tiistaina, marraskuuta 18, 2014

Aika juoksee hienossa Boyhoodissa * * * * *



















Rakkautta & Anarkiaa – festivaaleilta jäi kaupalliseen ohjelmistoon houstonilaisen Richard Linklaterin uutuuselokuva Boyhood. Ai että sitä on nautinnollista katsoa. Sillä siinä kaikki toimii, ja 12 vuoden aikajakso näyttää meille, miten kasvaminen käy ja nuoruus muuttuu aikuisuudeksi.
Varmasti jokainen suomalainen hyvän elokuvan ystävä tuntee Richard Linklaterin (s. 1960). Nimittäin 1990-luvun puolivälissä silloin vielä elinkelpoisessa President-elokuvateatterissa esitettiin Linklaterin elokuva Rakkautta ennen aamua. Tuossa elokuvassa ohjaajan vakionäyttelijät Julien Delpy ja Ethan Hawke kohtasivat junassa, joka puksutti kohti Wieniä. Toinen oli ranskalainen ja toinen amrikkalainen opiskelija.
Wienissä käveltiin illalla pitkin katuja ja kujia. Richard Linklater ei näyttänyt parin mahdollista rakastumista, mutta viimeiset kuvat aamunkoiton viinilaseista viittasivat tulevaan. Linklater jatkoi parin kohtaamisten kuvaamisia 2000-luvulla elokuvissa Rakkautta ennen auringonlaskua ja Rakkautta ennen keskiyötä.
Rakkaus-sarjan keskeinen teema oli aika, ajan kuluminen. Ja tietenkin nuoruuden katoaminen ja ikääntymisen kohtaaminen.
Sama ajan kuluminen on teemana Richard Linklaterin Boyhoodissa, joka on muuan viime aikojen parhaista nuorisokuvauksista. Eliar Coltrane esittää päähenkilöä, jonka elämää seurataan kuusivuotiaasta lukiolaiseksi. Aikajana on 12 vuotta. Vanhempia näyttelevät tuttu Ethan Hawke ja Patricia Arguette.
=====================================================================================================
Richard Linklater on sanonut, että hän yritti elokuvallaan tavoittaa elämän polveilun. Miten me muistamme menneisyyden, miten suurin osa meistä ihmisistä kokee vuosien kulumisen? Elokuvassa se näkyy niin Coltranen pojan kuin vanhempien kasvoilla.
Linklater halusi välttää kliseitä, joita amerikkalaiset nuorisoelokuvat ovat tuottaneet kuin liukuhihnalta. Hän tarkoitti sitä, että Boyhoodissa ei kuvata suudelmia tai poikuuden menettämistä. Henkinen kasvu on elokuvan suuri sisältö. Ja se, että lapsuus on usein ihanaa aikaa, mutta myös valmennusta, hiljaista kypsymistä aikuisuuteen.
Boyhood-elokuvan tekeminen kesti kaksitoista vuotta. Richard Linklater kuvasi Eliar Coltranen kasvamista ja vanhempien ikääntymistä kuin dokumentaristi. Kerrotaan, että independent-elokuvan kuvauspäiviä oli vain kolmekymmentä. Elokuva on kuitenkin selkeä draamatuote, se puhuttelee meitä filosofisen sisällön ja omia kokemuksiamme muistuttavan kehitystarinan kautta. Eikä ole liikaa sanottu, että elokuvan kuvausprosessi on melkein ainutlaatuinen.

