KINO JA TV

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 120

2012-01-28T19:54:00.000+02:00

Pelle valloittaja (Pelle Ekobrere, Pelle the Gonqueror, Tanska 1988), ohjaus: Bille August, käsikirjoitus: Stine Monty - perustuu Martin Andersen Naxosin romaniin, kuvaus: Jörgen Persson, lavastus: Anna Asp, musiikki: Stefan Nilsson, pääosissa: Pelle Hvenegaard, Max von Sydow, Erik Paaske, Morten Jorgensen. Tuotanto: Lars Kolvig.

Finnkino toi 5.4. 1989 ensi-iltaan Dianaan tanskalaisen Bille Augustin lyyrisen ja sosiaalieeppisen elokuvan Pelle valloittajan, joka tapahtuu viime vuosisadan alkupuolen maaseutuympäristössä. Elokuva perustuu proletaarikirjailija Martin Andersen Nexosin neliosaiseen jättiromaaniin, etenkin sen ensimmäiseen osaan. Augustin läpimurtofilmi voitti ulkomaisen elokuvan Oscarin.
Elokuvan kaksi erottuvaa näyttelijää ovat Pelle Hvenegaard ja Max von Sydow, jotka esittävät Tanskaan muuttavia ruotsalaisia Pelle-poikaa ja Lasse-isää. Pertti Lumirae kirjoitti 1989 Suomen elokuvasäätiön kortistokokoelman esitekorttiin Pelle valloittajasta: "...Augustin ohjaus yhdessä Jörgen Perssonin upean kameratyöskentelyn kanssa luo intiimien suvantojaksojen ja laveampien eeppisten kohtausten väliselle dialektiikaalle suvereenia ilmaisua, joissa ei ole mitään kuivakkaasti ja ulkokohtaisesti laatukuvamaista."
Elokuvan isä ja poika joutuvat lähtemään työnhakuun Tanskaan. Äiti on kuollut. Pelle ja Lasse saavat työtä tanskalaisen maanomistajan tilalta. Täällä vallitsee ajan hengen mukaan tarkka järjestys ja luokkajako. Pelle unelmoi renkiystävänsä kanssa lähdöstä Amerikkaan. Lasse-isä tuntee voimiensa hupenevan ja muistinsa pätkivän, neljän profeetan nimet tuottavat vaikeuksia. Eikä Lasse rohkene vastustaa tilanomistajan pakkovaltaa.
Bille August liikkuu herkästi romaanin kuvaamalla tanskalaisella maatilalla. Ohjaaja eräällä tavalla juhlistaa karhein ja kaunein kuvin maatyöläisten arkisen aherruksen ja pitkien työpäivien jälkeiset pienet ilot. Augustin näkökulma on tinkimättömästi Pelle-pojan, isän ja maatyöläisten puolella. August näyttää myös maanomistajaluokan ja heidän käskyläisten tavan elää ja toimia.
Erilaiset ihmistyypit ja -kohtalot risteilevät eeppisessä kerronnassa, jonka sisältö ja muoto ovat harmoniassa. Ei tällaista pohjoismaalaista elokuvaa ole tehty sitten Jan Troellin 1960-luvun Tässä on elämäsi -mestariteoksen, joka perustuu Eyvind Johnsonin työläisromaaniin "Romanen of Olof". Troellin elokuvassa itseään etsivä nuori Olof harhailee viime vuosisadan alun ruotsalaisessa luokkayhteiskunnassa - siis samoihin aikoihin kun Pelle valloittajan henkilöt.
Pelle valloittajassa väreilee hartaus ja ymmärrys, melkein uskonnollinen sävytys, joka odottaa purkautumistaan. Se saattaa liittyä yöllä "ihmissutena" kiljuvan maanomistajan rouvan tekoon tai maatyöläisten, maan hiljaisten kapinaan. Tätä kaikkea ulkoista kuhinaa Lasse ja Pelle seuraavat aivan kuin sivulta, navetan näkökulmasta, kunnes tulee aika tehdä johtopäätökset. Sen voi estää maaseudun ihmisten yllä leijuva fatalismi.
Huomattavaa elokuvassa on myös vuodenaikojen kierto. Tapahtumat etenevät rauhallisesti, ajoittain jopa viipyillen vuodenaikojen vaihtuvassa rytmissä. August ei korosta tai liioittele luokkateemaa, vaan hän luottaa Ermanno Olmin Puukenkäpuun (1978) tavoin merkityksellisten asioiden ja ilmiöiden nousevan kuin itsestään arkisista tilanteista ja hetkistä. August näyttää rehellisesti, että feodalismin kurimuksessa eläville talonpojille Raamattu on läheisempi kuin solidaarisuus.
Totesin arvostelussani 15.4. 1989, että Pelle valloittajan monikerroksisuus on ansio, vaikkakakaan Bille August ei vielä päässyt aivan Puukenkäpuun vangitsevan noerealismin tasolle. Mutta Augustin teos on niin rikas, niin ylevä ja teemoiltaan ja visuaaliselta ilmaisultaan niin kantava kokonaisteos, että sitä on lupa pitää Ingmar Bergmanin tuotannon jälkeisenä ehdottomana pohjoismaalaisena voittona (maestron viimeinen teatterielokuva Fanny & Alexander julkaistiin vuonna 1983).
Edellä mainittujen Tässä on elämäsi -elokuvan ja Puukenkäpuun lisäksi Bille Augustin (Zappa, Busterin maailma) hallitun elokuvan realismi viittaa myös neuvosto-ohjaaja Mark Donskoin 1930-luvun Gorki-trilogiaan. Augustin elokuvaa voisi verrata niin muodoin aikaisemmin tässä sarjassa esiteltyyn, Mario Camusin 1980-luvun espanjalaiseen Maan hiljaisiin.
=====================================================================================================

