tiistaina, syyskuuta 16, 2014

Rakkautta ja anarkiaa vauhtiin kinoissa! * Richard Linklaterin Boyhood tärppinä

  • Suomen ylivoimaisesti kiinnostavin elokuvafestivaali alkaa torstaina. Festivaalin nimi on ”Rakkautta ja anarkiaa”. Festivaalin taiteellinen johtaja Pekka Lanerva toteaa, että elokuva elää voimalla. Eli: ”Jenkkistudioiden liukuhihnalla suoltamat 3D-pelleilyt voi pyyhkäistä huoletta sivuun ja keskittyä olennaiseen”.
Kun R&A- festivaalin ohjelmavihkoa selaa joutuu ihmettelemään: Mistä nämä elokuvat on löydetty. Näyttää siltä, että elokuvakulttuuri ei suinkaan ole kuollut globaalisti – eikä vielä Suomessa. Loppukesä ja alkusyksy on osoittanut, miten elouvateatteriohjelmistoon putkahtaa jatkuvasti hienoja, jopa mestarillisia uusia elokuvia. Elokuvataide ei ole kuollut, vaikka tämä 3D-pelleily täyttääkin isot elokuvasalit.
R&A-festivaalin ohjelmisto jakautuu jälleen helposti omaksuttaviin teemoihin. Niitä ovat Kotimainen gaala, Skandinaavit, R&A-gaala, Mestareiden gaala, Asian Cuts, Rakkaudesta, Mustat enkelit, Haute Cuisine, Just Kids ja Perheestä. Heti täytyy todeta, että R&A tuo Helsinkiin legandaarisen surrealistin, 85-vuotiaan Alejandro Jodorowskyn uusiman elokuvan Elämän tanssi. Se on veteraaniohjaan muistelmateos.
Uusia kotimaisia elokuvia edustaa J-P Valkeapään He ovat paenneet. Musiikin ystäviä hemmotellaan Damien Chazellen uutuudella Whiplash, jossa keskiössä on kuuluisuutta tavoitteleva jazz-rumpali. Samalla tavalla musiikki on pääosassa Jane Pollardin elokuvassa 20,000 Days on Earth. Se on Nick Caven ”elämäkerta”. Joka ei Caven musiikkia tunne saattaa muistaa muusikon hämärästi Wim Wendersin 1980-luvun loppupuolen mestariteoksesta Berliinin taivaan alla. Cave-elämäkerta ei ole elokuvan katsoneiden mukaan tavanomainen, vaan rikkaasti faktaa ja fiktiota sekoittava mystinen palapeli. Ja huomioidaan vielä indiepopin Stuart Murdochin esikoiselokuva God Help the Girl.
Kaikkia R&A-festivaalin elokuvia ei voi tässä esitellä, mutta otan vielä esimerkiksi kuuluisista, Julie Delpyn ja Ethan Hawken näyttelmistä ”Rakkaus silloin silloin”-elokuvista tutun amerikkalaisohjaajan Richard Linklaterin. Häneltä esitetään festivaaleilla uutuus Boyhood. Elokuvan nähneet pitävät elokuvaa häikäisevänä kuvaus muistosta, joka liittyy aikaan ja nuoruuteen. Linklaterin luottonäyttelijä Ethan Hawke on jälleen mukana.

