keskiviikkona, marraskuuta 28, 2012

Clint kähisee baseballscoutina

FS-Film Oy














Clint Eastwoodin työtahti on hurja. Jos hän ei ohjaa uutta elokuvaa, niin sitten hän näyttelee pääosan jonkun kollegan teoksessa. Näin on tapahtunut urheiludraamassa Takaisin pelissä (Trouble With the Curve), jonka ohjauksesta vastaa Robert Lorenz.
Niin, Eastwood on nyt 82-vuotias. Hän on jyhkeä, jopa ajattoman näköinen, vaikka ikä näkyy kasvoilta ja meno on hidastunut. Uuttakin elokuvaa katsoessaan saattaa yhtyä Vanity Fairin James Wolcottiin heinäkuun 1985 numerossa julkaistuun toteamukseen: "Clint Eastwood on pitkä, puhdaspiirteinen puunpala, jaloilla varustettu toteemi." Mutta ei Eastwood näytä enää pureskelevan hylsyjä kuten uransa alkuvuosikymmeninä. Ei todellakaan.
Takaisin pelissä -elokuvassa Clint on ikääntyvä baseballscoutti Gus Lobel. Amy Adams esittää asianajotoimistossa uraputkeen päässyttä tytärtä Mickeytä, jonka kanssa isällä on ollut vaikeaa. Tuskin ovat tavanneet vuosiin. Muita näyttelijöitä ovat nuori scoutti Justin Timberlake, mainio John Goodman ja Matthew Lillard.
Georgiassa viime keväänä kuvatun elokuvan baseballseuran fiktiivinen nimi on Atlanta Braves. Jääräpäinen Gus on vanhan liiton miehiä, joka ei pysty muuttumaan, vaikka baseballmaailma elää jo aivan uutta tietokoneaikaa. Gusin ystävä ja pomo Pete (Goodman) ottaa yhteyttä tytär Mickeyhin, jotta tämä vaikuttaisi isän mieleen. Muuten Atlanta Bravesin johto haluaa päästä Gus Lobelista eroon.
=====================================================================================
Chicagolaissyntyinen Robert Lorenz muutti vuonna 1989 Los Angelesiin aloittaen filmiuransa. Hän työskenteli aluksi apulaisohjaajana. Lorenz tapasi 1993 Clint Eastwoodin ja liittyi tämän tiimiin. Lorenz oli mukana Hiljaisten siltojen tuotannossa vuonna 1995. Lorenz toimi toisena tuottajana vuoden 2003 Menneisyyden otteessa, jota arvostettu ikämieskriitikko Andrew Sarris piti selvänä ratkaisevana edistysaskeleena Clintin ohjaajan uralla. Lorenz oli Million Dollar Babyn (2004) apulaisohjaaja. Hän toimi myös tuottajana Gran Torinossa (2008), joka saattaa jäädä Clintin parhaaksi ohjaustyöksi.
Takaisin pelissä on todella hyvä esitys Robert Lorenzilta, vaikka tietämätön voisi luulla sitä täysiveriseksi Clint Eastwoodin -elokuvaksi. Lorenz on oppinut apulaisohjaajan ja tuottajan pallilla riittävästi elokuvan tekoa. Persoonallisuuttakin löytyy, myös rytmin ja dramatiikan tajua. Varmasti hyvä käsikirjoitus on tukenut ohjaajaa.
Hetkittäin näyttää, että Lorenz ei ole antanut suuren Eastwoodin hallita kohtauksia mielin määrin. Sivurooleille pannaan paljon painoa. Goodmanista on tullut ikäännyttyään todella varteenotettava näyttelijä. Ja enpä ole nähnyt aikoihin baseballelokuvaaa, jossa lajin hienouksiin mennään aidosti näin syvälle.
Ja se Clint! Tulkaapa mukaan vanhenemaan, niin allekirjoitatte Eastwoodin loistavan ja todenmakuisen tulkinnan niin näön heikkenemisestä askeleiden hidastumiseen ja kaiken maailman kankeuksiin. Ärhentelystä puhumattakaan.
* * * *

Pelastusoperaatio Iranissa

Muutama vuosi sitten uskoimme, että näyttelijä Ben Affleck (s. 1972) juuttuu romanttisten komedioiden koreaksi pojaksi. Näin ei käynyt, vaan Affleck siirtyi ohjaaja-näyttelijäksi, joka rakentaa uraa - voisiko sanoa - George Clooneyn esimerkin varjossa. Ja tuskinpa moni meistä tiesi, että Affleck oli tukemassa presidenttikisassa demokraatteja kuten Al Gorea vuonna 2000 ja John Kerryä (2004). Äskettäin Affleck otti kantaa kriittisesti suuryhtiöiden johtajien mahtaviin palkkoihin ja arvosteli lapsisotilaiden käyttöä Afrikassa. Ja on Affleck tukenut julkisesti homoja ja lesboja.
Ladd Company ja Miramax tuottivat vuonna 2007 Affleckin esikoisohjauksen Gone, Baby, Gone, jossa näyttelivät nuorempi veli Casey Affleck ja vanhan koulun jäärät Morgan Freeman ja Ed Harris. Käsikirjoitus perustui Dennis Lehanen romaaniin. Lehanen muita filmattuja romaaneja ovat olleet Clint Eastwoodin Menneisyyden ote ja Martin Scorsesen Suljettu saari. Ben Affleckin toinen ohjaustyö, moraalinen rikostarina Town (2010) herätti lupauksia. Bostoniin sijoitettu elokuva perustuu Chuck Hoganin romaaniin "Princes of Thieves".
Argo on poliittisesti aktiivin Ben Affleckin ohjaama, tosipohjainen elokuvatyö, jota George Clooney on ollut tuottamassa. Se on tiivis, jännittävä, kutkuttavan jännittävä aina loppuun. Ben Afleck esittää amerikkalaista CIA-spesialistia Tony Mendezia, joka on erikoistunut noutamaan loukkuun jääneitä diplomaatteja vaarallisista maista. Iranissa on tapahtunut muslimien vallankumous, Ajatollah Khomeini on noussut johtoon, ja Persian Shaahi on paennut maasta. Kiihko amerikkalaisia vastaan ryöstäytyy Teheranissa mellakoinniksi.
USA:n lähetystön väki tuhoaa nopeasti tärkeitä asiakirjoja ja kuusi virkailjaa ehtii paeta Kanadan lähetystöön. Viisikymmentä kollegaa on otettu panttivangeiksi. Tapahtuma-aika on 4.11. 1979. Saman aikaan Washingtonissa väitellään, miten tuo kuusikko saadaan turvaan Iranista. Presidentti Carter on epäileväinen. Voiko Iraniin hyökätä. Ja annetaanko Mendezille täysi vapaus toimia?
Mendez kehittää peitetarinaksi elokuvasuunnitelman, jonka hän on keksinyt katsottuaan tv:stä scifielokuvan Taistelu Apinoiden planeetasta. Mendez tarvitsee Hollywood-tuottajan (Alan Arkin) ja naamioitsijan (John Goodman) täyden avun. On tarkoitus luoda filmiryhmä, joka lähtee kuvaamaan Argo-nimistä seikkailuspektaakkelia Iraniin.
Ben Affleckin noutaja matkustaa tekemään "kuvaussuunnitelmia" Teheraniin. Kanadan lähetystöön pelastautuneista amerikkalaisista tehdään filmiryhmän jäseniä. Iranin kulttuuriministeriö suostuu Argo-projektiin, mutta samaan aikaan herää epäilyjä sen todenperäisyydestä. Pakokeikka on suuressa vaarassa. Teheranin suuressa basaarissa kaikki voi tuhoutua.
=====================================================================================
Argo on perinteisen poliittisen toimintadraaman hengessä ohjattu elokuvatyö. Se kulkee virtaviivaisesti, joskus jopa liankin suoraviivaisesti, mutta ehtii Ben Affleck kehitellä ihmissuhdekuvausta ja tuoda kuusikon pelot pintaan. Elokuva on myös hyvä esimerkki amerikkalaisten kyvystä loihtia aikakausi eloon ja sirotella mukaan tärkeitä detaljeja. Puku- ja tukkamuoti on hallussa. Affleck vetää tietoisesti pääroolin lähes samoin ilmein ja liikkein. Sivurooleihin on saatu loistavia suorituksia, etenkin jälleen John Goodman ja Alan Arkin, mutta myös Mendezin esimiestä esittävä Bryan Granston on hyvä. Eikä pakenijakuutosen näyttelijöissä ole mitään vikaa. Presidentti Jimmy Carterkin pääsee kuvaan.
* * *

Ajankohtainen kommentti

Taannoin eräällä kaupallisella tv-kanavalla pyöri tosi-tv -sarja Poliisit. Tutustuttiin autenttisesti niin läheltä kuin mahdollista suomalaispoliisin arkiseen työhön. Poliisin tehtävä on auttaa, suojella ja tukea, selvittää rikoksia ja saattaa ne syyttäjäviraston syyniin. Suomalainen sarja antoi aika tavanomaisen kuvan poliisin työtehtävistä, mutta siinä ei allennnettu sensaatioihin tai populismiin niinkuin osittain TV2:n takavuosien Poliisi-tv:ssä.
MTV3:n syksyssä jatkuva Roba on draaman muotoon puettu tv-sarja poliisin työstä. Tekijöiden mukaan 12-osainen sarja kuvaa selviytymistarinoita poliiseista työn ja julkisuuden ristipaineissa pääkaupunkimme sydämessä. Ohjaajana on Joona Tena ja käsikirjoittajana Timo Varpio. Valitettavasti Filmiteollisuus Finen tuottama sarja on selvä ristisiitos tosi-tv -Poliiseista ja amerikkalaisista poliisidraamatuotannoista, etenkin Hill Streets Bluesista. Mitään omaa, mitään uutta haastavaa näkökulmaa sarjan tekivät eivät ole pystyneet löytämään. Eikä oikein vakuuta viime aikoina koomisissa rooleissa ja sketsihupailuissa esiintyvien näyttelijöiden käyttäminen vakavina poliiseina.
=====================================================================================
Poliisielokuvatkin ovat suosittuja. Lakimiesten ja lääkärien ohella poliisi on merkittävin henkilöhahmo amerikkalaisissa elokuvissa ja tv-sarjoissa. Käsikirjoittajana aloittanut David Ayer on ohjannut uusimman amerikkalaisen elokuvan, jonka nimi on suomeksi Poliisit. Alkuperäinen nimi on End of Watch. En ole nähnyt elokuvaa, mutta olisiko tässä jonkinlainen päivitetty versio Dennis Hopperin 1980-luvun lopun realistisesta Colorsista, jossa Sean Penn ja Robert Duvall näyttelivät itäisen Los Angelesin jengisotia selvitteleviä poliiseja? Ayerin luomuksen on sanottu saavuttavan rankan autenttisuuden. Tosin sitä on myös pidetty puolittain tosi-tv -tyyppisenä tai puolidokumentaarisena poliisidraamana, jossa kaksi losangelesilaista poliisimiestä kiertää kaupungin slummeissa - toisen vielä videoidessa kaikkea mitä työpäivän aikana tapahtuu.

