Whelonin ohjaama rätistely Avengers: Age of Ulron. Sen tausta löytyy vuonna 2012 valmistuneesta Avengers-elokuvasta, joka oli myös Whelonin ohjauskäsialaa.
Uudessa seikkailussa ilkeä Ultron-robotti kehittelee maailmaa suojaavaa panssaria. Avengers-ryhmä herätetään eloon ja – huh, huh – supersankarit Iron Man, Captain America, Thor, Hulk, Hawkeye ja Black Widow juoksutetaan pahaa Ultronia vastaan. Toiminnan ohjaaja on Tony ”Iron Man” Stark, jota Robert Downey Jr. esittää tutuin elein ja äänenpainoin.
Avengers: Age of Ultron on Marvel Studios-elokuva. Studio perustettiin vuonna 1993. Jos olen ymmärtänyt asian oikein, niin Marvel viittaa amerikkalaisen viihdekulttuurin perintöön, sarjakuviin ja toimintalehtiin.
Marvel Studios on The Walt Disney Companyn omistama Marvel Entertainment -tytäryhtiö. Marvelin aikaisempia saavutuksia elokuvan alueella ovat muun muassa X-Men ja Hämähäkkimies. Parin vuoden kuluttua aiotaan julkaista uusi Hämähäkkimies-elokuva.
Avengers: Age of Ultron osoittaa, että Joss Whedon (s. 1964) on amerikkalaisen viihdekulttuurin, television ja elokuvan kyllästämä actionmies, joka kouliintui ammattiinsa pikku hiljaa. Whedon toimi kirjoittajana muun muassa tv-sarja Roseannessa, joka nähtiin Suomenkin televisiossa. Elokuvissa Whedonin kirjoittajaosuus näkyi The Getawayssa (1994), Toy Storyssa – Lelumaailmassa (1995) ja Alien – Resurrectionissa - Ylösnousemuksessa (1997). Vuonna 2012 valmistunut ensimmäinen Avengers-elokuva kiinnitti Joss Whedonin Marvel-Studioiden palkkalistalle.
Nyt Helsingin ohjelmistoon jopa maailman ensi-iltana tullut Avengers: Age of Ultron toimii kohtalaisesti fantasia-actionina. Tietokonenajot ja animaationryhmän valpas työskentely mahdollistavat mitä hurjimmat taistelut ja takaa-ajot, räjäytykset ja tuhon maisemat. Hengästyttää, hengästyttää, mutta täytyy vain kestää.
Elokuvan ongelmaksi muodostuu tosin liian ison suupalan haukkausyritys: Marvelin väki on ikään kuin halunnut näyttää katsojille kaikki sen aikaisemmat sankarit toiminnan pyörteissä. Se on sentään jo liikaa, ja etenkin sellainen katsoja, joka ei tunne Marvelin aikaisempia sankaripläjäyksiä, alkaa hikoilla hengästymisen pyörteissä katsomon penkillä. Liiallinen paukuttelu alkaa pikku hiljaa tylsistyttää.

Ajankohtainen kommentti

Suomen tiettävästi rikkain mies ja globaalin menestysyhtiön Koneen hallituksen puheenjohtaja Antti Herlin on puhunut. Herlinin haastattelu julkaistiin 26.4. ”omassa lehdessä” Helsingin Sanomissa. Herlin on nimittäin Sanoman pääomistajia.
Antti Herlin uskoo vahvasti, että printtilehti pärjää vielä kauan. Hän uskoo myös digitaaliseen julkaisutoimintaan, mutta valittaa, että isot amerikkalaiset toimijat – kaiketi Google etunenässä – vievät ilmoituksia suomalaisilta mediataloilta. Herlin muistuttaa, että isot toimijat eivät tee sisältöjä. Suomalaiset tekevät. Ja joka aamuhan sen huomaa, kun nostaa Helsingin Sanomat postiluukun alta.
Herlinin kritiikki osuu myös Yleisradioon. Kun kaupalliset mediatalot joutuvat ansaitsemaan mainoksilla elämänsä ja elantonsa, niin Yle saa toimia verovaroilla. Senhän voi jokainen tarkistaa äskettäin tulleista veropäätöksistä, joissa näkyy Yle-vero. Herlinin mukaan Yle väärentää kilpailua. Mielipide ei ole suinkaan uusia, sillä tästä muistutti aikanaan Helsingin Sanomien entinen vastaava päätoimittaja Mikael Pentikäinen. Myös monet eläkkellä olevat päätoimittajat ovat puhuneet samasta asiasta.
Sanoma on karsinut viime aikoina rankalla kädellä versoja. Yrityksiä on myyty Rautakirjasta Wsoy-kustantamoon ja Finnkinoon. Ulkomaan ”seikkailuja” on karsittu, mutta Sanoma aikoo olla mediapeluri ainakin Hollannissa ja Belgiassa. Unkarista on lähdetty.
Ymmärsin Herlinin lausunnosta, että Sanoma operoi ulkomailla liian isoilla pelimerkeillä, mutta joutui myymään yrityksiä pienemmillä summilla. Suomalaisen menestysyhtiön Koneen pääomistaja Antti Herlin on kuitenkin realisti. Faktat täytyy hyväksyä.