Ajankohtainen kommentti

Kirjoitin Pekka Lehdon hienosta Palsa-elokuvasta viime syksyn R&A -filmifestivaalin yhteydessä. Kerrataan vähän asioita elokuvasta, joka tuli vihdoin – 12.9. - teattereihin Helsingissä. Palsa on jännittävästi kehittyvä selvitys pohjoisuomalaisesta taiteilijasta.
Palsa-elokuvan tuotantoprosessi on ollut vaikea, jos en väärin muista, niin ohjaaja valmisteli sitä kymmenen vuoden ajan. Pitkään Lehto on kyllä sinnitellyt elokuvaohjaajana, joka ei ole tyytynyt tavanomaisiin tarinoihin. Hän on liikkunut viime vuodet dokumentin ja fiktion rajoilla. Palsa on joka tapauksessa hieno suoritus, hiukan surrealistisesti etenevä selvitys kuvataiteilijasta, joka ei saanut laajempaa ymmärrystä elinaikanaan. Hänen maalauksiaan pidettiin jopa pornografisina. Lehto onnistui tekemään Palsan näköisen elokuvan.
Kalervo Palsa syntyi vuonna 1947 Kittilässä ja kuoli 1987 samassa kunnassa. Aikanaan häntä luonnehdittiin muun muassa nimellä ”Markiisi de Palsa”. Taide on kuitenkin se pääasia. Palsaa pidettiin ”fantastisena realistina”, jonka ”käsiala” kiemurteli kankaalla sinne ja tänne. Ei liene ihme, että sukupuolisuus oli muuan Palsan taiteen päätekijöitä.
=====================================================================================================
Pekka Lehto on käyttänyt elokuvastaan nimeä Kalervo Palsa ja kuriton käsi. Janne Renikainen esittää Kalervo Palsaa. Suoritus on muuan Reinikaisen parhaimpia. Muistamme hänet esimerkiksi muusikko Raul ”Baddingin” Somerjoen henkilökuvasta ja viimeksi hienosta näyttelijätyöstä Arto Halosen urheiluaiheisessa Isänmaallisessa miehessä.
Palsa-elokuvassa Janne Reinikainen luonnostelee rohkeasti hylätyn kuvataiteilijan henkilökuvan. Kalervo Palsan taiteilijakuvaan merkittiin epiteetit primitivisti ja naivisti. Pekka Lehto on löytänyt oivan tavan tuoda myös Palsan teoksia esille. Tässä ratkaisussa viivähtää viittaus espanjalaisen Carlos Sauran tanssielokuviin. Lehto on oivaltanut ”rakentaa uudelleen” Palsan ”Getsemanian”, eli nuo pienessä vajassa maalatut hätkähdyttävät, jopa väkivaltaiset kuvat. Musta ironia hallitsi Palsan taidetta.
Palsa -elokuva on kunniainhimoien näkemys taiteilijasta, jonka uutta tulemista, uutta arvostamista Kristian Smeds yrittää tuoda esille ”Palsa”-näytelmässä Kansallisen näyttämöllä. Elokuvallisesti Pekka Lehdon ohjaustyö on hiukan sirpaleinen ja hajanainen. Keskittämistä ja tiivistämistä olisi tarvittu, mutta ymmärrän ohjaajan valtavan kiinnostuksen ja innostuksen aiheesta, joten silloin on vaikea mennä leikkaamaan pois kohtauksia tai materiaalia, johon on rakastunut pitkän työprosessin aikana.

tiistaina, syyskuuta 09, 2014

Juliette Binochen näyttelijätaiteen läpivalaisu - Olivier Asssayn Clouds of Sils Maria on syksyn elokuvia * * * * *