Pelle valloittajan julkaisemisen aikoihin Bille August (s. 1948) oli uransa huippuvaiheessa. Hän oli aloittanut mainosvalokuvaajana. Hän oli käyyt Tanskan filmikoulun. Sieltä 1971 valmistuttuaan August oli toiminut elokuvaajana kunnes elokuvaohjaajan työ alkoi 1970-luvun lopulla.
Viiltävä, julmakin nuorisoelokuva Zappa nosti Augustin 1983 Tanskan lupaavimmaksi ohjaajatulokkaaksi. Elokuva perustui tanskalaiskirjailija Bjarne Reuterin kohuttuun romaaniin. Zappan jatko-osa Twist and Sound (1985) syvensi nuorisoaiheista ja osin ohjaajan omakohtaista teemaa. Pelle valloittaja oli täysin aikuinen ja kypsä ohjaustyö. Ja turvallista klassista kertovaa elokuvaa - aivan toista maata kuin neljä vuotta aikaisemmin valmistunut Lars von Trierin The Element of Crime.
Pelle valloittajan jälkeen Bille August ohjasi 1991 Ingmar Bergmanin käsikirjoituksesta elokuvan Hyvä tahto, joka kertoo maestron vanhemmista. Jos tämän hetken kansainvälisesti arvostetuin tanskalainen "näkijä-ohjaaja" von Trier oli 1990-luvulla luomassa radikaalia, jonkin aikaa elänyttä dogma-koukukuntaan (korostetaan tarinaa, pyritään tekniseen minimalismiin, ei ohjata studiossa), niin August suuntasi kansainväliselle uralle.
Valitettavasti Isabelle Allenden romaaniin perustuva Henkien talo (1993) osoittautui aika ulkokohtaiseksi. Sitä seuranneet Jerusalem (1996) ja Peter Höegin menestysromaanin filmatisointi Lumen taju (1997) jäivät puolitiehen. Yhteistuotanto ei sittenkään ollut tanskalaistekijän luontevin tapa ohjata. Taas Lars von Trierin Breaking the Waves palkittiin samoihin aikoihin Cannesin filmijuhlilla ja tanskalaiskollegan kansainvälinen menestys alkoi. Eikä sille ole näkynyt loppua, kun ajatellaan sellaisia von Trierin merkkiteoksia kuin Dancer in the Dark (2000), Dogville (2003), Antichrist (2009) ja Melancholia (2011). Von Trier on luonut viime vuosien persoonallisinta ja hätkähdyttävintä eurooppalaista elokuvaa.
Kulmikas ja jäykkä oli taas klassikkokirjaan perustuva Bille Augustin suurelokuva Les Miserables - Kurjat (1999), jossa näyttelivät muun muassa Liam Neeson ja Uma Thurman. Muutama vuosi sitten August toteutti yhteistuotantoelokuvan Hyvästi Bafanan, jonka pääosan esitti Joseph Fiennes. Tänä vuonna August ohjaa elokuvan The Passion of Marie, jonka aihe on täysin tanskalainen.
Elokuvassa kuvataan kahden taiteilijan myrskyisää suhdetta 1900-luvulla Skagenissa. Sinne muodostui oma Skagenin kuvataiteilijoiden ryhmä. Ruotsalaisen 1960-luvun elokuvan hienosta saavutuksesta Hugosta ja Josefinista tuttu Kjell Grede ohjasi 1987 Skagenin ryhmän taiteilijoista elokuvan Hip, Hip Hurra! Stellan Skarsgård näytteli Krøyeria, jonka on sanottu kehittyneen yhä paremmaksi kuvantekijäksi opittuaan asioita ryhmän muilta taiteilijoilta. Krøyeria vaimon nimi oli Marie, jota pidettiin kerran Tanskan kauniimpana naisena.
Marie on nyt keskiössä Bille Augustin tulevassa elokuvassa. Se perustuu Anastassia Arnoldin vuonna 1999 julkaistuun romaaniin "Balladen om Marie".
Birgitte Hjort Sørensen näyttelee pääosan, suuren taiteilijan Krøyerin vaimon roolin. Marie joutui jakamaan arkipäivän vaimon, äidin ja taiteilijan kesken. Aviomiehen pahentuva mielisairaus mursi unelman yhteisestä onnesta. Elokuva on todellakin Augustin ensimmäinen tanskalainen ohjaustyö sitten Pelle Valloittajan. Olisiko lupa odottaa mestariteosta, joka päättää Bille Augustin harharetket "maailmalla".
　

