Upea elokuvateos valon mestarista * * * * *

Merkittävät elokuvaohjaajat ovat mielellään tarttuneet kuvataiteen historiaan liittyviin aiheisiin. He ovat toteuttaneet elokuvia suurista kuvataiteilijoista, joiden nimet ovat jääneet historiaan. Muistamme Carlos Sauran espanjalaisen Goyan, Robert Altmanin osittain Hollannissa tuotetun Van Gogh -elokuvan Vincent ja Theo ja Jacques Rivetten ranskalaisen La Belle noiseusen. Aivan äskettäin teattereissa nähtiin elokuva Renoir, joka kertoo elokuvaohjaaja Jean Renoirin isästä Augustesta.

Juuri ennen joulua Helsingin ohjelmistoon saatiin pienimuotoisten englantilaisten ihmissuhdefilmien mestarin Mike Leighin uusin työ Mr. Turner. Se ei ole ollenkaan pienimuotoineen, vaan mittava historiallinen taiteilijakuvaus.

Timothy Spall tekee vavahduttavan muotokuvan brittitaiteilija J.M.W Turnerista (1775-1851), jonka herkkiä maisemakuvauksia tullaan katsomaan ympäri maapalloa Lontooseen.

Turnerin maalauksia katsoessaan vakuuttuu siitä, että hän oli todellakin taiteilija, joka pystyi vangitsemaan kankaalle valon. Uskomattomia ovat himmeää ruskeaa ja keltaista valoa suihkuttavat maalaukset orjalaivoista. Turnerin tapa ikuistaa kankaalle ihmisfiguureja oli varmasti jotakin sensaatiomaista 1800-luvun alun Englannissa.

Mike Leigh on elokuvantekijänä vasemmalle suuntautunut, joten on pieni ihme että hän on halunnut kertoa Turnerista. Vanhemmittain Leighin arvostus Turneria kohtaan on noussut selvästi. Niin kuin meillä monilla muilla kuvataiteen harrastelijakatsojilla.

Leighin mukaan Turnerin maalaukset ovat elokuvallisia. Turnerin elämä ja hänen kokemansa ristiriitainen vastaanotto taiteilijana tuo elokuvaan dramatiikkaa. Värit, puvustus ja interiöörien rikkaus lisäävät vahvaa visuaalista poltetta.

Turner-elokuvassa, niin taiteilijan maalaukset kuin tapa työskennellä ovat tietenkin isossa osassa. Leigh antaa turnerilaisen maiseman hehkua, kuvaa taiteilijan etsimässä maalauskohteita, levittää laajan kuvakulman rannoille, merille ja kukkuloille. Ja tietenkin elokuvassa elävät ihmiskuvat, samalla tavalla kuin Leighin meilläkin nähdyssä modernissa avioliittokuvauksessa Vuosi elämästä.

=====================================================================================================

Mr. Turneria voi myös kutsua epookkielokuvaksi. Jokainen maalauskohtaus on tarkoin harkittu ja harjoiteltu. Dickensin vaikutus näkyy, mutta ei häiritsevästi. Timothy Spall hallitsee suvereenisti vanhan lontoolaisen puhekielen. Britannian ensi-illan yhteydessä lokakuun lopulla arvostelijat pitivät tätä puhekielen merkitystä elokuvan sieluna.

Maalatessaan Spall näyttää oikealta taiteilijalta, oikealta Turnerilta. Se ei ole ihme, sillä rooliaan varten Spall opetteli maalaamaan vähän samalla tavalla kuin Robert De Niro paneutui saksofoniopintoihin ennen Martin Scorsesen 1970-luvun lopun New York, New York -elokuvan kuvauksia. Huikelta vaikuttaa Timothy Spallin tapa puhua tai antaa nyrpeyden valahtaa kasvoilleen.

Timothy Spallin sisäistynyt, uskottava työskentelý on elokuvan voima ja oikeutus. Ennen Lontoon ensi-iltaa Mike Leigh puhui historiallisten tosiseikkojen haltuunotosta. Historiallisen ajankuvan ja turnerlilaisen taiteen viritysten huomioimisessa Leighia voi pitää perfektionistina.

Silti elokuva ei ole jäykkä, vaan elävä ja vapautunut. Turnerilainen maisemavalo ja sisäkohtausten detaljirikkaus elävät vangitsevasti. Aikakauden musiikinkäyttö lisää elokuvan vaikuttavuutta ja todistusvoimaa.

Ajankohtainen kommentti

Vuoden parhaat elokuvat tuli valittua hiukan liian aikaisin, sillä ennen joulua Helsingin ohjelmistoon tuli kaksi kaiken huomioarvoista uutta teosta. Ensimmäinen on yllä esitelty taiteilijamuotokuva Mr. Turner, joka menee vuoden parhaiden listalle. Toinen on David Cronenbergin Hollywood-kritiikki Maps to The Stars, joka avaa pöyristyttävän näkökulman unelmakaupungin pimeään puoleen ja sekoilevien ihmisten painajaisiin. Julianna Moore on pääosassa ”toista tilaisuutta” kinuvana, pilleririippuvaisena filmitähtenä, jonka huudot ja nopeutuva puhe järkyttävät.

Kotimaisen elokuvan vuosi oli vaisu, kuten on tullut todettua jo aikaisemmin. Jouluoohjelmistoon saatiin Antti Heikki Pesosen sukupolvikuvaus Päin seinää ja Taru Mäkelän lastenelokuva Eila, Rampe ja Likka, joka perustuu Sinikka Nopolan kirjaan ja hahmoihin. Pesosen esikoispitkään palaan ensi viikolla.