P.S. Pieneen Kino Engeliin tuli ensi-iltaan Andrei Tarkovskin perillisenä tunnetun Aleksand Sokurovin Faust-elokuva, uusi muunnelma vanhasta tarusta miehestä, joka myi sielunsa Paholaiselle. Muistamme Goethen näytelmäversion vuodelta 1854. Elokuvaversioista ehdoton oli F.W. Murnaun saksalainen mykkä Faust (1926), jossa näyttelivät ajan suuret persoonat Gösta Ekman ja Emil Jannings. Sokurovin uutuutta en ole vielä nähnyt, mutta palaan asiaan myöhemmin. Se voitti vuosi sitten Venetsian arvostettujen filmifestivaalien pääpalkinnon. Palkitsijat kehuivat loistavaa Faust-legdendan tulkintaa, mutta ennen kaikkea hypnoottista visuaalista ilmaisua.

lauantaina, marraskuuta 24, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 156

Eyes Wide Shut (Eyes Wide Shut, USA 1999) ohjaus: Stanley Kubrick, käsikirjoitus: Kubrick, Frederic Raphael - perustuu Arthur Schnitzlerin tekstiin "Traumnovelle", kuvaus: Larry Smith, musiikki: Jocelyn Pook, György Ligeti, Dmitri Shostakovich, Chris Isaak, pääosissa: Tom Cruise (Tri. William Harford), Nicole Kidman (Alice Harford), Madison Egington (Helena Harford), Jackie Sawiris (Roz), Sydney Pollack (Viktor Ziegler). Tuotanto: Stanley Kubrick ja Jan Harlan/Pole Star/Hobby Films/Warner Bros.

New Yorkin Bronxin kasvatti Stanley Kubrick (s. 1928) kuoli juuri kun Eyes Wide Shut oli saatu maailmanlaajuiseen levikkiin. Perfektionisti Kubrickin jäähyväistyö on joka suhteessa äärimmäisen moraalinen puheenvuoro siitä hedonismista, johon länsimainen hyvintoimeentuleva ihminen on syöksynyt. Internetin vallankumouksen aikana Kubrick lähetti myös terveisiä niille piireille, jotka enenevässä määrin esineellistävät seksuaalisuuden ja jakelevat pornografiaa maailman koteihin.
Eyes Wide Shut oli myös kannanotto perheissä ja avioliitoissa tapahtuviin kriiseihin. Kubrickin pitkän mutta hyvin intensiivisen draamaelokuvan kuuluisa jakso sijoittuu ökyrikkaiden linnaympäristöön, jossa vietetään uskomattomat orgiat - ikään kuin naamiohuvien tapaan. Tässä jaksossa Kubrick riisuu lopullisesti ihmiskasvoja peittävät petoksen, valheen ja yksilökeskeisen nautinnonhalun naamiot.
=======================================================================================
Stanley Kubrick ohjasi 1953 alkaneen uransa aikana kaikkiaan 13 elokuvaa. Hän saattoi pitää pitkiäkin taukoja - kuten Full Metal Jacketin (1987) ja jäähyväistyön välillä. Robert Phillip Kolker muistuttaa kuuluisassa "A Cinema of Loneliness" -kirjassaan (1980), että Kubrickin menestys elokuvaohjaajana perustui totaaliseen eroon kaupallisesta Hollywood-elokuvasta. Kun taas Kolkerin muut käsittelemät ohjaajat Penn, Coppola, Scorsese ja Altman pysyivät Yhdyavalloissa.
Stanley Kubrick ohjasi Yhdysvalloissa vain viisi ensimmäistä elokuvaansa - Fear and Desire (1953), Killer´s Kiss (1955), The Killing - Peli on menetetty (1956), Kunnian polut (1957) ja Spartacus (1960). Näistä kolme jälkimmäistä ovat ehdottomia mestariteoksia. Kaksi ensimmäistä ovat kiinnostavia, kiehtovia pienimuotoisia rikoselokuvia. Sitten Kubrick hylkäsi Hollywoodiin ja muutti Englantiin, mutta - kuten sanottu - piti yllä suhteita Warner Bros. -yhtiöön. Warner levitti Kubrickin kaikki elokuvat vuoden 1971 Kellopeliappelsiinista lähtien.
Kolker on todennut, että amerikkalaisista elokuvantekijöistä juuri Kubrick on työskennellyt näkyvimmin ei-amerikkalaisen "muodin" mukaan. Englantiin asetuttuaan Kubrick eli vaimonsa kanssa lähes erakkona. Hän hoiti elokuviensa levityksen valmistelut kotoaan ja lähetti uskottuja miehiään eri maihin tarkastamaan ensi-iltateattereiden tekniset olosuhteet. Kolkerin mielestä Stanley Kubrick oli lähellä eurooppalaisten auteur-ohjaajan toimintatapoja ja standardeja. Kubrickilla oli täysi kontrolli elokuvistaan alusta loppuun.
Eyes Wide Shut on Stanley Kucrickin tuotannon suosikkejani elokuvien Peli on menetetty, Kunnian polut, Lolita (1961), Tri. Outolempi (1963), ja Barry Lyndon ohella. Oikeastaan Kubrick ei päästänyt käsistään muita kuin merkkiteoksia. Tosin varauksia olen aina esittänyt elokuvien Spartacus, Hohto (1980) ja Full Metal Jacket (1987) kohdalla. Ne tosin osoittavat vahvasti, miten Kubrick saattoi ohjata "tuosta vain" historiallisen roomalaisaiheen, kutkuttavan kauhujännärin ja Vietnam-moraliteetin.
Jos olisin innostunut scifigenren kannattaja, niin kohottaisin 1968 valmistuneen 2001: Avaruusseikkailun arvoon arvaamattomaan. Onhan se suurenmoinen elokuva, jossa pyritään löytämään jotakin merkityksellistä tietoa ihmiskunnan alkulähteiltä. Andrei Tarkovskin huikean Solariksen (1972) ja Steven Spielbergin järisyttävän Kolmannen asteen yhteyden (1977) rinnalla Kubrickin teos on kosminen matkasinfonia tuntemattomaan.
=======================================================================================
Stanley Kubrick ohjasi elokuvia, jotka saavuttivat usein valtavan yleisösuosion. Silti elokuvat olivat omalla tavallaan hyvin persoonallisia, jopa vaikeita ja taiteellisia. Kubrickilla oli vain hyppysissään taito kuorruttaa vaikeidenkin aiheiden ylle katsojille mielihyvää tuovaa kauneutta, hauskuutta ja elämää hivelevää vaikuttavuutta. Ja jos elokuva eriytyi vähitellen 1970-luvulla nuorisokulttuuriksi Stanley Kubrick käänsi selkänsä trendeille ja muodille.
Varoituksista huolimatta Kubrick ohjasi 1973 Thackerayn (1844) romaanista erittäin pitkän ja kalliin historiallisen elokuvan Barry Lyndonin. Se oli epäkaupallinen elokuva Ryan O´Nealin pääosavalintaa lukuun ottamatta. Jälleen Kubrick osoitti estetiikan tajunsa, joukkokohtausten luomisen ilon ja tekniset innovaatiot - kuvauksissa käytettiin käsitellylle ajankohdalle ominaista pärevaloa. Eikä ole salaisuus, että Kubrick käytti varhaista tietokonetekniikkaa ratkaistaakseen elokuvan teknisiä ongelmia.
Eyes Wide Shut on kuvan voimaan uskovan ohjaajan elokuvaa. Kaupunkikuvat ja etenkin sisätilojen hallittu kameratyö ovat jotakin sellaista taiturimaista ohjauksen epiikkaa, että sitä katsoo henkeään haukkoen. Sisällöllisesti elokuvan johtavana teemana ovat aviovaimon (Nicole Kidman) seksuaaliset fantasiat, jotka eivät liity omaan aviomieheen (Tom Cruise).
Aviovaimo tunnustaa fantasiansa. Tämä synnyttää aviomiehen halun heittäytyä eroottisten kokeilujen pariin. Hänen "tuutorinsa" on perhetuttu Viktor Ziegler , jota elokuvaohjaajana tunnettu, nyt jo edesmennyt, Sydney Pollack esittää vakuuttavasti. Aviomies hakeutuu massaorgioihin, joihin hänen ei olisi koskaan pitänyt osallistua.
Eyes Wide Shut perustuu itävaltalaisen Arthur Schnitzlerin teokseen, jossa tarkastellaan freudilaisin viittein seksuaalisuutta avioliitossa - viime vuosiadan vaihteen Wienissä. Kubrickin Schnitzler-valintaa voi pitää yllättävänä, ja monet kysyivätkin elokuvan nähtyään, onko wieniläis-freudilaisella avioliittotensioilla enää kaikupohjaa postmodernissa nykyajassa.
On.
Stanley Kubrickin elokuvaa voi pitää Arthur Schnitzlerin tekstin modernisaationa, mutta myös äärimmäisen olennaisena puheenvuorona aikamme seksuaalisesta käyttäytymisestä.
Tämä uskomaton orgiat-jakso on kuin Venetsian karnevaalit olisi siirretty mozartilaisin musiikillisin sykkein hedonistisen ja egoistisen aikamme pulssiin, jossa vilahtaa Sodoma ja Gomorra. Siis tuhon sävel.
Stanley Kucrickin moraaliset valinnat saattavat vaikuttaa konservatiivisilta, mutta vuosia elokuvan ensi-illan jälkeen niiden painoarvo on vain kasvanut. Ja kuin synninpäätöksi viikko kuvausten jälkeen kuollut Kubrick antoi Eyes Wide Shutin nuorelle avioparille tilaisuuden uskoutua jälleen toisilleen. Ikään kuin ohjaaja olisi tehnyt sovinnon ja löytänyt optimismin henkäyksen.
=======================================================================================
Eyes Wide Shut sai ensi-illan Suomessa 5.10. 1999, Tennispalatsi 1:ssä , Bristolissa, Maxim 1:ssä ja Kino-Palatsi 1:ssä. Elokuvan kuvausaikatauluksi suunniteltiin yhdeksää kuukautta. Stanley Kubrick kuvasi elokuvan studiossa lähellä Lontoota. Lopulta kuvaukset pitkittyivät 19 kuukaudeksi, ja päänäyttelijöitä täytyi kutsua yhä uudelleen paikalle. Legendan mukaan Harvey Keitelin ja Jennifer Jason Leighin osuudet leikattiin jälkituotantovaiheessa pois.
Australaisperäiselle Nicole Kidmanille (s. 1967) elokuva oli lottovoitto. Hän oli tuolloin aviossa Tom Cruisen kanssa. Aviopari oli näytellyt yhdessä 1989 militaristisessa actiondraamassa Days of Thunder. Cruise ja Kidman erosivat myöhemmin. Cruise jatkoi joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta (Magnolia) megakaupallisissa actionelokuvissa, mutta Kidmanista kehittyi hyvien ohjaajien huomassa muuan tämän hetken suurista elokuvanäyttelijättäristä.
Nicole Kidmanin suuresta kehityksestä kertovat muun muassa elokuvat Moulin Rouge (Luhrman ), Tunnit (Daldry), Dogville (von Trier), Ihmisen tahra (Benton), Nine (Marshall), Hemingway & Gellhorn (Kaufman). Tulossa on Lee Danielsin ohjaama The Paperboy, joka perustuu amerikkalaisen Pete Dexterin vuonna 1995 julkaisemaan romaaniin. Ja vuonna 2014 Australian lahja Kidman näyttelee Grace Kellyä Olivier Dahanin elämäkertaelokuvassa Grace of Monaco.