SEAN PENN IHANASSA MATKAELOKUVASSA

2012-01-25T18:38:00.000+02:00

Oliko se Brian de Palman Carlito´s Way (1993) , kun Al Pacinon vierellä esiintyvästä Sean Pennistä (s. 1960) tuli lopullisesti loistava luonnenäyttelijä. Clint Eastwoodin vuonna 2003 julkaistussa vahvassa Menneisyyden otteessa Penn oli sitten parhaimmillaan. Sen jälkeen hän ei ole pettänyt, ei sitten milloinkaan, ja uusimmassa elokuvassa This Must Be the Place meikattu Penn on parhaimmillaan. Hän esittää entistä rockaria Cheynneä, joka on virunut hiljaisuudessa kotioloissa parikymmentä vuotta. Hän lopetti esiintymisen, koska oli masennusanoituksillaan "ajanut" kaksi tyttöä itsemurhaan. Tyttöjen haudalla Cheynne käy ripittäytymässä.
Paolo Sorrrentinon ajatuksella ohjaamassa This Must Be the Placessa hitaasti liikkuva Cheynne saa tiedon isänsä kuolemasta. Isän kanssa pojalla ei ole ollut tekemistä useisiin vuosiin. Nyt Cheynne jättää hulppean kotinsa (vaimo on palomies) ja lähtee Irlannista Amerikkaan. Hän saa veljeltään kartan, joka esittää isän piinaajan nykyistä mahdollista olinpaikkaa. Isä on etsinyt kiusaajaansa vuosia - kysymys on natsirikollisesta ja Saksan keskitysleireistä. Tosin kaikki toteavat, että natsirikolliset ovat jo kuolleet.
This Must Be the Place on kerros kerrokselta karttuva road movie. Sean Pennin esittämä Cheynne kävelee hiljaa paikasta toiseen - matkalaukku mukanaan. Hän tapaa matkalla erilaisia ihmisiä, ja ihanimmillaan elokuva on jaksossa, jossa Ceynne kohtaa pojan ja tämän yksinhuoltajaäidin. Poika tuo Cheynnelle kitaran ja pyytää tätä säestämään. Cheynne vastustelee, mutta poika saa hänet murtamaan päätöksen välttää soittamista. Niin siinä laulu ja kitaran soinnit kajahtavat ilmoille.
This Must Be the Place on erilainen, melkeinpä liikuttavan absurdi ja sydämellinen uusi elokuva. Siinä saatta tapahtua mitä tahansa. Ohjaaja Paolo Sorrentino antaa elämän ikään kuin vaeltaa Cheynnen mukana kohtauksesta toiseen. Ja ohjaaja uskoo, että että elämä ei ole ennalta suunniteltu lineaarinen jana, vaan elämä yllättää - iloisesti ja ikävästikin. Siksi Cheynnen matka kohti Uutta Meksikoa on täynnä sattumuksia ja kommelluksia. Ja lopulta Cheynnen tapauksessa on kysymys isän jättämän velan lunastamisesta.
Paolo Sorrentonin elokuvassa liikutaan Irlannin ohella Amerikan korpimailla.Ympäristöjen hienovarainen kuvaaminen on elokuvan suuri ansio, mutta ohjaaja huomioi tarkasti myös elämäntapojen kirjon. Tietysti Cheynnen henkilökuva on rakennettu taitavasti, ja Sean Penn on roolissaan uskomattoman hyvä. Cheynnen henkilön kautta arvioidaan myös takavuosien rocklaulajien elämää - miten nuoruuden parhaat vuodet tuhlattiin viinaan, huumeisiin ja naisiin. Nämä sivuhuomautukset ilmenevät vaivihkaa muutamassa repliikissä, sillä Sorrentino ei syyttele, vaan hän näyttää, missä tilassa vanheneva rokkari voi olla - Cheynne tosin sanoo, että hän oli vain rahaa ahnehtiva pop-tähti).
On saatu todella sykähdyttävä uusi amerikkalaiselokuva teatteriohjelmistoon. Ja pannaan mieleen napolilaisyntyinen ohjaaja ja käsikirjoittaja Paolo Sorrentino (s. 1970) . Hän ohjasi 2001 ensimmäisen draamaelokuvansa One Man Up.
Vuoden 2006 Family Frend pääsi Cannesin filmijuhlille. This Must Be the Place on Sorrentinon ensimmäinen englanninkielinen elokuva, jonka pääosaan Sean Penn suostui välittömästi.

Ajankohtainen kommentti

Samaan aikaan kun viime perjantaina julkistettiin mediakeisari Rubert Murdochin maksamat tuntuvat korvaukset näyttelijöille, laulajille ja poliitikoille näiden salakuuntelusta, Ylen tv-uutiset kertoi hiukan yllättävänkin uutisen Suomi-TV:n myynnistä. Kanadalaisen sijoittajan omistama vapaasti katseltava Suomi-TV myytiin saman Murdochin imperiumiin kuuluvalle FOX-yhtiölle. Se kuuluu Murdochin moniin maihin laajentuneeseen News Corporationiin. FOX tuottaa ja levittää elokuvia, tuottaa ja levittää sarjafilmejä sekä formaattiviihdeohjelmia, mutta samalla sillä on Yhdysvalloissa konservatiiviseksi tunnettu tv-uutiskanava.
Suomi-TV ei menestynyt lukuisten vapaasti katseltavien ja maksullisten tv-kanavien paineessa. Se osattiin arvioida jo silloin, kun Suomi-TV aloitti toimintansa. Tämän maan väestö on liian pieni, jotta Ylen, MTV3:n ja Nelosen rinnalla voisi toimia menestyksellisesti uusi tv-kanava. Tiettävästi Suomi-TV teki 20 miljoonan euron tappiot. Kanavan ohjelmisto ei ole kiinnostanut suomalaisia, eikä se ole ollut ihme, sillä tarjonta on ollut kehnoa. Uutisiakin on kierrätetty STT:n radiouutisten kautta.
Tuskin FOX:n johto uskoo tosissaan, että Suomi-TV tulisi menestymään. Yhtiön pohjoismaalaisesta toiminnasta vastaavat henkilöt ovatkin esittäneet, että Suomi-TV:n osto on strateginen siirto. Murdochin yhtiö haluaa laajentua niin Pohjolaan kuin Balttian maihin. Pääasiallisesti News Corporation tv-kanavat ja lehdet toimivat Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Australiassa. Välimeren maihinkin on perustettu toimintaa.
Suomessa on ehditty ihmetellä, miten kivuttomasti ja nopeasti Suomi-TV:n myynti tapahtui. Liikenne- ja viestintävirasto oli kiireellä liikkeellä, eikä FOX:n tulosta Suomeen ehditty keskustella julkisuudessa. Suomi-TV:n tulevaa ohjelmatarjontaa pohjoismaalainen johto ehti nimittää tv-uutisissa viihdekanavaksi. Siis taas uusi tv-kanava, jonka johdon mukaan viihde on hyväksi. Entäpä joku toinen, joku radikaalimpi tai uutispalveluun liittyvä tarjontavaihtoehto? Murdochilla on rahaa, joten mitä sanoisimme Pohjolan ja Balttian "CNN:stä", maksuttomasta ja ympärivuorokautisesta Uutiskanavasta. Mutta ei mistään konservatiivisesta kanavasta, sillä täällä Pohjolassa on totuttu demokraattiseen ja asialliseen uutisvälitykseen.
Rupert Murdochin lehtiyhtiö maksoi muuten korvauksia viime kesänä paljastuneista salakuuntelutapauksista muun muassa näyttelijöille Jude Law´lle ja Sadie Frostille. Jalkapalloilija Ashley Cole ja ex-varapääministeri John Prescott olivat myös korvauslistalla kuten australialainen laulaja Dannii Minogue, maailmalla tunnetumman Kylien sisar.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 119