Cinemanse Oy














Se oli 1990-luvun alun Pont-Neufin rakastavaiset, Leos Caraxin omaperäinen elokuva tunnetun pariisilaissillan yhteiskunnan ulkopuolella elävistä ihmisistä, joista yhtä näytteli Juliette Binoche. (Niin, ja muistetaan vielä 1980-luvun lopun Milan Kundera elokuva Olemisen sietämätön keveys). Sitten uusi kolahdus tapahtui vuonna 1994 puolalaisen Krzysztof Kieslowskin väritrilogian ensimmäisessä osassa Sinisessä, jossa Binoche loisti itseään ja muistojaan etsivänä naisena.
Juliette Binochen elokuvanäyttelijän ura on ollut yhtä juhlaa parin vuosikymmenen ajan. Onpa Binoche luovuttanut luovuuttaan tuotantopuolellekin, pari vuotta sitten iranilaisen Abbas Kiarostamin eurooppalaiseen elokuvaan Iltapäivä Toscanassa.
Binoche näytteli elokuvassa, mutta hänen kerrotaan ”tuoneen” iranilaismestarin Italiaan.
Nyt ihailemme Juliette Binochea ranskalaisen Olivier Assayn (Kesähetket) uudesssa elokuvassa Cloud of Sils Maria. Assayn ensimmäinen englanninkielinen elokuva läpivalaisee älykkäästi ja suorasti, mutta myös tunteella ja osittain improvisoiden ikääntyvän näyttelijän uraa, menneisyyden liikahduksia ja nykyisyyden silmänräpäyksiä.
=====================================================================================================
Juliette Binoche on näyttelijä Maria Enders, joka matkustaa nuoren assistenttinsa (Kristen Stewart) kanssa Zurichiin ottamaan vastaan palkinnon näytelmäkirjailija Wilhemin puolesta. Wilhelm on poissa, mutta palkinto viittaa parinkymmenen vuoden takaiseen elokuvaan, josta tuli Maria Endersin läpimurto. Maria tapaa sveitsiläisessä alppiympäristössä Wilhelmin vaimon Rosan, jota esittää Angela Winkler. Muistamme hänet Volker Schlöndorffin 1970-luvun sakalaisesta elokuvasta Katharina Blumin menetetty maine.
Clouds of Sils Maria kiertyy moni-ilmeisesti elokuvan, teatterin ja näyttelijätaiteen sisäisiin henkäyksiin. Zurichissä Maria Endersille tarjotaan roolia lontoolaiseen teatteriesitykseen. Kiehtovasti näytelmä on sama menestyskappale, jossa Maria Enders oli mukana vuosia aikaisemmin. Hän oli silloin nuoren Sigridin roolissa, mutta nyt hän esittäisi halveksittua vanhaa Helenaa. Sigridin osaan kaavaillaan nuorta Hollywoodtähteä Jo-Ann Ellisiä (Chloe Grace Moretz). Maria Enders epäilee, koska Ellis on esiintynyt 3D-tieteisfilmeissä, ja tähden yksityiselämää ja tempauksia repostellaan netissä.
=====================================================================================================
Olivier Assay ei tutki elokuvassaan vain ikääntyvän näyttelijän mahdollisuuksia kovenemassa esittävän taiteen maailmassa, joka kaupallistuu koko ajan, vaan hän valaisee ennen kaikkea eri sukupolvien välisiä eroja. Kristen Stewartin nasevasti esittämä assistentti Valentine on Maria Endersin vertauskohde, mutta myös nuoren polven ääni. Itse asiassa Jo-Ann Ellis nähdään vain muutamassa kohtauksessa, sillä Maria Enders harjoittelee näytelmää Valentinen kanssa. Kiinnostavasti tekstiä näytelmävihkosta lukevasta Valentinesta on tulossa nuori Sigrid. Valentine oma identiteetti murtuu vähitellen, joten hänen täytyy tehdä oma ratkaisunsa.
Clouds of Sils Mariasta puuttuvat esimerkiksi 1950-luvun Hollywoodin freudilaisten teatteri- ja näyttelijäaiheisten elokuvien ristiriidat ja ”selkään puukotukset” (Kaikki Eevasta, Bad and Beautiful, Tähti on syntynyt). Vain Assayn elokuvan epilogissa, jossa kurkistetaan näytelmän lavaharjoituksiin, välähtää nuoren ja vanhan polven näyttelijöiden välinen kilpailutilanne. Sekin vain häivähdyksenomaisesti, sillä Olivier Assay välttää katkeria tummia värejä. Hän suuntaa lopulta kohti valoa, vaikka elokuvassa ehtii tapahtua kahden tunnin keston aikana paljon erilaisia teeman muunnelmia ja mahdollisia suunnanjuutoksia.
=====================================================================================================
Juliette Binoche on Clouds of Sils Marian ehdoton tähti, erilaisten ja muuttivien tunnetilojen loistava tulkitsija. Ja nähkää ja kuulkaa Binochen nauru! Binoche on avoimillaan ja voimallisimmillaan Maria Endersin roolissa. Oikeaan osunee tulkinta, jonka mukaan Binochen näyttelijämuotokuva ei olisi näin täydellinen, jos sitä ei heijastettaisi noihin kahteen nuoren polven edjustajaan, Chloe Grace Moretzkin Jo-Ann Ellisiin ja Kristen Stewartin assistenttiin. He eivät jää liikaa Juliette Binochen varjoon, ja Assayan elokuva lienee lottovoitto mystisessä Twilight-sotkusarjassa esiintyneelle Stewartille.
Ja mikä on elokuvassa usein toistuva ”Malojan käärme”. Se selviää noissa upeissa Sveitsin Alpeille avautuvissa ulkoilmakohtauksissa, jotka Juliette Binoche ja Kristen Stewart alustavat meille henkevällä läsnäolollaan.