keskiviikkona, marraskuuta 21, 2012

Ranskalaiskohellusta New Yorkissa * * *















Ranskalainen näyttelijä Julie Delpy pyrkii kovasti ohjaajaksi. Ei suinkaan huonolla menestyksellä. Tapasimme Delpyn ensimmäisen kerran näyttelijänä 1993 Krzysztof Kieslowskin väritrilogian keskimmäisessä osassa Valkoisessa. Delpy esitti Pariisista Varsovaan putkahtavan puolalaismiehen rakastettua, joka päättää tulla perässä.
Saman vuosikymmenen puolivälissä ihastuttava Delpy näytteli Ethan Hawken kanssa Richard Linklaterin hienossa Wien-elokuvassa Rakkautta ennen aamua. Elokuva sai 2004 jatko-osan Rakkautta ennen auringonlaskua, jossa Delpy ja Hawke kohtasivat lähes kymmenen vuoden jälkeen Pariisissa. Nähtiinpä Delpy 1998 Mika Kaurismäen amerikkalaiselokuvassa L.A. Without Map.
Helsingin ohjelmistoon on otettu Cinema Mondon maahantuomana Julie Delpyn neljäs ohjaustyö 2 päivää New Yorkissa. Se on eräänlainen jatko-osa 2007 valmistuneelle 2 päivää Pariisissa -elokuvalle. Mainitaan vielä, että vuonna 2009 Delpy kirjoitti ja ohjasi aivan kunnollisen historiallisen draaman Kreivitär, jossa hän näytteli William Hurtin kanssa. Kaksi vuotta esikoisohjauksen jälkeen valmistui raikas komedia Ranskalainen viikonloppu, joka on edelleen Helsingin ohjelmistossa. Tässä elokuvassa Delpy kuvaa kevyesti kesämuistojaan.
================================================================================================
2 päivää New Yorkissa on rento ja railakas elokuva. Sen saimme nähdä syyskuussa R&A -festivaalilla, Helsingissä. Julie Delpy on myös kirjoittanut elokuvansa käsikirjoituksen. Koska hän ohjauksen lisäksi näyttelee Marion naispääosan, 2 päivää New Yorkissa -teosta voi kutsua auteurin elokuvaksi. Delpyn rinnalla elokuvassa näyttelevät Chris Rock (Mingus), Albert Delpy (Jeannot) ja Alexia Landeau (Rose). Landeau oli kirjoittamassa myös käsikirjoitusta. Hän on elokuvan tarinan keksijöitä Alexandre Nahonin kanssa. Nahonkin esiintyy elokuvassa.
2 päivää New Yorkissa -komediassa Julia Delpyn esittämä valokuvaaja Marion saa vieraita Ranskasta. Marion asuu ja työskentelee New Yorkissa. Marion voisi olla Woody Allenin neuroottisen newyorkilaiskaverin naispuolinen vastine. Marionin elämänkumppani on Chris Rockin mainiosti tulkitsema Mingus. Viittaako nimi kuuluisaan jazzpianistiin Charlie Mingusiin. Saattaapa viitatakin, mutta Marionin kuin Mingusin ihmissuhteet ovat kiemuralla ja jälkikasvu tuo huolta.
Ranskasta saapuva seurue on halunnut tulla New Yorkiin, koska Marionin näyttelyn avajaiset lähestyvät. Albert Delpy esittää Marionin isää, jossa hakkaa edelleen hipin ja anarkistin sydän. Seurueeseen kuuluvat myös riitelystä elämäntehtävän kehittäneet siskokset. Hullunkurista joukkoa tulee.
Julie Delpy pystyy pitämään koossa eri puolille hoksottavat tarinalliset ainekset, repaleiset ihmissuhteet ja hauskasti kuumottavat tilanteet. Delpy heittää mukaan rehvakkaitakin yksityiskohtia, ehkä yllättävästikin kohtauksia, jotka putoavat hyvän maun toiselle puolelle. Jossain kohdin se särähtää korvaan, mutta kokonaisuutena 2 päivää New Yorkissa on aivan nautittava pikkkukomedia.


Ajankohtainen kommentti

Vakituinen lukijani Liisu on lähettänyt jälleen palautetta. Kiitos siitä. Hänen tekstinsä on niin hyvä, että lainaan sen tähän. Korostan kuitenkin, että minä käyn Mestariteos-sarjassa läpi yli puolivuosisadan henkilökohtaista ja työkohtaista elokuvien katsomiskokemushistoriaa. Liisun esittämät asiat ovat tärkeitä, mutta koska meillä ei ole elokuvakeskustelua, säätiössä tuetaan vain kotimaista tuotantoa ja teattereiden digitalisointia, puuttuu kriittinen, tässä ajassa liikkuva elokuvalehti ja valtalehdissä ei ole minkäänlaista kokonaisvaltaista elokuvapoliittista linjausta, niin tilanne on tämä. Onhan Kavan (ent. elokuva-arkisto) hienot, monipuoliset ja elokuvahistoriaakin luotaavat näytännöt Orionissa, mutta ne palvelevat pääkaupunkiseudulla asuvia. Tai, hetkinen: Kavalla on maakuntasarjat Hämeenlinnassa, Joensuussa, Jyväksylässä. Kuopiossa, Lahdessa, Oulussa, Rovaniemellä, Tampereella ja Turussa.

Tässä siis Liisun kommentti kokonaisuudessaan:
"Laskin tuosta vasemmanpuoleisesta filmiluettelosta, siitä löytyi vain 31 elokuvaa, jotka olen saanut tilaisuuden nähdä.
Tosin oli joitakin, joitten nimi oli tuttu, mutta joista olen ehkä kuullut tai lukenut vain selostuksen, mutta jotka eivät ole jättäneet sellaisia muistikuvia, että olisin uskaltanut ottaa ne mukaan tuohon lukuun 31.
Tämä tekee katkeraksi. Niin paljon hyviä kuvia, joita olisi hyvä nähdä, mutta se on mahdotonta tai ainakin sattumanvaraista.
Varmaan sama tilanne monella muulla. Se on minusta väärin. Minusta pitäisi olla niin, että kaikki se hyvä, mitä kulttuuri on aikojen kuluessa onnistunut tuottamaan, olisi jokaisen halukkaan vapaasti nautittavissa.
Pitäisi olla, vaikkapa netissä, paikka, jossa voisi käydä paikkaamassa tietojaan ja kokemaan asioita, joita joku nerokas ihminen on luonut nähtäväksi. Sillä taide, kaikissa olomuodoissaan, on mielestäni koko ihmiskunnan yhteistä pääomaa. Ei saisi olla vain muutamien harvojen tavoitettavissa.
Ja jokainen hyvä elokuva, jokainen hyvä kirja, jokainen hyvä näytelmä tai ooppera tms. laajentaa katsojansa, kuulijansa tai muuten kokemansa ihmisen ajatusmaailmaa. Tekee hänestä paremman ihmisenä .
Open Culture (netissä) on hyvä paikka, kirjastolaitos on hyvä, Gutenbergistä saa ladattua klassikkoja. Mutta ne eivät riitä.
Unelmana olisi paikka, jossa kaikkien saatavana olisi kaikki se hyvä ja kaunis ja kehittävä, mtä jossain muodossa voisi olla siellä saatavilla samassa paikassa.
Kaikki ei ole rahassa mitattavaa. Rahalla ei pitäisi olla mitään tekemistä taiteen kanssa. Taide on se, mikä pitää ihmisen ihmisenä. Raha on paha asia. Se tekee ahneeksi ja lisää eriarvoisuutta. Täytyy olla jokin muu ratkaisu. Ja jos ei ole, se on keksittävä. Amen."


sunnuntaina, marraskuuta 18, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 155

India Song (India Song, Ranska 1974), ohjaus: Marguerite Duras, käsikirjoitus: Duras, kuvaus: Bruno Nuytten, musiikki: Carlos D´Alessio, pääosissa: Delphine Seyrig (Anne-Marie Stretter ), Michel Lonsdale (Ranskan Lahoren pääkonsuli), Claude Mann (Michael Richardson ), Matthieu Carriére (nuori lähetystöattasea ), Marguerite Duras (Ääni). Tuottaja: Stephane Tchalgadjieff.