2012-01-22T18:22:00.000+02:00

Rakkaat muistot (Distant Voices, Still Lives, Britannia 1988) ohjaus ja käsikirjoitus: Terence Davies, kuvaus: William Diver ja Patrick Duvall, lavastajat: Miki van Zwanenberg ja Jocelyn James. Pääosissa: Freda Dowie, Angela Walsh, Dean Williams, Lorraine Ashbourne, Pete Postletwhite. Tuottajat: Colin McCabe ja Jennifer Howarth/British Fillm Institute.

Uudemman englantilaisen elokuvan suuria saavutuksia on Terence Daviesin syvästi persoonallinen ja omaelämäkerrallisia tensioita sisältävä Rakkaat muistot, joka sai meillä ensi-iltansa 18.2. 1989 Dianassa. Tuo Aito Mäkisen laatuelokuvateatteri oli tärkeimpiä helsinkiläisen elokuvaelämysten tuottajia 1970-luvun loppupuolelta aina 1990-luvulle. Nyt Dianaa ei tietenkään ole olemassa, eikä sodanjälkeisen Suomen elokuvakulttuurivaikuttaja Aito Mäkinen (s. 1927) ole ollut vuosiin elokuva-alalla. Samanlaisia jatkajia ei ole ilmestynyt.
Rakkaat muistot palaa liverpoolilaiseen arkeen 1950-luvulla. Elokuva jakautuu kahteen lukuun: Häiden aattoon kytkeytyvät kaukaiset muistot ja niiden jälkeen kuuluvat elämän läheiset äänet. Tunteiden kirjon valtaajana ja aikatasojen jakajana Terence Daviesia on verrattu runoilija T.S. Eliotiin, "Aution maan" luojaan. Kirjoitin ensi-illan aikaan Daviesin suurenmoisesta läpimurtoteoksesta, että elokuva orkesteroi kuvallisina ja suullisina välähdyskimppuina muuttuvat arkiset tilanteet tuosta työläiskaupungista, joka tunnetaan niin The Beatles -yhtyeestä kuin menestyksekkäästä, suomalaisen topparin Sami Hyypiän kymmenen vuoden huippusuorituksen kruunaamasta jalkapalloseurasta FC Liverpoolista.
Terence Davies (s. 1945) on Liverpoolin kasvatti. Hän on nuorin perheen kymmenestä lapsesta, joista kolme ei koskaan selvinnyt aikuiseksi. Terence lopetti koulun viisitoistavuotiaana ja työskenteli kirjanpitäjänä. Hän kiinnostui näyttelemisestä ja opiskeli vuosina 1971-1973 Coventryn draamakoulussa. Elokuva veti puoleensa ja Davies sai ohjata British Film Instituten rahoittamana vuonna 1976 lyhyteokuvan Children. Elokuva voitti palkinnon Chicagon filmijuhlilla. Davies pääsikin aloittamaan opinnot Beaconsfieldin Elokuva - ja televisiokoulussa. Vuonna 1980 valmistui Daviesin lyhytfilmitrilogian toinen filmi, nimeltään Madonna ja lapsi. Kolmas lyhytfilmi Death and Transfiguration julkaistiin kolme vuotta myöhemmin.
Vuonna 1984 kokonaisuudessaan esitetyn trilogian keskeinen hahmo oli Robert Tucker -niminen poika. jonka on sanottu esiintyneen hiukan toisessa tarkoituksessa Rakkaissa muistoissa ja sitä seuranneissa elokuvissa The Long Day Closes (1992) ja The Neon Bible (1995). Daviesin kiinnostuksen kohteena ovat elämän kolme perusasiaa: syntymä, avioliitto ja kuolema. Liverpoolilaisperheen rituaalit, isän ahdistava valta, uskonto, koulu ja lähtö kotoa linkittyvät vahvasti daviesilaiseen kerrontaan. Homoseksualismiakin käsitellään ennakkoluulottomasti.
====================================================================================================
Rakkaiden muistojen toiminnallinen keskiö on perheen terassiasunnon ulko-ovi, käytävä ja muutama huone, joissa muistot näyttäisivät "hajoavan moniksi pieniksi aikaneliöiksi". Muistojen keskeinen kerääjä on äiti (Freda Dowie). Perheen vanhin tytär Eileen (Angela Walsh) on menossa naimisiin. Isää (Pete Postletwhite) toivotaan häihin. Niin Eileen kuin sisar Maisie (Lorraine Ashbourne) kuin veli Tony (Dean Williams) näkevät isän eri näkökulmista. Jonkinlainen väkivallan puistutus on jäänyt lepattamaan kodin seinille, sillä isä on estänyt, rajoittanut ja lyönyt.