Ajankohtainen kommentti

Brittiläinen elokuvalehti Sight & Sound on kuulunut lukemistooni aivan teinivuosista 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun Kajaanista saakka. Sight & Sound on kriittinen, laatuun perustava elokuvalehti. Isojen juttujen lisäksi lehdessä on hyvä arvosteluosasto. Lehti kokoaa myös vuosikymmenittäin kriitioiden ja ohjaajien listan maailman parhaimmista elokuvista. Orson Wellesin 1940-luvun alun Citizen Kane (1942) keikkui kärjessä monta vuosikymmentä kunnes viimeksi Alfred Hitchcockin San Francisco -trilleri Punainen kyynel (1958) otti johtopaikan.
Uudessa Sight & Soundissa noin 300 kriitikkoa ja ohjaajaa ympäri maailmaa listaavat parhaat dokumenttielokuvat. Olen itse suhtautunut viime vuosien dokumentteihin varauksella, koska ne alkavat lähestyä usein fiktiofilmejä. Digitaalitekniikka sallii ”hämäyksen”, ehkä myös valehtelun. Siksi brittilehden listan ykköseksi kohonnut, venäläisen avantgardistin Dziga Vertovin Mies ja elokuvakamera (1928) ilahduttaa suuresti.
Muuten en listaa kommentoi kuin totean, ettäs se on todella edustava ja elokuvan historian huomioiva. Käytänkin nyt tilaisuutta hyväkseni ja nimeän tässä 10 mielestäni parasta dokumenttielokuvaa:
  1. Robert Flaherty: Nanook – pakkasen poika (1922)
  2. Alainen Resnais: Yö ja usva (1955)
  3. Flaherty: Aran-saaren mies (1934)
  4. Humphrey Jennings: Listen to Britain (1941)
  5. Chris Marker: Sans soleil (1983)
  6. D.A. Pennebaker: Don´t Look Back (1967)
  7. Jean Renoir: Virta (1947)
  8. Haskell Wexler: Medium Cool (1968)
  9. Emile de Antonio: Millhouse (1969)
  10. Arne Sucksdorff: Ihmisiä kaupungissa (1947)