Moni meistä joka on nähnyt ranskalaisen Alain Resnaisin vuonna 1959 valmistuneen elokuvan Hiroshima, rakastettuni ei ehkä muista, että alkuperäiskäsikirjoituksen luoja oli kirjailija ja elokuvaohjaaja Marquerite Duras.
Duras sommitteli Resnaisin elokuvaan selkeän, jopa yksinkertaisen tarinan: Ranskalainen näyttelijätär (Emmanuelle Riva) saapuu Hiroshimaan ryhtyäkseen näyttelemään ydinpommin vastaisessa elokuvassa. Näyttelijätär rakastuu japanilaiseen arkkitehtiin (Eiji Okada). Elokuvan hätkähdyttävässä kohtauksessa ydintuhon kokeneen Hiroshiman kaduilta alkaa paljastua ruhjottuja ja palaneita ruumiita, joihin rakastavaisten kehot lopulta yhtyvät.
Marquerite Duras kertoo Hiroshima, rakastettuni -elokuvan tarinaa sommitellessaan kiinnostuneensa ajan ja muistin käsitteestä. Alain Resnais ei ollut toista maata, vaan hän pystyi visualisoimaan Durasin sisäisen kokemuksen ja mentaalisen sielunmaiseman elokuvakerronnaksi, joka oli jotakin aivan uutta 1950-luvun lopulla. Duras-Resnais- tutkijat ovat todistaneet, että samaan olivat päässeet aikaisemmin kuvataiteessa Pablo Picasso ja kirjallisuudessa ranskalainen Marcel Proust sekä irlantilainen James Joyce. Jean-Luc Godard totesikin Hiroshima-elokuvasta, joka esitettiin 1959 Cannesin filmijuhlilla, että on olemassa "elokuvaa ennen ja jälkeen Hiroshiman."
================================================================================================
Marquerite Durasin suuntautuminen elokuvaan, elokuvallisen teoksen ohjaajaksi oli päivänselvää. Hänen Intia-kokemuksiaan kuvaavat romaanit "Lol V. Steinin elämä" (1964), "Varakonsuli" (1966) ja "Rakkaus" (1971) viittasivat kerronnaltaan elokuvan kielen suuntaan. Tosin sellaiseen elokuvaan, joka tarjoaa viitteitä ja vihjeitä ja hämäriä tarinallisia kerrostumia kääntäen vielä kronologiset tärkeysjärjestykset päälaelleen.
India Songin pohjana on "Lol V. Steinin elämä" -romaani. Tutkijat ovat huomanneet, että Marguerite Duras kertoo romaaneissaan ja elokuvissaan aina samaa tarinaa. Tosin sillä erotuksella, että Duras lähestyy samaa tarinaa eri suunnilta ja eri aikajanalta.
Marguerite Durasin pääteos India Song sai meillä ensi-iltansa 23.4. 1999 Andorra 1:ssä. Katsoin elokuvan lehdistönäytännössä Aito Mäkisen Dianassa, sieltä tutulta parvekkeelta. Hiroshima-elokuvan lisäksi tunsin Durasin "Rakkaus"- romaanista (1971). Sen perusajatus on, että jokaisessa naisessa piilee halu ja rakkaus miestä kohtaan.
Marguerite Duras (s. 1914) varttui Giandinhissä, Vietnamissa. Hänen vanhempansa olivat ranskalaisia opettajia. Marguerite lähti 18-vuotiaana opiskelemaan Pariisiin - matematiikkaa, oikeustiedettä ja politiikkaa Sorbonnen yliopistoon. Duras toimi toisen maailmansodan aikana vastarintaliikkeessä. Hän liittyi vuonna 1945 kommunistiseen puolueeseen. Niin kuin noiden aikojen moni muukin intellektuelli.
Durasin ensimmäinen romaani ilmestyi 1943. Ensimmäinen näytelmä esitettiin 1955. Hiroshima, rakastetettuni -elokuvan lisäksi hänen käsikirjoituksiaan ohjasivat muuan muassa Rene Clement ja Tony Richardson. Brittiohjaaja Richardsonin Merimies Gibraltarista (1967) on kiinnostava, joskin hämäräperäinen.

==========================================================================================
India Song on eurooppalaisen elokuvataiteen avantgardistinen mestariteos - Alain Resnaisin Hiroshima rakastettuni- ja Viime vuonna Marienbadissa -filmien tapaan. Marguerite Durasin elokuvaa katsoo hämmentyneenä, valtavan uteliaisuuden ja ihailun läpitunkemana. Durasin runolliset, unenomaiset kuvat elävät haalistumattomina ajasta toiseen.
Duras kuvaa varakonsulin turhautunutta ja pitkästynyttä vaimoa (Delphine Seyrig), joka elää 1930-luvun Intiassa. Aika ja paikka ovat Durasin lapsuuden maisemaa, lapsuuden muistojen ja kokemusten hauraita säkeistöjä. Varakonsulin vaimo tapailee muita miehiä, jotta saisi elämäänsä jonkinlaista energiaa.
India Song on karttoja, paikannimiä, puheita, esineitä, nimiä, vaatteita, viinilaseja, kattokruunuja, kelloja - ja tuota muiston taloa, jossa tanssitaan. Kamera liikkuu sisätilassa, sitten se löytää lopulta miehen, joka katsoo kun toinen mies ja nainen tanssivat. Kysymys on suurlähettilään vastaanotosta Kalkutan lähetystössä. Vai onko? Onko kaikki vain kuulopuhetta, muistin virtaa, joka joko näkyy tai kuuluu tai ei näy tai ei kuulu mykkyyden yössä?
Marguarite Duras kuvasi Intiaa kuudessa eri teoksessa. Näistä kolme ovat romaaneja ja toiset kolme elokuvia. 1966 ilmestynyt romaani "Varakonsuli" loi henkisen alustan India Song -elokuvalle. Kaikille Intia-tarinoille on ominaista aiheiden muuntelu ja lähestymistavan näkökulmien muutos. Samaa Intian-muistoa kirjoitetaan ja ohjataan yhä uudelleen ja uudelleen. Nykyisessä markkinahenkisessä ilmapiirissä Durasin teoksilla ei olisi mahdollisuuksia päästä edes tuotantoon.
India Song pyrkii tavoittamaan jotakin olennaista suuresta, hullusta rakkaudesta. Siksi elokuvassa kuvataan uudelleen ja uudelleen tanssiaisillan liikkeitä. Tanssiaiset ovat ydinkohta, johon Marguerite Duras pyrki purkamaan kaiken Intia-kokemuksistaan ja -fantasioistaan. Tanssiaiset kestävät 120 minuutin pituisessa elokuvassa jopa 66 minuuttia.
Tanssiaiset "tapahtuvat" Kalkutan lähetystössä. Vieraat ovat kuin varjoja, mutta he puhuvat Anne-Marie Strettéstä, Michael Richardsonista ja varakonsulista. Duras tunkeutuu ihmisten muistoihin, kuulopuheisiin ja juoruihin. Durasin tapa erillistää sanat ja kuvat, puheet ja liikkeet edustaa ainutlaatuista taiteellista elokuvaa. Katsoja kuulee koko ajan kuvien ulkopuolella tapahtuvaa puhetta. Niin kuin:

Miehen ääni: -Muistan. Sumuverho etenee kohti saarta.

Naisen ääni: - Niin. Hän puhuu jotakin Venetsiasta...Venetsiasta, talvesta...juuri niin.

Miehen ääni: - Venetsia...

Naisen ääni: - Niin. Ehkä jonakin talvi-iltoina...Venetsiassa...samanlainen sumu..

Miehen ääni: - Hän sanoo jonkun värin...nimen...

Naisen ääni: - Violetti..suiston sumu.

Niin vain on, että India Songin muistaa tanssin liikkeinä, jotka kamera ikään kuin muuttaa pidäkkeettömäksi ajaksi. Marguerite Durasin elokuva on malliesimerkki älyn ja tunteen audiovisuaalisesta yhdistämisestä tavalla, joka voi yhdelle katsojalle merkitä käsittämätöntä hämäryyttä ja toiselle täyttä elämystä. Aina kun India Songin näkee tuntee aivan kuin istuisi hypnotisoijan tuolilla. Ja jälkeen päin elokuvaa ei pysty selitttämään tyhjentävästi.
India Songin vuoropuhelusta voi lainata esimerkin:
"Nuoren attasean ääni: - Kuulin hänen äänensä kadulla...aikaisin aamulla. Iloinen laulu.

Anne-Marie Strettierin ääni: -Siellä lapset laulavat sitä... Hänen on täytynyt kulkea pitkin joen uomia...Mutta miten hän on päässyt Kardamonen vuorijonon yli.

Nuoren attasean ääni: - Hän on todella hullu..."