Äiti edustaa perheessä henkistynyttä voimaa. Hän on sovinnon tekijä ja ymmärtäjä, johon patriarkaalisen aviomiehen iskut eivät oikeastaan yllä - tai ne kilpistyvät vaimon sitkeään ulkokuoreen. Lapsiin julmat iskut vaikuttavat. He yrittävät kapinoida ja löytää oman identiteettinsä.
Kiinnostavasti Davies kuvaa Eileeniä nuorena vaimona, jonka kohdalla samanlainen julmuuden perinne jatkuu häiden jälkeen. Koko elokuvan risteilevä tematiikka ankuroituu isän julmuuteen ja äidin pyhyyteen. Kysymys ei ole mustavalkoisesta asetelmasta, vaan ohjaajan omien lapsuuden kokemusten suodattamisesta draamaan.
Samalla ohjaaja on liittänyt tarinaan kollektiivisia liverpoolilaisia muistoja 1950-luvulta - niin kuin kapakat, tanssit, radioäänet, jalkapallotulokset. Onkin hyväksyttävää puhua vahvalla ironian tajulla toteutetusta elämän valtaamisesta, kuin perhealbumin tavoin avautuvista ja sulkeutuvista kuvasarjoista eräästä lapsuudesta.
Eikä Terence Davies rajoitu vain yhden perheen muistoihin ja nykyisyyteen, vaan hän on sepittänyt kokonaisvaltaisen elokuvallisen esityksen työväenluokkaisesta liverpoolilaisesta todellisuudesta sodanjälkeisessä Englannissa. Elokuvan kaksi päälukua erottuvat sävytykseltään toisistaan, mutta tunnelmat menevät koko ajan ristikkäin. Davies on moderni ohjaaja, joka ei noudata kronologista aikakäsitystä, vaan antaa menneisyyden ja nykyisyyden muuttua samaksi. Kirjoitin aikaisemmin elokuvasta, että muistot ja nykyhetken impulssit ikään kuin virtaavat eri henkilöiden suusta ja mielestä. Siten niistä tulee perheen yhteistä tajuntaa.
Kannattaa vielä huomauttaa Terence Daviesin valitsemasta kerrontamuodosta, joka on totta vie monimutkainen ja hämmentävä, mutta jännittävä ja jopa omaperäinen. Juuri siitä kasvaa elokuvan vaikuttava tunteenomainen voima ja ihmiskuvauksen yleispätevyys. Pinnalta Daviesin kerronta näyttää jähmettyvän muuttumattomien tilanteiden karttakirjaksi, mutta "monikulmaisina välähdyksinä hahmotettujen kuvien ja äänien informaatiomäärä on suuri". Davies käsittelee kuin studiomestari audiovisuaalisia instrumentteja. "Siksi pisarat laulavat sateessa."
====================================================================================================
Rakkaat muistot on kaunis kunnianosoitus Terence Daviesin omalle äidille. Se on kriittinen kunnianosoitus perheelle, kulttuurille ja elämänmuodolle, joka oli elokuvan julkistamisaikoihin jo "kaukainen ja sumuinen muisto". On totta, että äitimyyttiä ei riisuta elokuvassa. Jos niin tehtäisiin, ohjaaja olisi "valehdellut" omasta lapsuudestaan.
Niin monissa, monissa sodan jälkeisissä perheissä meillä ja muualla äiti oli koossapitävä voima, koska lapset etsivät kiihkeästi uutta ja yhteiskunnan isoon rakennustyöhön omistautuneiden isien hermot eivät aina pitäneet kotielämässä.
=====================================================================================================
Rakkaat muistot ei jäänyt Terence Daviesin ainoaksi onnistuneeksi elokuvatyöksi. Sitä seuranneet teokset vain vahvistivat Daviesin asemaa englantilaisen nykyelokuvan mestarina. Vuonna 2000 valmistunut The House of Mirth saavutti laajan arvostelumenestyksen.
Suomessa Davies on jäänyt hiukan samanlaisia perhekuvauksia ohjaavan kehutun Mike Leighin varjoon. Daviesin elokuvia on kyllä tuotu Rakkaiden muistojenkin jälkeen Suomeen: Päivä painuu mailleen eli The Long Day Closes
vuonna 1994 Oulun elokuvakeskuksen toimesta ja Sydän vieraassa talossa eli The House of Mirth vuonna 2011 Columbia TriStar Egmontin hankintana. Terence Daviesin uusimmat ohjaustyöt ovat Liverpooliin katkeransuloisesti palaava Of Time and The City (2008) ja Terence Rattiganin (1911-1977) näytelmään perustuva The Deep Blue Sea (2011). Näitä ei ole nähty Suomen valkokankailla.