Ajankohtainen kommentti

Yle Fem yrittää kerätä katsojia ruotsalaisilla sarjoilla. Viimeksi ruutuun tuotiin Maria Lang -dekkareita. Muistan Langin dekkarit 1950-luvulta kesäpaikkamme kirjastohuoneesta. Silloin keskenkasvuinen poika piti niiden lukemisesta, niin kuin tietenkin Raymond Chandlerin ja Mickey Spillanen amerikkalaisista rikosromaaneista. Mutta kaikkein eniten nuorukaiseen puri Edgar Wallacen rikostarinat. Jos nyt en ole aivan väärässä, niin niistäkin britit ovat tuottaneet tv-sarjoja. Noissakin dekkarisarjoissa oli kysymys menneen maailman rakentamisesta sillä tavalla studioon, että nykykatsoja ei koe vieraantuvansa täysin vanhaan aikaan.
Maria Lang -sarja on malliesimerkki tuotannosta, jossa miljöön, pukujen, interiöörien ja eksteriöörien kautta on yritetty tavoittaa tämä mennyt ruotsalainen maailma. Ei se oikein toimi. Kaikki vaikuttaa hiukan lapselliselta ja aikansa eläneeltä. Pakotetulta. Voi olla, että Maria Langin rikostarinatkin ovat vanhentuneita. Siksi toivoisi, että Yle Fem hankkisi ruutuun tämän ajan ruotsalaisia tai pohjoismaalaisia rikossarjoja.
Espanjalainen Gran Hotel pitäisi ottaa oppivideoksi elokuvataiteen laitokselle. En tarkoita sen romanttista ilmettä, vaan sitä että sarja on malliesimerkki tunteiden kiihottamisesta. Ja on se myös esimerkki henkilögallerian ja tarinan eri puolille juonittuvan juoksutusten taidonnäytteestä.
Katsoessani Tehdas-sarjan jatko-osia tämä kaikki tuli mieleen: Ei enää kotikutoista ja pitkitettyä sarjajankutusta huolimattomaan suomalaiseen tapaan




tiistaina, marraskuuta 11, 2014

Näyttelijät elokuvantekijöinä - Ruotsalainen hetki * *

Minna Haapkylä, Hannu-Pekka Björkman. Kuva: Olli Karttunen. © Bufo














  • Tunnetut suomalaiset näyttelijät ovat asettuneet niin kameran taakse kuin eteen. Heitä ovat Hannu-Pekka Björkman, Minna Haapkylä, Tommi Korpela ja Elina Knihtilä. Heitä avustaa kirjailijana tunnettu Teemu Kaskinen. Ohjausvastuun ottaneet toimivat siis näyttelijöinäkin. Ruotsalainen hetki ei ole kovin pitkä kokoillanelokuva – vain hiukan yli 70 minuuttia.
Viritykseltään elokuva on komedia – tai voisiko sanoa musta komedia. Lähtökohta muistuttaa Alfred Hitchcockin 1950-luvun raikasta murhakomediaa Kuka murhasi Harryn? Suomalaisten tekijöiden elokuvassa iskelmälaulaja (Tommi Korpela) on lähdössä etelänlomalle. Tuleeko siitä mitään, kun vaimo Sonja (Minna Haapkylä) on mustasukkainen ja auton takakontissta löytyy mattokäärö. Onko käärön sisällä ruumis? Iskelmälaulaja on pyydettävä entiset bändikaverit apuun.
Ruotsalaisen hetken elokuvanimeä on vaikea ymmärtää. Täytyi tutkia asiaa, ja kyllähän se selvisi: Ruotsalainen hetki merkitsee hetkeä ennen heräämistä. Elokuvan kuvauksia on suoritettu Helsingin Töölönlahdella. Tekijät ovat yrittäneet motivoida henkilöhahmot mahdollisimman hyvin, mutta aikeeksi se on jäänyt. Tommi Korpelan iskelmälaulaja ei ole uskottava. Eivätkä Elina Knihtilän ja Hannu-Pekka Björkmanin sisarukset oikein loksahda mustan komedian pirtaan.
Ruotsalaisen hetken käsikirjoitus olisi pitänyt kirjoittaa uudelleen. Nyt elokuva alkaa pyöriä liikaa ideana sinänsä hyvän lähtökohdan ympärillä. Kehitystä ei tapahdu. Eikä komedia anna minkäänlaisia kimmokkeita katsojan nauruhermoille. Onkohan nyt niin, että kotimaisia elokuvia tuotetaan nykyisin liikaa?