sunnuntaina, syyskuuta 07, 2014

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja valkokankaalle * * *

Copyright Solar Films/Marek Sabogal/Antti Litja

















Urheilufani Tuomas Kyrö on paistatellut muutaman vuoden suomalaisen nykykirjallisuuden menestystekijänä. En ole ollut kovin innostunut Kyrön kliseisestä ja populistisesta ”Mielensäpahoittaja”-romaanista, jonka ilmeinen esikuva on edesmenneen sotkamolaisen humoristin Veikko Huovisen ”Havukka-ahon ajattelija”. Siinä ollaan sinisten ajatusten ytimessä.
Tuo 1950-luvun ”Konsta Pylkerö” -tarina on kestänyt aikaa vuosikymmeniä. Ja ohjasihan Kari Väänänen romaanista elokuvaversion muutama vuosi sitten.
Mielensäpahoittaja” oli radiokuunnelmana ja romaanina Tuomas Kyrön hitti. Kestääkö mielensäpahoittajan tarina aikaa ”Havukka-ahon ajattelijan” tavoin, jää nähtäväksi. Nyt vaikuttaa siltä, että Kyrön tarina alkaa olla loppuunkaluttu. Kuka siis jaksaa enää innostua elokuvaversiosta?
Dome Karukosken ohjaamassa elokuvassa mielensäpahoittaja-isä (Antti Litja) asuu maalla ja sadattelee kaikkia mahdollisia vääryyksiä, joita näkee tai keksii ympärillään. Äijän köriläs ei ole mihinkään tyytyväinen. Samanlaisia marmattajia löytyy Suomesta kasapäin. Sitten mielensäpahoittaja loukkaa jalkansa. On pakko muuttaa kaupunkiin pojan (Ilkka Forss) huusholliin. No, sielläkin sadattelu ja siunailu jatkuu samaan malliin kuin maalla.
Mielensäpahoittajan ohjaaja Dome Karukoski, 37, ei vieläkään löydä omaa tyyliään. Hän on harhaillut erilaisten aiheiden parissa, mutta ohjaajan kädenjälki ei ole aina onnistunutta. Karukosken edellisten elokuvien nimet kertovat kaiken: Tyttö sinä olet tähti (2005), Tummien perhosten koti (2008), Napapiirin sankarit (2010) ja Leijonasydän (2013). Viimeksi mainittu kahden veljeksen skinhead- ja väkivaltatarina ei mennyt millään minun pirtaani. Ehkä Leena Landerin romaaniin pohjaava Tummien perhosten koti on edelleen Karukosken vahvin elokuva?
====================================================================================================
Dome Karukoski on yrittänyt pysytellä Tuomas Kyrön luomissa puitteissa ja tehdä Antti Litjan pahoittajasta ärtymyspotenssin lisäksi viisaan ja hauskan, totisen ja tyhmän suomalaisen jäärän, joka uskoo vain itseensä. Vai uskooko. Se nyt selvää, että maalaismies ei viihdy modernissa urbaanissa ympäristössä. Mutta pojan isä-kaipuu on suuri, vaikka Ilkka Forssin roolikuvaa ei ole perusteltu loppuun saakka.
Antti Litja, 76, on varmasti oikea valinta jäärän rooliin (tosin olisiko ollut liian radikaalia miehittää rooli jollakin samanikäisellä tuntemattomammalla näyttelijällä?). Litjan työskentely on niin anttilitjamaista kuin vai voi olla. Risto Jarvan vuonna 1977 valmistuneen jäähyväistyön Jäniksen vuoden Vatanen on kasvanut korkoa niin elokuvissa, televisiossa kuin ennen kaikkea teatterissa. Joku voi tosin väittää, että Litja tekee mielensäpahoittajana samaa roolia kuin monesti aikaisemmin.
Maneereihin Litja ei sorru – kuten esimerkiksi takavuosikymmeninä sellaiset hienot näyttelijät kuin Toivo Mäkelä ja Jussi Jurkka. Se vain, että Litjan työskentelystä puuttuu tuoreus. Ohjaaja on kaiketi halunnut pelata ”varman päälle”. Tätä ”varman päälle” -pelaamista näkee liian paljon uusissa kotimaisissa elokuvissa. Syynä lienee kotimaisten tuotantojen kaupallistuminen. Elokuva ei ole enää taidetta, elokuva on isoja yleisöjä tavoittelevaa laskelmoitua viihdettä.
Mielensäpahoittaja - elokuvan suosio mitataan lähipäivinä – ja viikkoina ympäri Suomen maata.
=====================================================================================================
Tuomas Kyrön ”Mielensäpahoittaja” on syksyn uutinen myös teatterissa. Helsingin kaupunginteatteri tuo 21.9. Arena-näyttämölle ensi-iltaan Mielensäpahoittajan ja pojan. Antti Litja ei sentään ole pääosassa, vaan Esko Roine viettää Marika Vapaavuoren ohjauksessa 70-vuotisjuhliaan.

Ajankohtainen kommentti

Saakohan Pekka Lehdon hyvä dokumenttielokuva Palsa koskaan teatteriensi-iltaa? Elokuvan piti tulla teattereihin jo viime syksynä R&A -festivaalin kohutun esityksen jälkeen. Ei tullut. Nyt teatteriensi-ilta on luvattu perjantaiksi 12.9. Ainakin elokuvasäätiön kotimaisten ensi-iltaluettelon mukaan.
Kalervo Palsa (1947-1987) oli omaperäinen ja ristiriitainen kittiläläinen kuvataiteilija, jota asukkaat vierastivat. Nyt siis Palsa saa maineen palautuksen niin elokuvassa kuin teatterissa. Muhoksen poika ja muun muassa huippuesityksiä Kajaanin kaupunginteatterissa ohjannut Kristian Smeds on asialla Kansallisessa. Muistamme hänet Kansallisen haastavasta Tuntemattomasta sotilaasta. Smedsin täysin omannäköiseksi sanottu Palsa sai ensi-iltansa Helsingin juhlaviikoilla. Sen on luvattu viipyvän Kansallisessa aina marraskuun loppupuolelle. Esitystä pidettiin hurjana provokaationa. Kristian Smeds näyttelee myös Palsan pääroolin. Smeds on puhuhut kurkistuksesta pohjoisen kuvataiteilijan sielun maisemaan. Ihmisen kuvaa luodaan. Esityksen nähneet ovat kertoneet, että Smeds murehtii näyttämöllä, miten taiteen aika on ohi. Hän ei usko enää taiteeseen. Toivottavasti Kristian Smeds ei sentään luovu teatteriohjauksista.