EASTWOODIN MUOTOKUVA FBI:N KIISTELLYSTÄ POMOSTA * * * *

2012-01-18T17:48:00.000+02:00

Näyttelijästä ohjaajan uralle vahvasti ja vankastikin suunnannut Clint Eastwood ei hellitä. 81-vuotias Eastwood on tuonut jälleen teattereihin uuden elokuvan J. Edgar . Se on kiinnostava laatukuvaus FBI:n kuuluisasta luojasta ja monivuotisesta kiistellystä päälliköstä J. Edgar Hooverista (1895-1972). Niin se vain oli, että Hoover käytti valtaansa FBI:ssä uskomattomasti kuudella vuosikymmenellä. Amerikkalainen elokuvateollisuus tuotti lukuisia elokuvia FBI:n kuuluisista etsivistä G-miehistä. Muistan nähneeni joskus 1930-luvun elokuvan G-Men, jossa James Cagney heilui pääosassa. Vanhoissa amerikkalaisissa elokuvissa Hoover ja etsivät esiteltiin usein kansakunnan pelastajina, rikollisuuden sankarillisina kamppaajina.Elokuvien lisäksi ilmestyi kirjoja, sarjakuvia ja rustattiin suosittuja radio-ohjelmia.
J. Edgar on toista maata. Clint Eastwood ja Milk-elokuvasta (2008) tunnettu käsikirjoittaja Dustin Lance Black heittäytyvät FBI:n pomon myytin taakse. Takautumin kerrottu elokuva kattaa J. Edgari Hooverin työvuodet, joten häntä mehukkaasti tulkitseva Leonardo DiCaprio joutuu "vanhenemaan" vuosikymmeniä. Eastwoodin elokuvan aikajana kulkee vuodesta 1919 vuoteen 1972. Maskeeraustekniikka ja -taito mahdollistavat tämän. Tulee mieleen Dustin Hoffmanin intiaaniyhteisössä elävä Jack Crabbe, eräänlainen 1800-luvun loppupuolen puoliverinen, Arthur Pennin suurenmoisessa Pienessä suuressa miehessä. Hoffman maskaattiin 121-vuotiaaksi kertomaan tarinaa intiaanien joukkosurmista ja olosuhteista kenraali Custerin aikana suuressa lännessä.
Clint Eastwood paljastaa elokuvassaan "totuuden" J. Edgar Hooverin henkilökohtaisen elämän saloista. Pomon eläessä huhuttiin, että hänellä on perverssejä pukeutumistaipumuksia ja että hän olisi kaappihomo.
Nyt se sitteen tuodaan avoimesti esille. Toisaalta elokuva on väkevä kuvaus FBI:n toiminnan kehittymisestä ja J. Edgar Hooverin maineen muuttumisesta. Häntä pidettiin pitkään Amerikan sankarina, mutta joskus 1960-luvulla tuulen suunta muuttui. Hooverin päälle alkoi sataa inhottavia paljastuksia. Julkisuuteen päästettiin tietoja, joiden mukaan Hoover oli häijy ja häikäilemätön vallankäyttäjä, joka piteli näpeissään politiikan ja virkakoneiston edustajia, mutta veljeili myös mafian rikollisten kanssa. Valtahan turmelee aina, se tiedetään historiasta. Hooverin kohdalle sattui myös paradoksaalisia ja ristiriitaisia tilanteita. Martin Luther King oli FBI:n pomon vihollisia, Hoover yritti raunioittaa väkivallattomuuden miestä kaikin tavoin. Kun salamurhaaja ampui Kingin Hoover joutui näyttämään maailmalle FBI:n kyvyt ja voimat. Oli se vastenmielistä tai ei, mutta Hoover valjasti kaikkien aikojen ihmisjahdin Kingin murhaajan löytämiseksi. Ray-niminen salamurhaaja löydettiin ja tuomittiin.
J. Edgar on näyttävä periamerikkalainen ja perinteinen elokuvatyö. Ehkä siihen olisi voinut lisätä yhteiskunnallisia elementtejä. Clint Eastwood haluaa aivan selvästi osoittaa patrioottisen kunnioituksensa Amerikalle. Onneksi hän ei tee sitä yksioikoisesti eikä mustavalkoisesti, vaan pyrkii monisärmäiseen psykologiseen henkilökuvaukseen. DiCaprion Hoover on kaiken elokuvallisen draaman alku ja loppu. Hooverin vaikeaa äitisuhdetta (Judi Dench roolissa) vilautetaan ja kielletyn homorakkauden ovia avataan. Armie Hammer tulkitsee FBI:n apulaisojohtajaa ja J. Edgarin rakkauden kohdetta Clyde Tolsonia.

Ajankohtainen kommentti

Solaris-tuotantoyhtiö tehtailee kuin liukuhihnalta Vares-dekkareita. Ne perustuvat turkulaisen Reijo Mäen teoksiin. Mäki tehtailee teoksiaan kuin liukuhihnalta. Tässä mielessä Mäki ja Solaris ovat hyviä kumppaneita. Vares-elokuvat eivät ole aivan huonoja. Se tuli tunnustettava viime vuonna, kun ohjelmistoon saapui parikin Vares-filmiä. Niitä näyttävät ohjaavan Anders Engström ja Lauri Törhönen. Ohjaajien käden jälki ei ole kovin persoonallista, mutta kohtalaisesti koossa pysyvää dekkariviihdettä he osaavat tehdä. Ja yleisökin tuntuu viihtyvän Antti Reinin persoonalllisesti esittämän karhean ja selvästikin rentustelevan yksityisetsivä Vareksen parissa. Viime vuoden katsotuin elokuva oli Vares - Pahan suudelma, joka ylitti nipin napin 200 000 katsojan rajan. Le Havre, viime vuosien arvokkain suomalainen elokuvatyö, kiinnosti viime vuonna 117 000 silmäparia. Muuten kotimaisen elokuvan katsojamäärä romahti vuonna 2011. Kokonaismäärä oli 1,2 miljoonaa henkeä, kun se oli vuonna 2010 ennätykselliset 2 075 000 katsojaa.
Uusin Reijo Mäen luomukseen perustuva dekkarifilmi on nimeltään Vares - kaidan tien kulkijat. Ohjaaja on nyt Anders Engström. Elokuva ei poikkea edellisistä kuin siinä, että yksityisetsivä kutsutaan Turusta Pohjanmaan lakeuksille. Pohjalaisesta pikkukylästä on löytynyt murhattu tyttö. Löytöpaikka on hautausmaa. Tämä viittaa uskonnollisiin ulottuvuuksiiin, sillä kylässä vaikuttaa herätysliike, ja saarnaajan vaimo kytkeytyy jotenkin tapahtumiin. Saavatpa sitten paikallinen poliisi ja yksityisetsivä Vares ottaa mittaa toisistaan. Tapahtumat, henkilöt ja repliikit kulkevat elokuvassa kuin aina Mäen kirjoissa. Mitään uutta ei siis saada nytkään kotimaiseen dekkarielokuvaan. Viime vuoden elokuvissa sentään Turun eri paikkoja ja kohteita kuvattiin nautinnollisesti. Alkaa myös vaikuttaa siltä, että Antti Reini on repinyt Vareksesta irti kaiken mahdollisen. Uutta ei enää löydy.
Vares-dekkarit kiinnostavat edelleen suomalaista elokuvayleisöä. Uusinkin dekkarifilmi keräsi ensimmäisenä viikonvaihteena ...katsojaa. Uuden vuoden 2012 todellinen yllätys on ollut ainakin ensimmäisen kuuden päivän aikana edellä käsitelty Varasto-komedia. Se veti valkokankaiden ääreen huimat 38 000 katsojaa. Laatuun ja osaamiseen kannattaa siis panostaa.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 118