Kuten vuoropuhelu antaa ymmärtää, Marquerite Duras liikkuu elokuvassaan ei-kenenkään maalla, unen ja todellisuuden, elämän ja kuoleman leikkauspisteissä. Elokuvan kuvat pyrkivät koko ajan pysäyttämään ajan, siirtämään todellisuuden rajoja, jotta aistit pakahtuisivat äärimmilleen ja tietoisuuteemme syvenisi.
===============================================================================
Marguerite Duras piti India Songia "ainoana elokuvanaan". Hän on kertonut, että ei pystynyt enää katsomaan elokuvaa tekoprosessin jälkeen. Elokuvan valmistusvaihe on legenda. Esituotanto aloitettiin vuonna 1974. Elokuvan budjetti oli 250 000 frangia, mutta sitä ei saatu heti kokoon. Duras joutui kääntymään Ranskan silloisen kulttuuriministerin puoleen. Ministeri myönsi heti rahaa Durasille. Näin tehdään kulttuurivaltiossa.
Kuvaukset suoritettiin Pariisin Boulognen kuuluisassa metsässä, Rothschildin-suvun huvilassa. Kuvauksissa olleet ovat muistaneet, että kamera pysytteli koko ajan huvilan edustalla, ulkotiloissa. Syy oli ilmeinen: Duras ei rohjennut astua Ranskan miehityksen aikana muun muassa Goebbelsin asuttamaan taloon.
===============================================================================
Marguerite Duras kuoli 3.3. 1996 Pariisissa. Hän oli elänyt yli kolmekymmentä vuotta itseään nuoremman rakastettunsa Yann Andréan kanssa. Duras kärsi masennuksesta ja alkoholismista. Yann kirjoitti suhteesta kirjan "Duras, rakastettuni", jonka Nemo-kustannus julkaisi Suomessa vuonna 2001.

 

 

tiistaina, marraskuuta 13, 2012

Richard Gere loistaa rahamiehenä * * *














Suosittu amerikkalaisnäyttelijä Richard Gere on täällä taas. Ja loistava Susan Sarandonkin on saanut uuden roolin. Tosin pienen. Ei se ole niin helppoa ikääntyvän naisnäyttelijän saada osia nyky-Hollywoodissa. Sarandon on muuten tulossa pian uudessa Robert De Niro -komediassa The Big Wedding.
Richar Gere näyttää ohjelmistoon tulleessa Keinottelua-elokuvassa harmaantuneelta, koska ikää tulee vain lisää. Nyt on 62 vuotta fakta, mutta energiaa ja charmia riittää vielä. Silti kaukana ovat 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun hohdokkaat ajat, jolloin Gere hurmasi John Schlesingerin sota-aikaan sijoittuvassa Jenkeissä ja Paul Schraderin "Call Me" -melodraamassa American Gigolo. Tai puhumattakaan 1980-luvun lopun megamenestyksestä Pretty Womanista, jossa Gere vauhditti Julia Robertsin "yhdessä yössä" tähtiin.
Richard Gere ja Susan Sarandon ovat New Yorkin Park Avenuen rikas aviopari nuoren ohjaajan Nicholas Jareckin Keinottelua-elokuvassa. Jarecki on vasta 25-vuotias newyorkilaisohjaaja, joka teki seitsemän vuotta sitten dokumenttifilmin The Outsider. Siinä Jarecki seurasi ohjaaja James Tobackia, joka toteutti ilman käsikirjoitusta ja levityssopimusta trilleriä. Näyttelijöinä vaikuttivat muun muassa Woody Allen ja Robert Downey Jr.
Keinottelua on Jareckin ensimmäinen pitkä draamaelokuva, jonka tuottaminen lienee Richard Geren ansiota. Rahoittajat uskovat vielä ikääntyvään, philadelphiäläissyntyiseen näyttelijään. Jarecki on valmistunut kuuluisasta New Yorkin filmikoulusta ja harjaantunut alalle musiikkivideoiden ohjaajana. Ehkä musiikkivideot opettavat visuaalista osaamista.
Keinottelua-elokuvassa todetaan selkeästi, että kaikki pyörii rahan ympärillä. Richard Gere esittää menestyvää liikemiestä Robert Milleriä, jonka elämään ilmestyy ongelmia. Hurja kolari saattaa suistaa liikemiehen raiteiltaan. Tai rikostutkijat alkavat epäillä, että liikemies ajoi sittenkin onnettomuusautoa.
Samaan aikaa Robert Millerin bisnekset ja koko varallisuus ovat vaakalaudalla. On pakko keksiä jotakin laitonta, jotta konkurssi ei olisi edessä. Suunniteltu ja melkein neuvoiteltu Millerin firman myynti isolle pankille saattaisi vaikeutua. Niin kai se on, että älykäs peluri keksii keinot ja raha ratkaisee loput.
Liikekumpppani ja rakas tytär Brooke (Brit Marling) alkaa epäillä, että firman taloudessa on 400 miljoonan aukko. Forbes-lehden kanteen päässyt Miller näyttäisi olevan kunnon perheenisä, jota vaimo (Susan Sarandon) ja tytär ihailevat. Mutta onko näin? Pajastuuko liike- ja aviomiehen toiminnan takaa jotakin sellaista, jota läheiset eivät ole osanneet kuuna päivänä kuvitella. Niin siinä käy, että NYPD-rikostutkija (Tim Roth) alkaa hiillostaa Milleriä.
================================================================================================
Nicholas Jarecki on ohjannut elokuvan trillerin muotoon. Jäntevästi, viihdyttävästi ja hetkittäin ajatuksia herättävästi. Joissain kohdin Jarecki seuraa liikaa mainosfilmien ja musiikkivideoiden estetiikkaa. New Yorkin kuvat ovat kauniita, edustavia. Tosin Manhattanin, Keskuspuiston liepeillä ja Park Avenuella tyydytään pelkkiin välikuviin. Tunnelmassa ja rikkaiden maailman kuvaamisessa on hiukan samaa kuin Whit Stillmanin hienossa Metropolitanissa, joka valmistui vuonna 1990.
Nicholas Jarecki näyttäisi tuntevan alueen elämänmuodon, josta hän kertoo. Jarecki on kirjoittanut elokuvansa käsikirjoituksen. Tämä vahvistaa elokuvan totuusarvoa, vaikka bisnestarina ja avioliittokiemurat sekä suuren rahan hurjat hankintamuodot on kuvattu aikaisemmin lukuisissa muissa elokuvissa.
Mutta talouskriisin aikana on hyvä muistuttaa asioista, joista tavallisella palkansaajalla tuskin on mitään selkeää käsitystä. Sillä kai se on niin, että ei vain elokuvissa rikkailla ole rikkaiden moraalia ja lakeja. Jareckin elokuvan motto vakuuttaa: Valheiden määrä kasvaa ajan myötä ja kaiken takana on r.a. h. a. Jarecki jättää elokuvansa tietoisesti kesken, jotta katsoja voi miettiä vanhaa totuutta: Valta on paras alibi?
================================================================================================
Richard Gere tekee todella hyvän, jopa loistavan roolityön. Sanoisinko pitkästä aikaa. Gere saa näyttää näyttelijäkykynsä. Ja kyllä Gere hallitsee täysillä elokuvaa. Onneksi nuori ohjaaja on saanut koottua Geren ympärille erinomaisen sivuosakaartin. Brit Marling on sympaattinen tuttavuus tyttärenä, jonka sydän särkyy isän toimien paljastuttua. Laetitia Castan rooli ranskalaisena rakastajattarena ja galleristina on lupaava. Millerin neuvonantajaa esittävä Stuart Margolin tekee mahtavan sivuroolin. Cliff Martinezin musiikkitausta on vaikuttava.
Keinottelua-elokuvaa on miellyttävä, viihdyttävä katsoa. Se puhuu ajankohtaisista taloudellisista asioista, mutta Richard Gerenkin työskentelystä huolimatta on fakta, että jälkeenpäin elokuva ei herätä sittenkään syvempiä pohdintoja.

 
Ajankohtainen kommentti

Yle Teeman elokuvaohjelmisto on terävöitynyt syksyn aikana. Onko niin, että kanava on saanut lisää rahaa rakentaakseen kiinnostavampaa uutta ja vanhempaa elokuvaohjelmistoa?
Joka tapauksessa täytyy kiittää tanskalaisesta Submarinosta, joka edustaa hienosti juuttien uutta elokuvalinjaa, ja tietenkin Martin Scorsesen 1973 valmistuneesta läpimurtoteoksesta Sudenpesästä, samoin samana vuonna julkaistusta
François Truffautin "elokuva elokuvassa" -tunnelmoinnista Amerikkalainen yö. Tshekkiläis-amerikkalaista Milos Formaniakin on muistettu dokumentilla Teemalla, elokuvanäytteenä viettelydraama Valmont. On myös nähty William Wylerin hieno Bette Davis -draama Kirje ja David Lynchin läpimurtoelokuva Elefanttimies, jossa John Hurt ja Anthony Hopkins näyttelivät vavahduttavasti. Lynchin urbaani, seksuaalisuuteen pureutuva mystinen draama Blue Velvet (1986) on myös tulossa esitykseen.
Teeman sunnuntain klassikoissa huomioni kiinnittyi ennen kaikkea Robert Aldrichin (1918-1982) vaali-iltana esitettyyn Hollywood-elokuvaan Filmin kulissien takana (1955). Elokuva oli saanut Suomen ensi-illan 1955 Helsingin Bio-Biossa. Uusintoja ei tullut. En muista nähneeni sitä koskaan. TV:ssä se esitettiin aikaisemmin yhden ainoan kerran, 22.4. 1979 TV2:ssa. Aldrichin elokuvan maineesta on voinut lukea aikoja sitten Matti Salon legendaarisesta Studio-esseestä "Moralistin vaikeudet eli Aldrichin auringonlasku" (1960). Aldrichin-elokuvassa Jack Palance teki elämänsä roolin piinattuna (ja itsensä piinaamana) Hollywood-tähtenä. Ja Aldrich rohkeni rikkoa Happy End -tabun, sillä elokuva päättyy itsemurhaan.

