While We ´re Young -Tuttua ja tyypillistä New Yorkista * *

Noah Baumbach (s. 1969) on minulle täysin tuntematon amerikkalaisohjaaja.

Se johtuu siitä, että missasin Baumbachin kolme vuotta sitten julkaistun naiskuvauksen Frances Ha:n. Luin siitä kirjoitettuja kritiikkejä, ne olivat todella kehuvia, jopa ylistäviä.

Noah Baumbachin uusin elokuva While We´re Young on kesäkuun teatteriohjelmiston uutuuksia. Sen muoto ja sisältö eivät ole täysin ohjaajan hallussa. Focus taitaa olla satiirin puolella, vaikka elokuvaa voi myös pitää draamakomediana. Sellaisena Woody Allenin newyorkilaiskuvausten jatkumona. Tai oikeastaan lähimpänä vertailukohteena on Washintonissa 1952 syntyneen demokraattipoliitikon pojan Whit Stillmanin yhdeksänkymmenlukulaiset indenpendent-elokuvat Metropolitan ja Last Days of Disco. Mutta Allenin ja Whitmanin laatutasolle Baumbach ei yllä.

While We´re Young on tutusti kulkeva sukupolvielokuva – ei vain kuvaus nuorista newyorkilaisälyköstä, vaan myös keski-ikäisistä taapertajista, joiden sielussa palaa elämän pelko ja tuska. Jotenkin alkoi vaikuttaa siltä, että tämä elokuva on nähty monesti aikaisemminkin.

=======================================================================================================

Ben Stiller ja Naomi Watts tulkitsevat newyorkilaisia dokumenttaristeja Joshia ja Corneliaa. Josh on saanut hyvät arvostelut elokuvastaan, mutta vuodet ovat vain kuluneet, eikä toista elokuvaa ole saatu valmiiseen kuntoon. Joshin luomisvoima on kuivumassa. Cornelia työskentelee taas isänsä apulaisena. Charles Grodinin isä on maineikas dokumentaristi.

Nuoruutta ja rentoutta elokuvassa edustavat Jamie ja Darby, joita esittävät Adam Driver ja Amanda Seyfried. Josh ja Cornelia kiinnittyvät läheisesti nuoren parin elämäntapaan, koska se synnyttää muistoja. Elimmekö silloin samanikäisinä samalla tavalla, saattaa Josh kysyä. Ainakin muisto keskenmenoista ja lapsettomuudesta palaa hetkeksi Joshin ja Cornelian mieleen.

Whit Stillman Metropolitanissa New Yorkin Upper East Side oli kuin mikrokosmos yhteiskunnasta, jossa vallitsee eriarvoisuus ja rahan vapaus. Noah Baumbachin stillmanilaisesti jopa ”norsunluutornimaisessa” elokuvassa eletään tässä hetkessä, niinpä dokumenttielokuvan todellisuusvaateet asetetaan kriittiseeen tarkasteluun. Joka puolella riehuva tosi-tv:n -hype esitetää valheellisena viihteenä. Ei ole uutinen. Jamie on tämän ajan yksilökeskeisen elämäntavan ”lapsi”. Mitä sillä on väliä, jos kuvamme todellisuudesta saa fiktiivisiä sävyjä, Jamie taitaa ajatella.

Noah Baumbach kuten Whit Stillman ovat siinä mielessä ristiriitoja herättäviä ohjaajia, että he tietävät kaiken, eikä vastaväitteitä saa esittää. Tällainen egoismi menee läpi, jos elokuva on upeasti kirjoitettu ja ohjattu. While We´re Young ei ole tällainen elokuva.

XX

Ajankohtainen kommentti

Suomen Palloliiton pääsihteerin Pertti Alajan kaksoisveli Erkki on tehnyt suurtyön kirjoittamalla Bolliksen eli Töölön Pallokentän historiikin. Kysymys on 100-vuotishistoriikista, jonka urheilukirjoja kustantanut Teos on saattanut julkisuuteen.

Erkki Alaja on entinen jalkapalloilija, nyt jo kuudenkymmenen ikäpaalun ylittänyt intohimoinen futismies, jonka kirja on tekstien ja valokuvien puolesta huippuluokkaa. Alaja on haastatellut lukuisia Bollikseen liittyviä henkilöitä, niin jalkapalloilijoita kuin katsojia. Bolliksen ”isä” Erik von Frenckell ei ole enää elossa, mutta hän saanee nimikkokenttänsä, kun kakkoskenttä vihitään. Alaja on kunnioittanut von Frenckelliä kirjansa sivuilla.

Erkki Alajan kirjan lukuisista haastateltavista erottuu Länsi-Saksassa ammattilaisuransa luonut Pasi Rautiainen, jonka toivoisi palaavan valmennustyöhön tv-studion hektisestä ilmapiiristä. Niin kuin teki Pasin tv-asiantuntijakaveri Keith ”Keke” Armstrong, joka valmentaa nykyisin Tampereen Ilvestä. Haastattelujen lisäksi ei voi olla kehumatta kirjan upeaa valokuvamateriaalia, jossa kuljetaan 100-vuotishistoriikki alusta loppuun. Moni töölöläinen nauttii varmasti valokuvista, jotka kertovat myös kaupuginosan kehityksestä vuosikymmenien saatossa.