tiistaina, syyskuuta 02, 2014

New Yorkin näkijä ja kokija ahkeroi Rivieralla * * *

Finnkino Oy


















Magic in The Moonlight on Woody Allenin (s. 1935) erikoislaatuinen uusi ohjaustyö. Nyt ei liikuta Manhattanilla tai nykyajan eurooppalaisissa suurkaupungeissa (Vicky Cristina Barcelona, Midnight in Paris, To Rome With Love). Woody on sijoittanut elokuvansa 1920-luvun Etelä-Ranskaan.
Woody kertoo englantilaismiehestä, joka matkustaa eteläranskalaiseen paikkaan. Hänellä on tehtävä: pettääkö joku ystävää. Woody kiepauttaa romanttisen komedian tarinan ympäri, sillä englantilaismies saattaa joutua itse uhriksi. Rakkauden paloakin on ilmassa. Taitava Colin Firth näyttelee Woody Allenin ohjauksessa. Naisista erottuvat Emma Stone ja Marcia Gay Harden.
Magic in The Moonlight esittelee komeasti eteläranskalaiset ympäristöt. Kartanoissakin on aikomus käydä. Rivieralaiset rantabulevardit elävät. Woody näyttäää myös aikakauden urheilulajeja. Jazzin ystävänä ja muusikkonakin tunnettu Woody avaa oven jazzkapakkaan.
Voi tietysti ajatella, että hirmuisella vauhdilla nykyisin elokuvia ohjaava Allen on kulkenut kauas tutusta manhattanilaisesta kaupunkiympäristöstä. Ehkä liiankin kauas, mutta sille ei voi mitään, että ohjaaja toimii luontevasti 1920-lukua merkkaavassa rivieralaisessa maailmassa. Ylellisyyttäkin tuodaan mukaan, ja tietenkin ajankohdan pukumuoti on edustavasti esillä. Hetkinen: Poikkesihan Alfred Hitchcock tutuista amerikkalaisesta ympäristöistä ohjaamalla 1950-luvun puolivälissä Varkaitten paratiisin Etelä-Ranskan Rivieralla.
Silti tulee ikävä Woody Allenin suuria newyorkilaisia elokuvia – kuten Annie Hall, Manhattan, Hannah ja sisaret, Broadway Danny Rose, Rikoksia ja rikkomuksia, Manhattanin murhamysteeri.

Ajankohtainen kommentti

Mikael Pentikäisen ollessa HS:n vastaava päätoimittaja mediatalot kritisoivat Ylen tapaa laajentua joka puolelle. Kaupallisen median elinehtoja kavennettiin, etenkin Ylen jatkuvasti kasvaneella nettipalvelulla. Nyt mobiilikin on kova sana digitaalisessa viestinnässä.
Pentikäisen jälkeen kaupalliset mediat ovat uudistaneet strategiaansa. Nyt ei vain julkaista printtilehtiä ja syötetä uutisia nettiin ja mobiiliin, vaan esimerkiksi HS on ryhtynyt julkaisemaan iltapäiväpainosta digitaalisesti.
Digitaalinen vallankumous mahdollisti myös sanomalehtien uuden palvelutoiminnan: Nyt ollaan ”televisiossa”. Siis Yle on jätetty rauhaan, koska julkisen palvelun toimijalle ei voi enää mitään, kun sen toimeentulo napsitaan veronmaksajien kukkarosta.
Mediatalot ovat ryhtyneet rakentamaan omaa tv-tuotantoa. HS ja IS Sanomista lähettävät suurta yleisöä kiinnostavia tv-lähetyksiä. Uusin jippo on HS:n HS.fi -tv-palvelu, jossa alkoi suoraohjelma Nokikkain. Siinä kirjailija kohtaa uuden romaaninsa kriitikon, joka on juuri julkaissut päivälehdessä arvostelun. Ensimmäisessä tv-ohjelmassa Jari Tervo ja kriitikko Juhani Karila keskustelivat rovaniemeläissyntyisen kirjailijan uudesta romaanista ”Revontulen tie”. Kritiikissä Karila totesi ytimekkäästi: ”Revontulen tiessä” Tervo vain täyttää jo keksimäänsä maailmaa yhä uusilla seikkailuilla. Sanavalmis Tervo, joka pamahtin jälleen Ylen TV1:n ruutuun Uutisvuodossa, on tietenkin ainakin suurta yleisöä kiinnostava keskustelija.
Nokikkain-sarjan jatkuessa HS-Tv:ssä voi vain todeta, että Yle häviää ainakin tämä kriitikkokirjailija -pelin. Ylen Tv:ssä ei enää tehdä kirjaillisuusohjelmia. Ne on piilotettu Yle-radioon. Anteeksi. Ylen aamu-tv:ssä on sentään pyörinyt Novakin ja Puttosen kirjailijahaastattelu-ohjelma.