2012-01-14T22:16:00.003+02:00

Paris, Texas (Paris, Texas, Ranska/USA 1984) ohjaus: Wim Wenders, käsikirjoitus: Sam Shepard - perustuu L. M. Kit Carsonin kertomukseen, kuvaus: Robby Müller, musiikki: Ry Cooder, pääosissa: Harry Dean Stanton (Travis, Clay Henderson), Nastassja Kinski (Jane), Bernhard Wicki (Tri. Ulmer), Dean Stockwell (Walt Henderson), Aurore Clément (Anne) ), Hunter Carson (Hunter). Tuotanto: Anatole Dauman ja Chris Sievernich/Argos Film/Road Movies Filmproduktion/WDR/Channe Four Films/Pro-Ject Filmproduktion..

Newsweek kirjoitti: "Se on tarina Yhdysvalloista, julma muotokuva maasta jossa ihmiset kuten Travis ja Jane eivät voi asettua juurilleen, tarina rönsyilevästä, voimakkaasta, rikkaasti varustetusta maasta jossa ihmiset voivat olla epätoivoisesti hukassa. "
Berliinin taivaan alla-elokuvan ohella saksalaisen Wim Wendersin suuria 1980-luvun ohjaustöitä oli karismaattinen, kaunis ja visuaalisesti runollinen road movie Paris, Texas. Elokuva voitti "Kultaisen palmun" Cannesin filmijuhlilla.
Suomeen Paris, Texas tuli 21.12. 1984, elokuvateatterit olivat Charlie 1, Gloria. Maahantuoja oli Himbergien Lii-Filmi. Myöhemmin elokuva siirtyi yhtiön Robertinkadun teatteriin Astoriin, jossa se meni vuoden. Ensi-illan aikaan en ollut läpeensä ihastunut Wendersin elokuvasta, mutta kun Berliinin taivaan alla sykähdytti minut neljä vuotta myöhemmin ja näytettiin 4.2. 1989 televisiossa, saatoin puhua ehdottomasta mestariteoksesta. Sain myös ystävältä lahjaksi elokuvan pohjalta julkaistun todella paksun kirjan "Wim Wenders-Sam Shepard: Paris, Texas", joka sisältää muun muassa käsikirjoituksen ja lukuisia upeita still-kuvia.
=====================================================================================================
Länsi-Saksan 1970-luvun elokuvan kärkiohjaajia oli Wim Wenders (s. 1945), Rainer Werner Fassbinder, Werner Herzog ja Volker Schlöndorff. Wenders herätti ensimmäisen kerran suurta huomiota vuonna 1977, kun Amerikkalainen ystävä julkaistiin. Wenders todisti kiinnostuksensa amerikkalaiseen elokuvaan ja kulttuuriin. Tosin rakkauden ja vihan ristiriitaisin tuntein.
Näytti, että Wenders oli opiskellut Hollywood-ohjaajien kultakauden ja sodanjälkeisen ajan teoksia samalla tavalla kuin Ranskan uuden aallon ohjaajat 1950-luvulla. Amerikkalaisen ystävän pääosissa esiintyivät amerikkalaiset, näyttelijä Dennis Hopper ja ohjaaja Nicholas Ray. Pääosassa oli saksalainen Bruno Ganz, joka näytteli yksitoista vuotta myöhemmin toista "enkeliä" Berliini -elokuvassa.
Wim Wenders matkusti Amerikkalaisen ystävän jälkeen Yhdysvaltoihin. Kummisetä-elokuvien ja Vietnam-eepoksen Ilmestyskirja. Nyt! kuuma menestysohjaaja Francis Ford Coppola tarjosi saksalaiselle töitä. Wenders työskenteli 1980-1981 Coppolan Zoetrope-yhtiössä. Valmistui omaperäinen, graafiselta visuaaliselta asultaan ajankohtaan patinoitu loistava Hammett - tehtävä Chinatownissa, kuvaus rikoskirjailija Dashiell Hammettista. Valitettavasti elokuva oli täysi kaupallinen fiasko. Siihen kariutui yhteistyö, ja muutenkin Coppolan yhtiö joutui suuriin taloudellisiin vaikeuksiin.
==================================================================================================
"Löysin Yhdysvaltain kartasta 16 kaupunkia, joiden nimi on Berliini. Löysin 22 kaupunkia, joiden nimi on Pariisi. Löysin muutkin eurooppalaiset kaupungit, mutta Pariisi voitti." Näin Wim Wenders kertoo keksineensä USA:ssa ohjaamansa Paris, Texasisin nimen. Elokuvaan sisältyy ristiriitainen repliikki, joka itse asiassa ilmaisee, mistä on kysymys ja missä ollaan tai sitten ei olla: "Onko tämä Pariisi? Jotenkin se näyttää minusta Texasilta."
Paris, Texas määriteltiin road movieksi. Kuvauksia suoritettiin Uudessa Meksikossa, Texasissa ja Kaliforniassa. Wendersin vakiokuvaaja Robby MÜller tallensi vaihtuvien maisemien kuulaat värähdykset ja kaupunkien piinallisen yksinäisyyden. Käsikirjoituksen kirjoitti näytelmäkirjailija ja näyttelijä Sam Shepard (Frances, Valiojoukko), Jessica Langen aviomies. Shepardin omaperäiset, antiikin teatterin teemoja moderniin amerikkalaiseen kulttuuriin siirtäneet näytelmät olivat arvostettuja 1970-luvulla. Robert Altman ohjasi 1980-luvun puolivälissä hienon elokuvan Hulluna sinuun Shepardin oidipaalisesta, vieraantumista kuvaavasta näytelmästä. Shepard oli miespääosassa.