===================================================================================================

Itse kävin ensimmäisen kerran Bolliksella keväällä 1968, kun meidän nuori perheemme asui Mannerheimintien ja Sallinkadun kulmassa. Kajaanista tulleena intohimoni jalkapalloon ei katkennut pääkaupungissa, vaan se vain vahvistui. Vieläkin muistissa säilyy kuva nyt erotetun Huuhkajien päävelmentajan Mixu Paatelaisen isästä ”Rotosta”, joka rynni boksissa HIFK:n riveissä. Tai en unohda ”Kaitsu” Pahlmania, jota käytiin myöhemmin katsomassa Lahdessa, kun hän mätti maaleja Reippaan riveissä. Kaitsu taisi asuakakin viimeiset vuotensa Urheilukadulla, hänet näki silloin tällöin seuraamassa pelejä Bolliksen jälkeen tulleessa Finnair-Stadionin katsomossa.

Muistan 1960-luvun lopulta vapunpäivän pelin, jonka aikana lumi satoi hiljalleen kentälle. En unohda tuttuja kasvoja katsomossa – näyttelijät Uuno Montonen ja Heimo Lepistö tietenkin omilla paikoillaan. Elämys oli nähdä Valkeakosken ”jalkapallohullu”, Yhtyneiden patruuna Juuso Wallden katsomossa, kun Koskenpojat tulivat pelaamaan pääkaupunkiin. Juuso muuten huolehti tehtaansa työläisistä myymällä heille asunnon yhdellä markalla. Myöhemmin näimme nuorimman poikani kanssa Bolliksen katsomossa niin Klasu Anderssonin kuin Pekka Laihon. Ja monen muun.

Bolliksella on tullut istuttua yli 40 vuotta. Niin vanhassa katsomossa kuin uudessa Finskissä ja Sonerassa. Taisi olla vuosi 2001, kun uusi Stadion avattiin , ja oliko se FC Jokerin Sefki Kugi, joka rynni tekemään maalin kuin Roto aikanaan. Kun sitten 1970-luvun lopulla olin työkeikalla Jämsänkoskella, futishulluus iski taas sydämeen, kun istuimme iltaa Juuson pojan kotona ja Roto sekä Semi Nuoranen kävivä kylässä. Lahden poika Semi lienee kuuluisa siitä, kun pelattiin Olympiastadionilla, niin katsomosta kuului huutoja: ”Semi, tule pois sieltä, siellä on peli.” Bolliksella en koskaan kuullut vastaavia huutoja.

Muistoja kirjahyllystä

Bo Widerberg oli 1960- ja 1970-luvun alun tärkein ruotsalaisen uuden elokuvan ohjaaja. Teokset Lastenvanut, Korppikortteli, Elvira Madigan, Ådalen 31 ja Joe Hill olivat Widerbergin vahvoja ohjaustöitä. Hän muuten protestoi 1960-luvun alussa Ingmar Bergmanin liiallista valta-asemaa vastaan ja puhui nuorten tekijöiden mahdollisuukista voida tehdän ensimmäiset elokuvansa.

Kirjahyllystä löytyi Stig Björkmanin kirjoittama elokuvakirja ”Film in Sweden -The New Directors”. Se ilmestyi 1977 Svenska Filminstitutetin kirjasarjassa, jonka toimittajia olivat Jörn Donner ja Peter Cowie. Olin hankkinut kirjan vuonna 1978. Silloin ei enää pututtu ruotsalaisen elokuvan uudesta aallosta. Elokuvien taso oli alkanut pudota, mutta esimerkiksi Roy Andersson ohjasi 1970-luvulla loistavan Gilliapin. Tosin se muserrrettiin Ruotsissa – ehkäpä surrealistisen otteensa ja camusilaisen sivullisuusteeman tähden.

Jalkapalloaiheisista elokuvista Bo Widerberg muistetaan vuoden 1974 Fimpenin tekijänä. Elokuva on siinä mielessä erikoinen, että Widerberg kertoo nuoresta Stubbysta, Fimpenistä, joka kohtaa vihreällä veralla Ruotsin jalkapallomaajoukkueen suuruudet. Taisi siellä pelata lahkakkuus nimeltä Tommy Svensson.

Bo Widerbergin elokuva on fantasia, sillä nuori Fimpen rökittää ruotsalaiset maajoukkuepelaajat miten tahtoo. Toisaalta John Olssonin kuvaamat otteluvälähdykset ovat jännittäviä, ne vievät mukanaan ainakin sellaisen katsojan, joka rakastaa Kuningas jalkapalloa. Johan Bergman esitti hurmaavasti Fimpeniä – niin arkikohtauksissa kuin peliotoksissa. Elokuvan aikuisia olivat Monica Zetterlundin oettaja, Ernst-Hugo Järegårdin seurajohtaja ja Inger Bergmanin äiti.

P.S. Kiitokset Yle Teemalle sunnuntain Buster Keaton -klassikoista. Amerikkalaisen mykän komedian valio Kenraali osoitti jälleen, mikä luova nero Keaton oli niin ohjaajana kuin näyttelijänä. Kivikasvo-Buster liikkui junassaan kuin taitava akrobaatti ja huippu-urheilija. Ja olihan Amerikan sisällissodan keskellä liikkuva komedia myös painotuksiltaan pasifistinen.