P.S. Olen kritisoinut Yle TV1:n arkipäivien kotimaisten elokuvien uusintoja. Ne alkavat yleensä keskipäivän jälkeen. Viime viikon katseluhaarukkaan napsahti oikea helmi, Matti Kassilan Tulipunainen kyyhkynen, jota olen pitänyt tämän 1950-luvun ohjaajamestarin parhaimpii kuuluvana Elokuu, Sinisen viikon ja Hilman päivien ohella. Tauno Palon loistokkaasti näyttelemä mystinen trilleri vakuutti edelleen sisätilojen taitavalla ohjauksella, mutta ennen kaikkea eksteriööreillä. Vuoden 1960 Helsinki eli kuvissa, niin Uimasatadionilta Työmiehenkadulle kuin moniin muihin paikkoihin.

tiistaina, elokuuta 26, 2014

Pojan selviytymistarina Tampereella - Juha Lehtolan esikoiselokuva vakuuttaa * * * *

SF Film Finland Oy
















Tässä saattoi teattereihin ilmestyä vuoden paras kotimainen elokuva. Sanon sen, vaikka syyskausi vasta alkoi. Elokuva on tamperelaissyntyisen, lahjakkaan teatteriohjaajan Juha Lehtolan Aikuisten poika, jonka käsikirjoituksen ja toteutuksen lähteenä on toiminut oman perheen takavuosien tragadia. Juha Lehtola on siirtänyt tragedian fiktioidusti tämän hetken Tampereelle. Hyvä niin.
Aikuisten poika alkaa rajulla autokolarilla. Ollaan Tampereella, ilmeisesti Finlaysonin vanhan tehdasalueen kulttuuriseutuvilla. 11-vuotias Oliver (Esa Nikkilä) saa kuulla, että hänen vanhempansa ovat menehtyneet kolarissa.
Oliver ei vaivu masennukseen ja suruun, vaan haluaa pysyä arkielämässä mukana mahdollisimman kauan. Hän haluaa myös selvittää, mikä johti onnettomuuteen. Oliver toteaa jatkuvasti: ”Isä ei ajanut ylinopeutta!” Onnettomuuslautakunnan raportti tulee aikanaan kirjeenä, ja siinä kerrotaan faktat kolarista.
Juha Lentola suunnitteli tätä omakohtaista elokuvaa jo kymmenen vuotta sitten (tosin hän ei ole viitannut ohjaajan lausunnoissaan omakohtaisuuteen). Käsikirjoitus ei edennyt – tai erilaisia versioita syntyi useita. Sitten vuosien jälkeen Oliverin selviytymistarina tuli ohjaajan mieleen.
Alkoi uusi kirjoitusprosessi. Valmis käsikirjoitus näki päivänvalon. Juha Lehtola pohti jatkuvasti, mistä löytäisi oikean Oliverin esittäjän. Ja löytyihän Esa Nikkilä, joka on suurenmoinen lapsinäyttelijä sisukkaan ja sitkeän Oliverin vaikeassa roolissa.
=====================================================================================================
Elokuvan nimi on täysosuma. Oliverin kesällä tapahtuvan selviytymistarinan ”tuutoreita” ovat – ei niinkään Susanna Haaviston isoäiti, jota isovanhemmuus ei oikein innosta – vaan ennen muuta sähkömies Joonas, jossa Kari Hietalahti on ”elämänsä roolissa”. Toinen Oliverin aikuinen tukija on Joonaksen salaisen rakastetun Katrin (Maria Heiskanen) virkamiespuoliso Mikael (Tommi Korpela), joka on kuulemma tavannut Nelson Mandelan. Joonas näyttäisi vetävän pitemmän korren, jos nyt näin voi sanoa.
Psykologisesti Juha Lentolan elokuva on motivoitu ja uskottava. Esa Nikkilä ilmentää hienosti vanhempiensa kaipuun, mutta ennen kaikkea on kysymys energiasta ja ilosta jatkaa kasvavan lapsen elämää. Itkua ei juuri nähdä ja kuulla, kuin yhdessä yökohtauksessa, jossa Oliver näkee painajaisen. Onko Oliver erikoistapaus lapsena? Sen saavat lastenpsykiatrit päättää.
Juha Lehtolan elokuva on vahvasti elämän ja toivon puolella. Tragedioita tapahtuu, todellisuus näyttää lapsellekin monet kasvot, mutta selviytyjä on se, joka ei anna masennukselle ja epätoivolle valtaa. Elokuvan terapeuttinen merkitys on suuri. Elämän on jatkuttava kaikesta huolimatta. Oliverinkin täytyy saada varttua aikuiseksi.
=====================================================================================================
Aikuisten pojan bonuksia ovat Esa Nikkilän, Kari Hietalahden ja Hena Blombergin upeiden Tampere-kuvien lisäksi iäkkäät elokuvateatterinomistajat Jaakko ja Rafu (loistavat Esko Salminen ja Sulevi Peltola), joita Oliver käy auttamassa. Rafu toteaa, että koska ihmiset eivät katso enää kunnon kuvia, niin kevennetään linjaa. Seksielokuva kerää katsomot täyteen. Tämä lienee ohjaajan kommentti elokuvakulttuurin alasajosta Suomessa, vaikka ei se nyt aivan pohjamudissa kulje. Teatterin aulan muuan juliste on Andrei Tarkovskin Solariksesta. Liekö tämä viittaus 1970-luvun tamperelaiseen elokuvakerhoon: Solaris esitti vain neuvostoelokuvia.
=====================================================================================================
Aikuisten pojan päätarinan sisälle on rakennettu toimivia pikkuhuomioita ja nuoruuden muistoja. Korostettakoon vielä, että Oliver saanee vaistonvaraisesti tukea niin Joonakselta kuin Rafulta, jotka eivät lannistu koskaan. Entä Katri? Hän työskentelee firmassa, joka selvittää nanoteknologiaa. Osuva välähdys lähitulevaisuudestamme, jotka robotit tulevat hallitsemaan? Entä kouluelämä? Kesälomalla ollaan, mutta pojat kokoontuvat joskus yhteen. Eräässä kohtauksessa vilahtaa koulukiusaaminen, kun muuan poika haukkuu haukkumistaan Oliveria orvoksi.
Mainitaan vielä junnu-urheilu: Juha Lehtola ei näytä lätkää, vaikka Tampere on kiekon kaupunki, vaan Ilveksen futisnuorten harjoittelua. Kentälle pyrähtää Oliverkin ja laidalla neuvoo Joonas. Hieno juttu! (Ensi-ilta 29.8. 2014)