P.S. Uusi James Bond-toiminta-agenttielokuva 007 Skyfall on ylittämässä Suomessa 400 000:n katsojan rajan. Tämä osoittaa, mitkä elokuvat myyvät ja mikä on elokuvayleisön maku. Tosin ei tämä ole mikään uutinen.
Markkinointikoneisto toimi tässäkin tapauksessa ennen ensi-iltaa niin vauhdikkaasti, että edes elokuvakriitikot eivät pystyneet asialliseen, kriittiseen tarkasteluun. Tästä oli hyvä esimerkki Ilta-Sanomien kriitikon viikkoa ennen 007 Skyfallin ensi-iltaa julkaisema ihasteleva juttupläjäys, jonka sanomasta ei voinut erehtyä. Joko tahtoen tai tahtomattaan kriitikko asettui markkinointikoneiston uskolliseksi palvelijaksi.
Toisaalta: On selvää, että 007 Skyfallin tapainen megaluokan globaali menestyselokuva ei tarvitse kriitikoiden apua, joten olisi odottanut edes jonkinlaisia kriittisiä arviointeja. Niitä ei näkynyt. Tietysti asiaan voi avata toisenkin näkökulman: Lehdet eivät enää suosi perusteellista, analyyttistä ja hiukan syvällisempää elokuvakritiikkiä. Palstatilat supistuvat, median myllerryksessä kilpailu on niin kovaa, että kriitikko-parka pulahtaa ikään kuin oman elantonsa turvatakseen markkinointikoneiston uhriksi. Ja kuten kirjallisuudesta tiedetään, kustantaja päättää niistä harvoista - tietenkin nimekkäistä - kirjailijoista, joiden teoksia markkinoidaan. Siihen sitten kirjallisuuskriitikkokin näyttää alistuvan.
Elokuvan puolella ei enää kuule soraääniä, ei saa lukea vastarannan kiiskien oivaltavia arviointeja. Homma on luisumassa kirjaamiseksi ja tuoteselostetehtailuksi. Pidän oikeuden joka päivä muistuttaa itseäni näistä sudenkuopista.  

lauantaina, marraskuuta 10, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 154

Pahan kosketus (Touch of Evil USA 1958) ohjaus: Orson Welles, käsikirjoitus: Welles - Paul Monashin aikaisemmasta käsikirjoituksesta, joka perustuu Whit Mastersonin romaaniin "Badge of Evil", kuvaus: Russell Metty, musiikki: Henry Mancini, pääosissa: Orson Welles (Hank Quinlan), Charlton Heston (Mike Vargas), Janet Leigh (Susan Vargas), Joseph Calleia (Peter Menzies), Akim Tamiroff (Joe "Setä" Grande), Valentin De Vargas (Pancho), Ray Collins (piirisyyttäjä), Dennis Weaver (motellin yöportieri), Marlene Dietrich (Tanya). Tuotanto: Albert Zugsmith/Universal.

"Hauraan jättiläisen" Orson Wellesin yhdeksäs ohjaustyö, mustavalkoinen Pahan kosketus sai meillä ensi-iltansa 7.11. 1958 Helsingin Metropolissa. Sen jälkeen elokuva on uusittu useasti teattereissa ja esitetty usein televisiossa.
Teattereissa julkaistut uusinnat kuihtuivat meillä 1980-luvun alussa, kun elokuvien videolevitykseen luodut VHS-kasetit ilmestyvät markkinoille. Etenkin kesäkausi oli Helsingissäkin aikaisemmin merkittävienkin elokuvien uusinta-aikaa. Siksi tuntui suurenmoiselta, että Wellesin jännitystäyteinen rikostrilleri uusittiin 2.4. 1999, Helsingin Bio Rexissä. Se saatettiin Cinema Mondon toimesta valkokankaalle 111 minuutin "oikeana" versiona. Sitä ennen elokuvasta on levitetetty 93- ja 108-minuuttisia kopioita.
Bio Rex toimi ansiokkaana laatuelokuvan esityspaikkana Helsingissä 1990-luvun lopulla ja vielä 2000-luvun alussa. Oli sykähdyttävää nousta alhaalta portaat ylös teatterin aulaan ja vilkaista seinälle ripustettuja kiehtovia julisteita tulevista uusintaensi-illoista ja uusista elokuvista. Laatumaahantuojalla Cinema Mondolla oli kunnianhimoisia esityssuunnitelmia Lasipalatsin teatterissa, jossa toisen maailmansodan jälkeen koettiin lukuisia ja lukuisia suomalaisen elokuvan ensi-iltoja ja kutsuvierasnäytäntöjä. Niistä lienee kuuluisin Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan kutsari vuonna 1955.
Bio Rex ei enää toimi jatkuvaluontoisena elouvan esitysteatterina, mutta muistissa ovat vielä monet isot elokuvien julistelakanat, joita saattoi katsoa 1990-luvun lopulla odottaessaan bussia vanhalla linja-autoasemalla. Rakennustaiteellisesti Bio Rex antoi tietääkseni mallin koulukaupunkimme Kajaanin Kino Kainuu -teatterille, jossa esitettiin niinikään uudet kotimaiset elokuvat.
================================================================================================
Pahan kosketus on jäänyt mieleen jo 1950-luvun luvun lopulta ratkaisukohtauksensa johdosta: Siinä Orson Wellesin lihava, korruptioitunut poliisi Hank Quinlan menehtyy kuolinkamppailun jälkeen likaiseen jokipätkään. Toinen kohtaus, jota ei ole voinut unohtaa, tapahtuu maaseudun motellissa: Granden perheen Panchon johtama sakki kiusaa ja hiostaa amerikkalaisen poliisimiehen Mike Vargasin vaimoa Susania. Janet Leighin hermostunut, pelokas liikehdintä ei unohdu. Kolmas muisto liittyy taloon, jossa sikaria polttavan Marlene Dietrichin mekaaninen piano soittaa hakkaavaa sävelmää.
Pahan kosketus tapahtuu vuorokauden aikana Yhdysvaltain ja Meksikon rajakaupungissa. Poliisikapteeni Mike Vargas tulee kaupunkiin viettämään kuherruskuukautta tiukkaan jumpperiin pukeutuneen vaimonsa Susanin kanssa. Samalla hetkellä kaupungissa räjähtää - vaikutusvaltainen rakennusmoguli Rudy Linnaker kuolee dynamiitin voimasta.
Poliisikapteeni Hank Quinlan yrittää lavastaa meksikolaishenkilön syylliseksi murhaan. Mike Vargas joutuu vedetyksi räjäytyksen mukaan jälkeisiin tapahtumiin ja tutkimuksiin. Hän saa vihiä Quinlanin petollisesta toiminnasta. Quinlan yrittää peittää jälkiään ja käyttää hyväkseen Granden perhettä, jotta Vargasin vaimo joutuisi seksuaalirikoksen uhriksi motellissa.
Orson Wellesin elokuvan sanoma on pähkinänkuoressa: "Poliisin tehtävä on lain toteuttaminen, ei sen kirjoittaminen". Toisaalta teema liittyy vahvasti rajojen ylittämiseen, ja kuten Welles-kirjan kirjoittaja James Naremore on todennut, kysymys ei ole vain maiden välisten rajojen, vaan lain ja seksuaalisuuden välisten rajojen ylittämisestä.
Orson Wellesin mahtavasti tulkitsema Hank Quinlan on ihmisenä mätämuna, poliisina lahjottu ja röyhkeä. Quinlan on Wellesin suorituksen ja ohjauksen maagisen kosketuksen tähden samalla tavalla ainutlaatuinen hahmo kuin lehtimagnaatti Charles Forster Kane syvätarkasta kuvauksesta kuuluisassa Citizen Kanessa (1942). Yhtymäkohtia löytyy Sir John Falstaffiin ohjaajan kunnianhimoisessa shakespearelaisessa Chimes at Midnight -elokuvassa (1966).
================================================================================================
Wisconsinissa 6.5. 1915 syntynyt Orson Welles oli hankala tyyppi ja renesanssi-ihminen Hollywoodissa. Welles varttui Chicagossa ja kiinnostui jo poikasena teatterista. Hän innostui klassikoista Shakespearesta ja Ben Johnsonista. Modernit näytelmäkirjailijatkin kiinnostivat. Welles valmistui Todd-collegesta vuonna 1931.
Orson Welles matkusti paljon jo nuorena, Shanghaista Espanjaan ja Marokkoon. Wellesin Broadway-debyytti tapahtui 1934 Tybaltin osassa Romeossa ja Juliassa. Näihin aikoihin Welles tapasi tuottajana tunnetuksi tulleen John Housemanin. He aloittivat teatteripojekteja kunnes perustivat 1937 Mercury Theatren, jonka jälkeen kaikki oli historiaa.
Mercury tuotti 1938 Wellesin tekstiin perustuvan kuunnelman Maailmojen sota, joka aiheutti paniikin lokakuun lopulla 1938 Yhdysvalloissa. Mercury-Teatteri oli myös RKO-elokuva Citizen Kanen toimeenpanvea voima. Wellesin esikoiselokuva on valittu monina vuosikymmeninä maailman parhaaksi englantilaisen Sight and Sound -lehden äänestyksessä. Kesällä 2012 se sai sitten luovuttaa paikan Vertigolle.
================================================================================================
Pahan kosketuksen tuotannon aloittaminen on legenda. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan verovelkojen johdosta ahdinkoon joutunut Orson Welles saapui Unversalin pomojen puheille. Hän melkein rukoili, että saisi jonkin ohjaustilaisuuden - vaikkapa maailman huonoimmasta käsikirjoituksesta. Toisten todistajien mukaan Welles sai Pahan kosketuksen "tilaustyön" lohdutuspalkintona sivuosasuorituksesta jossakin Universal-elokuvassa.
Joka tapauksessa tuottaja Albert Zugsmith vaikutti suuresti Pahan kosketuksen tuotannon aloittamiseen, vaikka Universal-yhtiöllä ei mennyt näihin aikoihin hyvin. Sitä paitsi johtoporras päätti valmistaa enää vain kaupallisesti hyvin varmoja elokuvia. Kymmenessä käskyssä näytelleen Charlton Hestonin sana ja vaikutusvalta puolsivat Orson Wellesin palkkaamista ohjaajaksi. James Naremore on todennut, että Zugsmithistä ja Wellesistä tuli hyviä kavereita viinapullon ääressä. Charlton Hestonista ei ole tietoa.
Pahan kosketus on todellakin Orson Wellesin ristiriitaisen ohjaajan-uran suuria elokuvia. Ehkä sitä arvostaa eniten Citizen Kanen ja Oikeusjutun (1962) ohella. Pahan kosketus ei saanut koskaan ansaitsemaansa levitystukea Universal-yhtiössä. Eikä kritiikki suosinut elokuvaa. Mutta vuosien saatossa sen merkitys ja arvo on vain kasvanut. (Muistetaan, että samana vuonna julkaistu Vertigo - punainen kyynel sivuutettiin aikanaan muutaman palstan arvioinnilla). Nykyisin Wellesin "jännitysfilmi" lukeutuu amerikkalaisen elokuvan kaanoniin.
================================================================================================
Pahan kosketuksen jälkeen Orson Welles odotti neljä vuotta ennen kuin saatiin rahoitus seuraavan ohjaustyöhön. Se oli Franz Kafkan romaanin huikea sovitus Oikeusjuttu, joka tuotettiin eurooppalaisten toimesta Pariisin Studio Boulognessa ja Gare d´Orsaylla sekä silloisen Jugoslavian Zagrebissa. Tässä elokuvassa Welles esiintyy äänellään kertojana ja olemuksellaan asianajaja Hastlerina.
Oikeusjutun jälkeen kirotuksikin leimattu, tuhlaajapoikana ja taikurina pidetty ohjaaja teki enää kolme pitkää elokuvaa - mainittu Chimes at Midnight, Kuolematon tarina (1968) ja F For Fake - V, niinkuin väärennös (1973). Nuo kolme elokuvaa ovat jokainen omalla tavallaan ohjaajaneron luovan mielen ja elokuvallisen osaamisen sävyttämiä omintakeisia , joskus absurdejakin, matkoja ihmiselämän salaisuuksiin.
Orson Welles näytteli usein muiden ohjaajien elokuvissa - hankkiakseen elannon. Paradoksaalisesti Wellesin näyttelijän töiden määrä on huima verrattuna ohjaajan uran teoksiin. Kannattaa muistaa ainakin nämä: Kolmas mies, Napoloen, Moby Dick, Rikollinen vietti, Peilikuvadraama, Merimies Gibraltarilta, Kunnian mies, Me sotasankarit, Waterloo, Pimeä kuilu, Canterburyn tarinoita. Welles hankki rahaa työskentelemällä myös televisiossa.
Lukuisia olivat Orson Wellesin elokuvahankkeet, jotka eivät toteutuneet tai jäivät keskeneräisiksi. Niistä kutkuttavimmat lienevät Pimeyden sydän (1939), The Pickwick Paper (1941), Rikos ja rangaistus (1943), War and Peace (1944),Ulysses (1949), Julius Caesar (1953), Don Quijote (1955), The Deep (1969),Venetsian kauppias (1969), Kuningas Lear (1985), The Dreamers (1985). Siis hauraan jättiläisen mahtipontisiakin suunnitelmia valloittaa maailmankirjallisuuden klassikkoja liikkuvan kuvan lumoon.
================================================================================================
Orson Welles kuoli vuonna 1985. Vuosi ennen kuolemaansa Wellesille ojennettiin arvostettu David W. Griffith -palkinto. Muistaa kannattaa, että liian myöhään palkittu ohjaaja oli vasta 26-vuotias, kun esikoiselokuva Citizen Kanen kuvaukset olivat päättyneet.
Suomalaisen elokuvakritiikin grand old man Jerker A. Eriksson on kirjannut muistiin elokuvan ensi-illan aikoihin annetut lausunnot: "On kuin ei olisi ikinä nähnyt elokuvaa."
Pahan kosketuksen Bio Rexin uusintaensi-illan jälkeen kirjoitin muistikirjaani: "Elokuvan hakkaava rytmi, liikkeessä olevat kamera-ajot, miljöökäsittely ja yhteiskuntakritiikki eivät ole vanhentuneet tippaakaan."   