Muistoja kirjahyllystä

Uudessa sarjassani piipahdan elokuvakirjojen parissa kirjahyllyn liepeillä. Ensimmäinen muisto liittyy ranskalaiseen François Roland Truffautiin ja hänen hienoon, henkilökohtaiseen ”filmihullu” -kirjaansa Elämäni elokuvat, joka ilmestyi suomeksi Sakari Toiviaisen toimittamana vuonna 1982.
François Truffaut, 400 kepposen, Ampukaa pianisti -elokuvan, Rakkaus-sarjan, Amerikkalaisen yön ja Englantilaisten naisten mestari kuoli syksyllä 1984. Hän olisyntynyt 6.2. 1932.
Kirjoitin muistosanat Truffautille Projektio-lehteen. Artikkeleni ”Kiitollisuudella François Truffautille alkoivat näin: ”Sunnuntaina 21.10. 1984 tv:n iltauutiset on katsottu. Lapset nukkuvat. Okalinnuista alkaa viimeinen jakso. Olen yrittänyt katsoa sitä ainoastaan Rachel Wardin vuoksi, mutta totta puhuen – silmät on joutunut sulkemaan monta kertaa, kun ei ole voinut nähdä hänen ”vanhemistaan” (kamalan keinotekoista) sarjan viimejaksoissa. Puhelin soi. Jarmo Valkola soittaa Jyväksylästä: ”Lehdestä ilmoitettiin juuri, että FrançoisTruffaut on kuollut. Syvä hiljaisuus. Ja juuri eilenkehuin lehdessä Pitkää viikonloppua. Ja juuri toissapäivänä ilmoitin Projektion haastattelijalle, että kukaan muu kuin FrançoisTruffaut ei voi tehdä 20 vuoden päästä parasta elokuvaa.”
Ranskan elokuvan 1960-luvun uuden aallon kärkiohjaajaan palasi uudelleen huhtikuun lopulla. Ystävät olivat järjestäneet 1-vuotiasmuistotilaisuuden Sakke Salkolle, sivistyneelle ihmiselle, joka oli elokuvataiteen viimeisiä puolustajia. Laadin muistosanat Sakelle. Ne päättyvät Truffaut-lainaukseen: ”Itse elokuvanäytöksen ideaan sisältyy lupaus mielihyvästä, ajatus haltoitumisesta joka on ristiriidassa elämän varsinaisen liikkeen, toisin sanoen laskevan käyrän, rappeutumisen, vanhenemisen ja kuoleman kanssa. Tiivistäen, ja yksinkertaistaen: Näytös on kuin nouseva, elämä laskeva käyrä ja jos tämä näkemys hyväksytään, sanotaan, että näytös päivastoin kuin journalismi ajaa valheen asiaa, mutta että näytöksen taiteen suurimpia nimiä ovat ne jotka onnistuvat välttämään la nkeamisen valheeseen ja saavat yleisön hyväksymään oman totuutensa, loukkaamatta kuitenkaan näytöksen nousevan käyrän lakia. He saavat hyväksytyksi totuutensa ja hulluutensa, sillä on muistettava, että taiteilijan on välitettävä oma erityinen hulluutensa itseään v ähemmän hulluille katsojille joiden hulluus on vaihtelevaa lajia.” (Truffaut-kirjan suomennos Eija Piokkinen, Sakari Toiviainen).
P.S. Lopetin sivustoni tammikuussa. Lukijoiden pyynnöstä sivusto avautuu uudelleen. Ei siis pidä koskaan sanoa ei koskaan. Sivuston elementit ovat samat kuin ennen - muuten kuin uutena sarjana tuon mukaan elokuvakirjojen kavalkadin. Mitä kirjahyllystäni löytyy, siis mitä sellaista, joka on koskettanut kirjoittajaa ja johon on aikanaan syntynyt ensirakkaus. Ja kirjoja, joita olen tarvinnut työelömän aikana.