Ajankohtainen kommentti

Lauantain myöhäisiltojen ilo on TV1:n brittisarja Lewis. Sitä esitettiin 7. kautta vuodesta 2007 ITV-kanavalla. Ensi lauantaina sarjasta ryhdytään esittämään uuden tuotantokauden jaksoja. Kevin Whatelyn esittämä komisario Lewis periytyy takavuosien hienosta Morse-sarjasta. Lewis oli Morsen apuri. Klassista musiikkia kuunteleva ja olutta mielellään maisteleva Morse oli näyttelijä John Thawin (1942-2002) bravuuri. Taustalta löytyivät Colin Dexterin dekkarit, jotka oli sijoitettu Oxfordin akateemiseen ympäristöön. Morse oli hiukan itsetietoinen poliisi, joka koulutti Lewisiä, mutta osoitti silti usein inhimillistä lämpöä apuriaan kohtaan.
John Thaw oli persoonallisen ylikomisario Morsen tähden todella suosittu Britanniassa. Muistan miten Lontoon matkalla 1990-luvun alussa näyttelijää ja Dexterin dekkareita arvostettiin ja ihailtiin yli kaiken. Suomessakin John Thawin hiljainen karisma puri katsojiin. Meillä Morse-sarja uusittiin taannoin, ja rohkenen väittää, että brittituotannoista siihen ei kyllästy koskaan.
Kevin Whatelyn esittämä Lewis on muuttunut hiukan Morsen ajoista. Silti tekijöitä voi onnitella siitä, että Lewisin luonnetta on syvennetty. Jokin Morsemainen sävy häneen on jäänyt. Sarjan todellinen täky on ollut Lewisin apulainen, pitkä ja hoikka, akateemisesti sivistynyt ja tupakkaa polttava James Hathaway. Laurence Fox on näytellyt suurenmoisesti Hathawayta. Ymmärsin, että Hathaway jäi pois uuden tuotantokauden jaksoista. Siltä ainakin vaikutti viime lauantain jakso, jossa teologiaakin opiskellut Hathaway sai moraalisen puuskan ja aikoi luopua poliisin työstä.
=====================================================================================================
Eilisen maanantai-illan tapaus oli tanskalaisen Anders Østergaardin dokumenttielokuva Kun muuri murtui. Ohjaaja keskittyi siinä Unkariin, sen nuoren pääministeriin Miklo´s Némethiin, jonka rohkeus riitti vastustamaan kommunistipuolueen pelureita ja vanhoillisia vuonna 1989. Samalla Németh oli henkilö, joka lopulta avasi Unkarin rajan länteen. Itäsaksalaisten vyöry alkoi. Samasta aiheesta on aikasisemmin nähty dokumentti, joka kuvasi rajalla päättäväisesti toimineen vartijan halun auttaa länteen pyrkiviä.
Miklo´s Némethin toiminnan rinnalla ohjaaja kertoi tavallisen, järjestelmään lopen kyllästyneen itäsaksalaisperheen pakotarinan, joka ei päättynyt onnellisesti. Näin dokumenttielokuvassa vuoden 1989 johto- ja taustahenkilöt sekä vapautta kaivanneet tavalliset kansalaiset saivat puheenvuoron. Dokumentti päättyi Berliinin muurin murtumiseen. 25-vuotisjuhlia vietettiin sunnuntaina, 9. 11.
Kun muuri murtui on dokumenttielokuvana haasteellinen ja monikerroksinen, oikea fiktion ja faktan, näyttelijöiden esittämien kohtausten ja arkistolöytöjen kavalkadi. Anders Østergaardin ja Unkarissa apuna olleen Erzébet Rázin taituruutta historian kuvittajina ja elävöittäjinä ei voi aliarvioida. Kiinnostavan linkin dokumenttiin toivat kuvat neuvostopanssarien murskaamasta Unkarin vuoden 1956 kansannoususta ja unkarilaisten puolelle asettuneen silloisen pääministerin Imre Nagyn kohtalosta. Kun Gorbatshov lupasi 1989 Némethille, että neuvostopanssarit eivät tule Budapestiin, niin oliko optimistista iloita siitä, että historia ei toistukaan aina samalla tavalla.