tiistaina, marraskuuta 06, 2012

Palme uudelleen parrasvaloissa * * * * *

Scanbox Finland Oy














Mitä muistan Ruotsin sosiaalidemokraattisesta pääministeristä Olof Palmesta, jonka järkyttävä salamurha on edelleen selvittämättä? Ensimmäisenä tietenkin Palmen lujat kannanotot Vietnamin-sotaa vastaan 1960-luvun lopulla. Hän sai maksaa niistä Yhdysvaltojen kiukun ja boikotinkin. Toisaalta Palme oli viemässä Tage Erlanderin pitkän pääministerikauden jälkeen kansankotia moderniin aikaan, tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden Ruotsiin.
Olof Palmen pääministerikaudella ruotsalainen uusi elokuva nousi kukoistukseen. Näin jälkeenpäin saattaa spekuloida, että Bo Widerberg, Jan Halldoff, Roy Andersson, Kjell Grede, Jan Troell, Mai Zetterling ovat Palmen aikakauden lapsia. "Ei päivää ilman Palmea" saattoivat kansankodin asukkaat tokaista, kun uusi politiikan kellokas esiintyi jatkuvasti Ruotsin televisiossa. Oliko todella noin, kysyvät syvältä kouraisevan Palme-dokumentin ohjaajat Kristina Lindström och Maud Nycander.
Olof Palmesta on kirjoitettu lukuisia kirjoja, ja ohjaajien mukaan Henrik Berggrens elämäkerta "Underbara dagar framför oss" kuuluu eturiviin. Elokuvadokumenttia Palmesta ei liene tehty aikaisemmin, joten Lindström ja Nycander katsoivat ajan olevan kypsän. Tiettävästi he saivat projektin juuri kirjailija Berggrensiltä.
Palme-dokumentista valmistettiin kolmiosainen tv-versio. Nyt Suomeen tuotu ja perjantaina ensi-iltansa valkokankaalla saava pitkä dokumenttielokuva on vavahduttava, ja poliittisen historian kannalta äärimmäisen tärkeä selvitys "Pohjolan Kennedyn" elämästä ja urasta. Elokuvassa haastatellaan muun muassa leski Lisbet Palmea, ruotsalaisia poliitikkoja Ingvar Carlsonia sekä Carl Bildtiä - demaria ja kokoomuslaista. Bildtin puheet ovat hienovaraisen ymmärtäviä. Palmen seuraaja Carlson tietää sisäpiirin asioita.
Ruotsin Filmi-instituutin johtajana 1970-luvulla toiminut Jörn Donner lausuu ilmeisen totuuden: Palmen Ruotsi kohosi sellaiseen kukoistukseen, että sosiaalidemokraattien olisi pitänyt saada 70 % kannatus. Samalla Palmen ystävät ja työtoverit saavat puhua idealistista, jonka suoria ja teräviä lausuntoja kuuntelee syksyllä 2012 ihastuksella. Näinkö maailmamme on muuttunut hampaattomaksi.
Ei globalismin, markkinavoimien, uusliberalismin ja konsensusajan maailmassa enää löydy johtavia poliitikkoja, jotka rohkenevat puhua julkisesti epämiellyttävistäkin asioista ja ilmiöistä. Palme uskalsi nousta vuonna 1972 eskaloitunutta Vietnamin sotaa vastaan. Hän otti esille napalmin alle joutuneiden tavallisten vietnamilaisten kärsimykset. Hän suututti Nixonin ja Kissingerin. Jälkimmäinen puhuu dokumentissa tästä asiasta hölynpölyä. Ei vieläkään katumusta.
Palme-dokumentissa käydään myös Desmond Tutun (1931) luona. Hän toimi eteläafrikkalaisen anglikaanisen kirkon arkkipiispana Kapkaupungissa. Myöhemmin hänestä tuli apartheidin vastustaja ja lopulta ihmisoikeustaistelija. Tutun tuominen framille on perusteltua, sillä ihmisoikeuksia edistävä Olof Palme tunsi suurta myötätuntoa Kolmannen maailman asioita ja Afrikan valtioiden itsenäistymisprosesseja kohtaan. Tutu muistuttaa, että Palme oli aikanaan ainoa länsimainen pääministeri, joka taisteli avoimesta apartheidia vastaan. Tutun mielestä kaikki ihmiset, niin valkoiset kuin värilliset, olivat ihmisarvoisia. Dokumentissa mainitaan myös Englannin 1980-luvun pääministerin Margaret Thatcherin äärimmäisen iljettävä lausunto, jonka mukaan Nelson Mandela oli terroristi.
Kiinnostavasti tekijät käyttävät laajan arkistomateriaalin lisäksi 8 mm:n kotifilmejä, eli Olof Palmen perheen kuvaamia yksityisiä filmivälähdyksiä. Näin yleinen ja yksityinen risteytyvät Palmessa kiehtovalla tavalla. Sykähdyttäviä ovat kuvat toisaalta Havannan-vierailusta Castron luona ja toisaalta Palmen tulo tapaamaan talonsa vallanneita ylioppilaita.
Niin 1960-luvun "hullut vuodet" kuin 1970-luvun kansainvälisen politiikan kiemurat välähtävät kiehtovasti valkokankaalle. Palmen oppositiokausi 1970-luvun loppupuolella ja 1980-luvun alussa ja ilmeinen vallan sokaistava vaikutus tuodaan dokumentissa hyvin esille. Ja nyt tiedämme, että Palme syntyi 1927 yläluokkaiseen, taloudelliseen mahtisukuun Östermalmilla, Tukholmassa. Nuoren opiskelijan Amerikan-kokemukset ja matka halki mantereen tekivät hänestä lopulta sosiaalidemokraatin.
Minusta dokumentin tekijät ovat olleet oikealla asialla upottaessan Palmen-historiaan myös kritiikkiä: Jonkinlainen ylimielisyys alkoi saartaa sosiaalidemokraatteja, jotka olivat luoneet kansankodista maailman ykköshyvinvointivaltion. Verotus alkoi kipristellä kansalaisia, ja Ingmar Bergmanin verokapina ja muutto maasta 1970-luvun puolivälin aikoihin alkoi nostatella kulttuuripiirejä Palmea vastaan.
================================================================================================
Jos ette enää muista, niin loistavassa, vakuuttavassa Palme-dokumentissa alku ja loppu risteytyvät syklisesti: Elokuvateatterista vaimonsa kanssa tullut Olof Palme salamurhataan Tukholmassa Sveavägenin ja Tunnelgatanin kulmassa kohtalokkaana perjantai-iltana, 29. helmikuuta 1986. Miksi? Dokumentti esittää syitä, sillä etenkin loppukaudellaan Palme joutui pahansuopaisten huhujen, kirjoittelun, panettelun ja suoranaisen vihan kohteeksi. Pilapiirtäjien Palme-kuvat ovat uskomattoman törkeitä. Yleisesti ajateltiin, että pahakaan kritiikki ei koskettanut Olof Palmea. Kyllä se koski.