sunnuntaina, helmikuuta 08, 2015

Michael Mann hakkerimaailmassa * * * *

Blackhat on Miami Vice -sarjan luojan Michael Mannin uusin elokuvatyö. Se on jäänyt meillä kovin pienelle huomiolle. Mann ohjaa todella intensiivisesti, mutta elokuvan ongelma on hiukan kulunut tarina. Nyt ollaan siis jäljittämässä kyberrikollisia.
Blackhatissa kiven sisässä uinuva hakkeri kutsutaan töihin. Saako hän vapauden, jos pystyy jäljittämään äärimmäisen uhkaaviksi koetut kyberrikolliset. Tarina on tyypillistä amerikkalaista mytologiaa, koska USA:ssa ukostaan yhden käden oikeuteen ja vierastetaan viranomaisten toimia. Tarvitaan sankari, joka ratkaisee ongelmat, koska poliisi ei siihen aina pysty. Kuvio on ollut sama aina westerneistä lähtien.
Michael Mann (s.1943) on chicagolaisslähtöinen ohjaaja, tuottaja ja käsikirjoittaja, Mann opiskeli 1960-luvun lopulla Lontoon filmikoulussa. Mannin ensimmäinen varsinainen elokuvatyö oli 1979 valmistunut Jericho Mile, televisiolle tehty, hyvin kulkenut trilleri, jossa vankilassa virunut mies saa luvan osallistua USA:n olympiajoukkueeseen. Mannin ensimmäinen teatterielokuva Thief (1981) oli äärimmäisen kliininen tutkielma huippuvarkaasta, jota esitti James Caan. Michael Mann ohjasi myöhemminvuonna 1992 erikoislaatuisen westernin Viimeisen mohikaanin, mutta neljä vuotta myöhemmin valmistui huippuohjaus Heat -ajojahti, jossa Al Pacinon poliisi jahtaa ”nerokasta” rikollista (Robert De Nero)
Michael Mannin tapa löytää aiheita ja käsitellä niitä viittaa kahtaalle: loistava visuaalinen kerronta ja osittain yhteiskunnallinen panostus. Tästä on hyvä esimerkki 1999 valmistunut The Insider, jossa Russell Crowen näyttelemä tutkija paljastaa tupakkafirman valheet. Blackhatissa on samaa yhteiskunnallista otetta, mutta elokuva olisi saavuttanut paremman suosion, jos se olisi tuotettu kymmenen vuotta aikaisemmin.
Blackhatin ongelma on myös näyttelijävalinta. Thor-filmeistä tunnettu Chris Hensworth on täysin sopimaton päärooliin. Osoittaako Hensworthin valinta Michael Mannin ohjaajan arvon putoamista Hollywoodissa? Mann ei saa enää elokuviinsa todellisia huippunäyttelijöitä. Se on vahinko, sillä kokonaisuutena Blackhat kulkee niin joustavasti ja jännittävästi, että siitä voivat nuoremmat ohjaajat oppia paljon.
Palataan vielä visuaaliseen panokseen. Heat-elokuvassa Micael Mannilla oli kuvaajana lahjakas, italialaissyntyinen Dante Spinotti (s.1943). Ja tulos oli fantastista. Backheatin kuvaaja, englantilaissyntyinen Stuart Dryburgh (s. 1952) ei ole läheskään yhtä tunnettu, mutta tarkkasilmäiset muistavat hänen upean työnsä vuonna 1993 uusiselantilaisen Jane Campionin Piano-elokuvassa.

Ajankohtainen kommentti

Omistan tämän viimeisen juttuni Martin Scorseselle ja Robert De Nirolle.
Olen kirjoittanut elokuvasta 15-vuotiaasta lähtien. Eli 55 vuotta. Nyt tämä on tässä. Kiitän poikaani Nicholasta, joka on editoinut ja julkaissut juttuni ammattitaidolla viimeiset kahdeksan vuotta. Kiitän kaikkia lukijoita, joiden määrä on kasvanut tasaisesti. Kiitän myös Filmikamaria pressipassista ja Vuosikortista.

Erikoisterveiset menevät Italian Paviaan ja Kalifornian San Franciscoon.