P .S. Samaan aikaan kun tv-ohjelmia katsotaan netistä yhä enemmän, operaattorit ja mediatalot lisäävät tv-palvelujaan. Koko maa on kohta täynnä tv-kanavia, ilmaisia ja maksullisia. Viimeinen tulokas on Hero -tv-kanava, jolla oli koko aukeaman ilmoitus eilen Hesarissa. Kanavalla keskitytään prime-timen tarjontaan. Lähtölaukaus oli amerikkalainen sarja Fargo – juuri niin, sehän muistetaan Coenin-veljesten loistavana 1990-luvun elokuvana. Onneksi Coenin-veljekset ovat toimineet sarjan osatuottajina.

tiistaina, marraskuuta 04, 2014

Luokkakokous ruotsalaisittain - Anna Odellin elokuva on sietämätön * *
















Tuskin olen inhonnut tänä vuonna montakaan uutta elokuvaa samalla tavalla kuin ruotsalaista Luokkajuhlaa. Ohjaaja Anna Odell on minusta virittänyt elokuvansa väärälle sointuvärille. Hän syyttää, mutta ei analysoi. Ja on vaikea sanoa, onko elokuva fiktiota vai täyttä faktaa.
Luokkajuhlassa saman koulun entiset oppilaat kokoontuvat juhlahetkeen 20 vuotta myöhemmin. On tarkoitus syödä ja juoda, muistella samalla menneitä. On tarkoitus katsoa, miten entisten luokkatoverien habitus on muuttunut – niin ja mitä kenestäkin on tullut. Juhla alkaa kivasti, mutta sitten muuan nainen nousee ylös. Häntä ei ole kutsuttu luokkakokoukseen, mutta hän anastaa heti tilan muilta. Hän on ohjaaja Anna Odell. Vai onko?
Luokkajuhlassa tuo kutsumaton nainen aloittaa puheenvuorojen sarjan. Hän syyttää muita kokouksen osanottajia kaikesta mahdollisesta. Etenkin miehiä. Hän väittää tulleensa aikanaan koulukiusatuksi. Nyt sitten kiusaajat saavat kuulla kunniansa – tai siis heidät paljastetaan ja työnnetään kuvaannollisesti alimpaan helvettiin.
Täytyy sanoa, että Anna Odellin puheenvuorot ovat piinaavia. Vaikea sanoa, ovatko piinan kohteet todella entisiä luokkatovereita. Ruotsalaisten kriitikkojen mukaan heitä esittävät näyttelijät. Tässä on elokuvan dilemma: Miksi kokoukseen ei oltu kutsuttu entisiä luokkatovereita, jos ohjaaja Anna Odell on todella ollut kiusauksen kohde kaksikymmentä vuotta aikaisemmin? Vai onko Anna Odell ollut edes tuon luokkakokouksen oppilaiden joukossa?
=====================================================================================================
Luokkajuhla on ärsyttävä elokuva siinä mielessä, että katsojan vaikea tajuta fiktion ja faktan rajoja.Toisaalta ohjaaja syö ideansa liian aikaisin. Olisiko ollut parempi, että kuokkavieraan syyttely olisi jätetty loppupuolelle. Niin kuin tanskalaisen Thomas Winterbergin hienossa elokuvassa Juhlat (1988). Se on kuulemma toiminut Anna Odellin inspiraationa.
Anna Odellin Luokkajuhla syö kahtia sosiaalisia konflikteja rikkovat ainekset liian aikaisin. Syytösten vyöry ja koulukiusaamisen paranoia olisi vaatinut keskittämistä ja puhetulvan karsimista. Tärkeä sanoma vesittyy syyttelyn loputtomassa tuoksinassa.
(Ensi-ilta 7.11. 2014)