Ajankohtainen kommentti

Kaksi-kolme vuotta sitten Yle TV1:n jatkuvakestoinen, elokuussa 1995 alkanut draamasarja Kotikatu alkoi junnata paikallaan. Tekeminen lässähti pahasti, ja yksi syy saattoi olla tekijöiden epätoivoinen halu matkia MTV3:n Salkkareita. Tuo tuottaja Marko Rauhalan isännöimä vaihe kesti vuodet 2008-2011. Pian alettiin vaatia koko Kotikatu-sarjan lopettamista. Itsekin esitin, että sarja kannattaisi ajaa alas. Nyt mieli on muuttunut, sillä viime keväänä ja etenkin tällä syyskaudella Kotikatu on terävöitynyt, löytänyt jälleen tv-draaman kelvollisen tason. Pitkään sarjassa esiintyneet näyttelijät ovat aloittaneet uuden ponnistelun. Jukka Puotilan Pertti Mäkimaan rooliin on kirjoitettu aikaisempaa kiinnostavimpia sävytyksiä. Puotila on ryhtynyt näyttelemään tosissaan. Samoin Lena Meriläinen on päässyt Eeva Virtasena (ent. Mäkimaa) aivan uudelle tekemisen tasolle. Ja moni muukin.
Kotikatu päätettiin lopettaa taannoin. Nyt melkein haluaisi sarjan jatkuvan. On se vaan niin, että tekijätiimin muutoksilla, käsikirjoituksen rikastamisella ja ohjauksen energisillä latauksilla Kotikatu palasi katsottavaksi tv-draamaksi. Kukaan ei enää ehkä muistakaan tuota "Salkkari" -vaihetta. Pikemmin Yle voisi luopua TV2:n onnettomasta Uudesta päivästä, joka on höyhenkevyt ja tasapaksu limboilu suomalaisessa muka-arjessa. Siinä sattuu kaikkea, mutta ei oikein mitään, olennaisesta puhumattakaan.
Kotikatua kirjoittavat Johanna Hartikainen ja V-P Hänninen, ohjaavat nyt osaavat Juha Rosma ja Heikki Kujanpää. Tuottajana toimivat Marina Meinander ja Anita Kuparinen. Oli miten oli, mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että Kotikatu lopetetaan joulukuussa laadukkaissa merkeissä.

perjantaina, marraskuuta 02, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 153

Hana-Bi - tulikukkia (Hana-Bi, Japani 1997) ohjaus ja käsikirjoitus: Takeshi Kitano, kuvaus: Hideo Yomamoto, lavastus: Norihiro Isoda, musiikki: Joe Hisaishi, pääosissa: Takeshi Kitano/Beat Takeshi (Yoshitaka Nishi) Kayoko Kishimoto (Nishin vaimo), Ren Osugi (Ronbe). Tuotanto: Office Kitano/Tokyo FM/Bandai Visual/Yashida Tsuge. 


Kiinnostus japanilaiseen elokuvaan heräsi jo varhain. Kolme suurta mestaria Kenji Mizoguchi, Akira Kurosawa ja Jasujiro Ozu ovat olleet vuosikymmenestä toiseen jatkuvan ihailuni kohde. He edustivat japanilaisen elokuvan parhaita perinteitä toisen maailmansodan jälkeen. Uuden japanilaisen elokuvan suuruuden aika ajoittuu 1950-luvulle, jolloin valmistuivat mm. Ozun Tokyo Story, Mizoguchin Ugetsu - kalpean kuun tarinoita ja Kurosawan Seitsemän samuraita. Tämä kolmikko muistetaan aina.
Jasujiro Ozu (s. 1903) kuoli vuonna 1963. Hän oli juuri saanut valmiiksi hienon Syksyisen iltapäivän. Kenji Mizoguchi (s. 1898) aloitti elokuvassa jo mykän kauden aikana. Hän menehtyi vuonna 1956. Hänkin työskenteli elämänsä loppuun saakka, mutta Akira Kurosawa (1910-1998) lopetti työnsä viisi vuotta aikaisemmin - 1993 valmistui testamentti Madadayo.
Näiden kolmen japanilaisen elokuvan ehdottoman mestarin jälkeen merkittävin uusi tekijä on ollut Nagisa Oshima, jonka Poika ja Seremonia sykähdyttivät suuresti 1970-luvulla. Samoin eroottisen elokuvan tabuja rikkova hullun rakkauden kuvaus Aistien valtakunta. Muita näkyviä japanilaisohjaajia ovat olleet Kon Ichikawa, Masaki Kobayashi, Shohei Imamura ja Masahiro Shinoda.
===============================================================================
Takeshi Kitano voidaan määritellä 1990-luvun lahjakkaimmaksi japanilaiseksi ohjaajaksi. Hän aloitti stand-up -koomikkona ja nousi kansalliseen suosioon tv-esiintyjänä. Hän näytteli myös elokuvissa kunnes ohjasi 1989 järisyttävän, agressiivisen esikoisteoksensa
Violent Copin. Kitanon-tuntijoiden mukaan ohjaaja otti vaikutteita japanilaisesta yakuza-elokuvan perinteestä.
Takeshi Kitano näytteli Violent Copin pääosan. Hän on poliisimies Azuma, amerikkalaisen Likaisen Harryn japanilainen vastine. Elokuvan teemana on kosto, sillä Azuma ei voi hyväksyä mielenterveysongelmista kärsivän siskonsa ryhmäraiskausta. Onko oikeus otettava omiin käsiin? Onko se moraalisesti hyväksyttävää? Tätä Kitano kysyy.
Takeshi Kitanon seuraavat rikosfilmit Boiling Point (1990) ja Sonatine (1991) valmistivat tietä mestarilliselle Hana-Bi -tulikukkia -elokuvalle. Tässä käsittelemässäni elokuvassa Kitano näyttelee jälleen poliisimies Nishiä, joka joutuu ahdinkoon. Tytär on kuollut, vaimo on sairas ja Nishi aikoo lainata rahaa Yakuzalta, jotta voisi saada leukemiaa sairastavan vaimonsa kunnolliseen hoitoon. Kitanon poliisissa on nähty Buster Keatonin kivikasvoa, sillä koko elokuvan ajan ohjaaja-näyttelijä säilyttää samat ilmeensä.
===============================================================================
Warner Bros. toi Hana-Bi -tulikukkia -elokuvan Suomeen 16.10. 1998. Takeshi Kitanon elokuvia esitettiin paljon myös helsinkiläisellä Rakkautta ja anarkiaa -filmifestivaaleilla. Cinema Mondo julkaisi taas Sonatinen, jonka teatteriensi-ilta oli 18. 11. 1994 Andorrassa, Eerikinkadun teatterissa, jossa ei ole enään vakituista elokuvien esitystoimintaa.
Kikujiron kesä (1999) tuli Kino-Palatsiin 4.2. 2000 Sandrew Metronomen maahantuomana. Vielä kannattaa mainita Zatoichi - sokea samurai (2003) ja Takeshis (2005). Zatoichi - sokea samurai tuli Rakkautta ja anarkiaaa -esityksen jälkeen 1.10. 2004 teatteriohjelmistoon. Takeshis näytettiin äskettäin Yle Teemalla. Joten meillä on jopa yllättävän hyvä käsitys Takeshi Kitanon (s. 18.1. 1947) elokuvataiteesta.
Japanissa Kitanoa pidettiin Akira Kurosawan selkeänä seuraajana. Kitano saavutti hienon arvostuksen niin kotimaassaan kuin ulkomailla. Takeshi on elokuviensa näyttelijä - nimellä Beat Takeshi. Tuota nimeä hän käytti suosituissa tv-ohjelmissaan. Kitano omistaa oman tuotantoyhtiön Office Kitanon. Monipuolinen Kitano on toiminut visuaalisten taiteiden opettajana Tokion taiteiden yliopistossa. Kitanon monilahjakkuudesta todistavat vielä taidemaalaukset ja installaatiot
Takeshi Kitanon 1990-luvun elokuvissa on huomattavaa fragmenttinen visuaalinen tyyli. Sirpaleina kiertyvät kohtaukset mukautetaan aina kokonaiskuvaan. Kitanon elokuvien "filosofiaa" on kuvattu nihilistiseksi. Tämä tasoittuu usein humoristisella ja ironisella kuorrutuksella. Kitano on suosinut kuvauksessa pitkiä otoksia, joissa tapahtuu näennäisesti hyvin vähän. Tämä on vain pintavaiutelma, sillä kuvien sisällä kihisee. Tästä on oiva esimerkki Hana-Bi - tulikukkia, joka palkittiin Kultaisella leijonalla Venetsian elokuvajuhlilla.
Brittikriitikoista jotkut pitivät elokuvaa verisen kauniina. Takeshi Kitanon käsittelytavassa on nähty jopa asenteellisuutta ja välinpitämättömyyttä. Tutkiessaan inhimillisen elämän äärimmäisiä tilanteita Kitano ei koskaan suosi kultaisia leikkauksia, keskitien polkuja. Kitano sommittelee geometrisesti väkivallan ja kuoleman kuvastoja, mutta tuo niiden väliin ihmeellistä kauneuden ja herkkyyden tunnerihmastoa.
Musta ja valkoinen kulkevat rinnan Hana-Bi - tulikukkia -elokuvassa, mutta kuten Arthur Penn muistutti 1960-luvulla amerikkalaiseen yhteiskuntaan kuuluvasta väkivallasta, niin japanilaisohjaaja haluaa katsojan tajuavan, että tämän ajan ihminen ei voi sulkeutua ympäröivän maailman pahoilta tapahtumilta. Näitä tapahtumia Kitano vetää aina yhteiskunnallisiin yhteyksiin.
Hana-Bi - tulikukkia on myös rakkaustarina, jossa kuolema uhkaa koko ajan elämän sykettä. Kitanon-tuntijat ovat tehneet huomion, johon voi yhtyä: Aikaisemmin niin absurdi ja jopa töykeä huumori on muuttunut alakuloisiksi hymyjen saaristoiksi.