Ajankohtainen kommentti

Suomalainen media ja poliitikot ovat suhtautunet ”puolueettomasti” tai hiljaa Gazan pommituksiin ja Israelin härskiin väkivaltaan. Nyt pitäisi ryhdistäytyä. Kun Stubb tekee mediatemppuja varmistaaksen ensi kevään kokoomuksen vaalivoiton, niin pääministeriltä odottaisi edes jonkinlaista kannanottoa Israel-Palestiinan nykyisestä tilanteesta. Mykkä on ollut myös presidentti. Onko niin, että Suomessakin pelätään juutalaisyhteisön reaktioita. Niin kuin USA:ssa.
Jotakin sentään tapahtuu. Yle Radio 1:n viime viikon torstaisessa Kalle Haatanen -ohjelmassa tavattiin toimittaja, joka on kierrellyt kameroineen Gazassa. Hän analysoi tilannetta avoimesti ja rohkeasti. Gazassa vallitsee suunnaton hätä. Israelin pommit kylvävät kuolemaa.
Samaa kriittisyyttä kuuli Ylen parhaassa ajankohtaisohjelmassa, Ajankohtaisessa ykkösessä, jota toimittaa ja juontaa edelleen veteraani Heikki Peltonen. Ohjelmassa haastateltiin puolueettomia suomalaisia tarkkailijoita, jotka ovat toimineet Gazan ja Länsirannan alueella. Nyt he puhuivat, koska pesti on ohi. Selkeästi useat heistä olivat sitä mieltä, että Israelin sotatoimet ovat julmia, kansainvälisen lain vastaisia.
Ei syy voi olla vain valtaa pitävä Hamas, jota Israel pitää terroristijärjestönä. On selvää, että Hamas ei selviä heikompana Israelin massiivisesta väkivallasta. Eikö sitä saada loppumaan, vai onko aina kysymys Israelin eduista.