Ajankohtainen kommentti

Paavo Westerberg on nuoren polven lahjakkaita kirjoittajia ja ohjaajia. Hänen panoksensa Aku Louhimiehen elokuvissa oli huomatta 2000-luvulla. Westerberg kirjoitti Pahan maan (2005) ja yhdessä näyttelijä Mikko Koukin kanssa Valkoisen kaupungin (2006) käsikirjoituksen. Tuo Louhimiehen elokuva pohjautui Westerbergin kirjoittamaan Irtiottoja -tv-sarjaan, erityisesti sen henkilöhahmoon taksimies Veli-Mattiin.
Nykyisin Paavo Westerberg on omistautunut teatterille. Hänen tulkintansa Anton Tshehovin Vanja-enosta (1897) sai allekirjoittaneen katsomaan esityksen Kansallisteatteriin. Näytelmä on Paavo Westerbergin debyyttiohjaus teatterin suurella näyttämöllä. Aikaisemmin hän on ohjannut Arthur Millerin ja Henrik Ibsenin näytelmiä. Westerbergin omista kirjoittamista ja ohjaamista esityksistä huomattavia olivat Kotiin ennen pimeää (2006) ja He eivät asu enää täällä (2012).
Vanja-Eno oli järisyttävä elämys, monikerroksinen kertomus meistä vajavaisista ihmisistä. Paavo Westerbergin uusi suomennus – yhdessä Eva Buchwaldin kanssa - kurkisti 1800-luvun lopun Venäjältä tänne nykyaikaan. Westerbergin ohjaus oli loistokasta. Samoin Markus Tsokkisen lavastusrakennelmat, niin muodoin Sanna Salmenkallion äänisuunnittelu ja musiikki. Näyttelijäryhmä Kristo Salmisesta Emmi Parviaiseen, Krista Kososeen, Heikki Nousiaiseen, Seppo Pääkköseen, Terhi Panulaan, Eero Ahoon ja Seela Sellaan oli hioitunut väkeväksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi.
Entä teemat? Näytelmä ei ole vain kurkistus ihmisiin, joiden elämä meni hukkaan. Se muistuttaa meitä faktasta, että ihminen ei sitten millään opi edellisten sukupolvien virheistä. Näytelmässä ihmisen raadollisuus ja tuo vajavaisuus paljastuu mahdollisimman avoimena.
Esitys viittaa ilmastonmuutokseen, jos vain haluaa nähdä yhteydet. Metsä on tärkeässä osassa tshehovilaisen maalaistalon takana. Anton Tshehov (1860-1904) ennusti kauaskantoisesti, että maailmallemme käy huonosti, jos metsät kaadetaan ja ekologinen tasapaino järkkyy.
Nerokas keksintö oli laskea eräässä kohtauksessa vettä solkenaan näyttämön yläosasta. Eikö se juuri symbolisoi jäätiköiden sulamista? Esitys on todella ajankohtainen, jopa siksi kun pari päivää sitten ilmestyi IPCC:n lopullinen, rankka raportti ilmastonmuutoksen järkyttävästä kehityksestä.
=====================================================================================================
Paavo Westerbergin ohjauksessa korostuu tietenkin kysymys arvokkaan ihmiselämän mahdollisuudesta. Sitähän Anton Tshehov pohti niin näytelmissään kuin novelleissaan. Esityksen loppupuolella Westerberg muistuttaa meidän ihmisten tarvitsevan myös armoa ja anteeksiantoa. Se kirkastuu toisten ihmisten huomioon ottamisessa, kuin kurkistuksena omasta kohti toista. Siksi esityksen lopussa henkilöt ikään kuin jähmettyvät odottamaan pelastusta, ehkä myös muutosta.

tiistaina, lokakuuta 28, 2014

Tsetseeni kansainvälisen vakoilun uhrina * * * *













Älykkäiden ja monikerroksisten vakoiluromaanien kirjoittaja John le  Carré punoutui ajankohtaiseen jälki-9/11 -traumaan uudessa romaanissaan, josta Anton Corbijn on ohjannut mielenkiintoisen elokuvaversion A Most Wanted Man. le Carré palaa romaanissaan Saksaan, nyt Hampuriin. Muistamme vielä hyvin Martin Rittin 1960-luvun puolivälin hienon le  Carré -filmatisoinnin Mies kylmästä, jossa Richard Burton toimi silloisessa jaetussa Berliinissä.
Ajat ovat nykyisin aivan toiset. Martin Rittin elokuvan tullessa ensi-iltaan elettiin kylmän sodan vaaran vuosia. Anton Corbijn´n elokuvassa näkyy ja korostuu kansainvälinen terroristijahti, jossa ilmenee paranoian merkkejä. Elokuva osoittaa selvästi, että jahdissa on menty liiallisuuksiin.
Toteutukseltaan A Most Wanted Man muistuttaa hetkittäin ruotsalaisen Tomas Alfredsonin le Carré -elokuvaa Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (2011). Sama tarina nähtiin loistavana tv-sarjana 1980-luvun lopulla – kirjailijan hahmo George Smiley juoni Britannian salaisen palvelun sokkeloisessa maailmassa.
A Most Wanted Man kertoo tsetseeni-venäläisestä Issa Karpovista (Grigori Dobrygin), joka saapuu laittomasti Hampuriin. Hänen tarkoituksensa on selvittää isänsä kadonnut omaisuus. Tässä mielessä Willem Dafoen esittämällä pankkiirilla saattaa olla osuutta Issan isän taloudellisessa tilanteessa. Issan toimista kiinnostuvat niin saksalaiset kuin amerikkalaiset agentit. Robin Wright näyttelee CIA-agenttia ja Philip Seymour Hoffman saksalaista Günther Bahrmania. Tapahtumiin liittyy monia muitakin henkilöitä – kuten ihmisoikeusjuristi (Rachel Adams).
=====================================================================================================
A Most Wanted Man näyttää seikkaperäisesti, miten yksilön saattaa käydä, jos hän joutuu tahtomattaan vakoilu- ja terrosristipelin uhriksi. John le Carré ei olisi maineensa veroinen, jos hän ei sekoittaisi pakkaa ja heittäisi vakoilukuvioon salaperäisiä harhautuksia. Elokuvassa pohditaankin, mikä on tsetseeni-venäläisen tulijan todellinen identiteetti.
Kritiikeissä on ehditty huomioida ohjaaja Anton Corbijn ekonominen, kirjailijalle oikeutta tuova, hiukan kuivakin ilmaisu. Arkkitehtoniset kuvadetaljit ovat myös herättäneet arvostusta. Ja vaikka näyttelijäryhmä on suuri, niin A Most Wanted Man kohoaa erinomaisen luonnenäyttelijän Philip Seymour Hoffmanin bravuuriksi. Elokuva on Hoffmanin viimeisiä suorituksia valkokankaalla.

Ajankohtainen kommentti

Vilkaistaanpa katsojatilastoja, kun niistä on tullut sekä valkokankaalla että televisiossa niin tärkeitä. Nyt Finnpanel mittaa myös netti-tv:n käynnistykset. Tutkinnan kohteena ovat Ylen Areena, Nelosen Ruutu ja MTV3:n Katsomo. En ryhdy tässä luettelemaan netti-tv:n katselijamääriä, mutta kyllä ne ovat suuret – ymmärsinkö oikein, että käynnistysmäärä saattaa nousta jopa puoleen miljoonaan? Ja syyskuussa tapahtui oikea nousupiikki. Areena johtaa käynnistyksiä edelleen, mutta alkusyksynä Katsomo oli nousussa ja Ruutu oikein hyppäsi lentoon.
Perinteisten tv-kanavien odotetut, iltapäivälehdissä jatkuvasti mainostetut suosikit ovat Nelosen Vain elämää, joka keräsi 1, 115 000 katsojaa ja MTV3:n Tanssii tähtien kanssa, joka ”joutui tyytymään” 978 000 silmäpariin. Onhan ne kovia lukuja.
Kontrastiksi voi ottaa Ylen Teema -kanavan, jonka katsotuimpia oli jo päättynyt italialainen tv-sarja Isä Matteon tutkimuksia, katolisen papin osassa Terence Hill, joka ratsasti 1970-luvulla ja hiukan myöhemminkin Budd Spencerin kanssa hölmöissä koomisissa westerneissä. Edelleen Teeman ohjelmistossa pyörivä laadukas espoanjalainen sarja Gran Hotel on saavuttanut sentään 174 000 katsojan suosion. Itsekin olen siinä mukana.
=====================================================================================================
Entä uudet kotimaiset elokuvat? Dome Karukosken ohjaama Mielensäpahoittaja on rikkonut 300 000 katsojan rajan lippuluukuilla. Äskettäin ensi-iltaan tullut Muumit Rivieralla keräsi ensi-illassa jopa 28 524 lipun lunastanutta. Mutta missä on J-P Valkeapään uutuus He ovat paenneet. En löytänyt sitä SES:n tilastosta. Laatu ei siis kiinnosta, eikä sellainen raju todellisuuskuvaus, jonka toivoisi kansasta vieraantuneiden poliitikkojenkin käyvän katsomassa.

tiistaina, lokakuuta 21, 2014

Oman käden oikeutta lumimaassa * *

Isla Sales
















Helsingin ohjelmistossa pyörii Antoine Fuguan ohjaama The Equalizer – oikeuden puolustaja, jonka taustalta löytyy 1980-luvunloppupuolen amerikkalainen tv-sarja Kutsukaa McCall. Siinä hieno englantilainen näyttelijä Edward Woodward (s. 1930) oli pantu esittämään ex-agenttia, joka ryhtyy harjoittamaan kaduilla ja asunnoissa oman käden oikeutta. Vastenmielistä sarjaa ei voinut puolustella millään argumenteilla.
Nyt ohjelmistoon on tuotu norjalaisen Hans Peter Molandin ohjaama Lumiauramies, jonka nimeksi olisi aivan hyvin voinut laittaa alkuperäisen Kraftidioten´in. Ahkerasti filmaava (myös Hollywoodissa) ruotsalainen Stellan Skarsgård esittää yksiviivaisesti yksiviivaisen elokuvan päähenkilöä. Hän on palkittu kansalainen Nils Dickman, joka puhdistaa talvisin valtavalla aura-autollaan pohjoisen tiet. Dickmanin elämä muuttuu, kun hänen poikansa menehtyy huumeiden yliannostukseen. Isä ei usko tähän, vaan alkaa kostaa kaikille niille, jotka jotenkin liittyvät lumisen maan huumebisnekseen. Oman käden oikeudesta tulee lumiauramiehen päivittäinen ”ruoka-annos”, mutta teiden putsaamistakaan ei unohdeta.
=====================================================================================================
Lumiauramiehen lumiset maisemat pöllyävät isosti katsojan silmien edessä. Maisemakuvaus onkin Hans Peter Molandin elokuvan parasta antia. Entä sitten se ”oman käden oikeus” ja silmitön kostoväkivalta. Onko ohjaaja tavoitellut westernin sävykuvioita vai vain halunnut iskeä katsojaa munaskuihin niin lujaa kuin pystyy. Elokuva saattaisi toimia paremmin, jos kostoteemaa olisi varioitu, tapahtumiin olisi tuotu yllätyksiä ja uusia käänteitä. Nyt elokuva etenee tasapaksua lumilatua alusta loppuun.
Näytelläänhän elokuvassa hyvin. Stellan Skarsgård on kuin koston musta enkeli, joka ei kysy, mutta ei vastaakaan. Parhaan roolityön napsauttaa Pål Sverre Hagen, joka esittää vaimostaan eronnutta sadistista huume-Kreiviä. Hän listii toisella kädellään ihmisiä, mutta vaatii jälkikasvua juomaan porkkanamehua ja välttämään äidin (Birgitte Hjort) murohömpötyksiä. Huume-Kreivin ja hänen apuriensa toimet loksahtavat tarinaan, mutta serbigangsterien veto väkivallan sirkukseen ontuu. Vaikka itse Bruno Ganz vakuuttaa kivikasvoisena serbipomona.
(Ensi-ilta 24.10.)

Ajankohtainen kommentti

Täytyy kehua Yle Teeman suursarjaa Sound Trackeria, jossa musiikin nomadi ja monitoimies, Hanoi Rocksista tunnettu ja Slashin soittokaveri, basisti Sami Yaffa on kiertänyt maailmaa. Hän on kaivanut musiikilliset juuret ja ilmenemismuodot, lukuisat erilaiset muusikot New Yorkista, Serbiasta, Espanjasta, Brasiliasta, Argentiinasta, Etiopiasta. Lopulta Yaffa on etsinyt musiikin soundeja kaksiosaisessa ohjelmakokonaisuudessa syvältä Amerikasta. Sarja on varmasti tyydyttänyt ”maailman musiikin” ja vaikkapa bluesin ystäviä.
Sound Tracker on nojannut littimäisen hymyn omaavaan Sami Yaffaan. Hänen musiikintietämyksensä, maailmalla jo aikaisemmin tavattujen muusikoiden tuntemus ja rento kielimaailma ovat olleet ohjelmasarjan kivijalka. Yaffan haastatteluissa ja juonnoissa on näkynyt eletyn elämän ja erilaisten soittokokemustan – kaduilta aina hyvin palkattuihin areenakonsertteihin - ääni ja vimma. Harrastat tai kuuntelet sitten minkälaista musiikkia tahansa, niin olet varmasti ihastunut Sound Trackerin Sami Yaffan lumovoimaan.
Olisi ihme, jos Sami Yaffalle ei alkaisi sataa palkintoja