Harry Dean Stanton on Paris, Texasisin ahdistunut keski-ikäinen Travis, joka on kulkenut rauhattomana lähellä Meksikon rajaa. Hän ei muista paljon menneisyydestään, eikä osaa kertoa aikaisemmista tapahtumista sairaalassa. Lompakosta löytyvä viesti viittaa Los Angelesessa asuvaan Walt-veljeen. Wenders esittää kysymyksiä, joihin vastataan elokuvan edistyessä: Lähteekö Travis uudelle matkalle - etsimään minuuttaan? Ja kohtaako hän matkalla vaimonsa Janen ja poikansa, jotka asuvat isossa kerrostalossa?
Paris, Texas on modernin elokuvan tärisyttäviä yksinäisyyden kuvauksia. Ei ole ihme, että Wim Wenders valitsi pieneen sivurooliin saksalaisen ohjaajan Bernhard Wickin. Hänet nähtiin 1960-luvun hienoimmassa yksinäisyyden ja vieraantumisen kuvauksessa, Michelangelo Antonionin italialaisessa Yössä (1961). Wicki on siinä kuolemansairas Tommaso, jota elokuvan pääpari (Marcello Mastroainni ja Jeanne Moreau) käy katsomassa klinikalla.
Wim Wendersin elokuvassa Wicki on puolestaan elämää pelastava lääkäri Ulmer (onko sukunimi viite itävaltalais-amerikkalaiseen ohjaajaan Edgar G. Ulmeriin, jonka voittoja oli vuoden 1939 kauhuklassikko The Black Cat). Ulmer toteaa klinikalla Travisille: "Kuule, paljon ehtii miehelle tapahtua neljässä vuodessa. Kaikenlaista harmia. Kallistakin harmia."
Saksalaisen luonnenäyttelijän Klaus Kinskin (mm. Nosferatu, Fitzcarraldo) tytär Nastassja on Paris, Texasin suloinen ja aistillinen Jane, moderni kohtalokas nainen. Nastassja oli saavuttanut ison läpimurron vuonna 1980 Roman Polanskin historiallisessa rakkauselokuvassa Tessissä. Nastassja näytteli 1982 Francis Ford Coppolan kuvallisista otoksistaan huikeassa musikaalissa One from the Heart, joka ei saavuttanut valtayleisön suosiota. Win Wendersin elokuvan äiti ja vaimo Jane jäänee Nastassja Kinskin uran tärkeimmäksi suoritukseksi.
Paris, Texasisiin sisältyy kaksi jaksoa, jotka kuvastavat naisen elämän kahta mahdollista reittiä. Jane näyttää peepshow´ssa itsensä peilille, jonka takana Travis ratkaisee entisen elämänsä viimeisiä arvoituksia. Kerrostalon ikkunan edessä Jane nostaa poikansa (Hunter Carson) käsivarsilleen Travisin seuratessa tapahtumaa alhaalla. Tuo hetki on sipulimaisesti kuoriutuvan elokuvan tärisyttävin kokemus. Se on arvoitusten ratkaisujen lähtömerkki, joka sulkee lopulta Travisin yksinäisyyden matkan ympyrän.
=====================================================================================================
Olen seurannut innostuneena - joskus tosin pettyneenäkin - saksalaisen Wim Wendersin ohjaajn uraa näihin aikoihin asti. Wenders on kuvaan uskova ohjaaja. Hän ammentaa perinteen pohjalta, mutta havaitsee herkästi muuttuvan nykyelämän pulssit. Wenders on kokeillut rohkeasti elokuvan keinoilla ja tekniikoilla, videolla ja teräväpiirrolla.
Näistä kokeiluista mieleenpainuvin on Tokyo-Ga (1985), mutta myös aivan osittain tuore Pina, ajoittain kiehtovasti ja pitkästyttävästi rajoja rikkova tanssielokuva. Wenders on eläytynyt myös musiikkiin - muun muassa Buena Vista Social Clubissa (1998) ja Bluesissa/The Soul of Man´ssa (2003), joista jälkimmäiseen myös Martin Scorsese ja Clint Eastwood ohjasivat oman jaksonsa.
Wim Wendersin draamaelokuvista Berliini-teoksen jälkeen mieleenpainuvia ovat olleet Solveig Dormmartinin ja William Hurtin näyttelemä Maailman ääriin (1991), maisemia aivan kuin haukkaava Lisbon Story (1995) ja Sam Shepardin-Jessica Langen näyttelemä hukatun isyyden kuvaus Don´t Come Knocking (2005). Vähemmän olen innostunut sellaisista Wenders-elokuvista kuin Ajan mittaan (1976), Väkivallan loppu (1997) ja Miljoonan dollarin hotelli (1999), jossa U2:n Bono oli mukana.
Mainitaan vielä, että Wenders ohjasi ohjaajasuosikistaan Nicholas Raysta sykähdyttävän dokumentin Lightning Over Water (1980) ja oli vuonna 1995 "takuuapulaisohjaajana" Michelangelo Antonionin viimeisessä elokuvassa Pilvien takana.

　

TARU MÄKELÄN HIENO DUUNARIKOMEDIA * * * *

2012-01-11T18:53:00.000+02:00

Kirjoittaessani viime kerralla rintamalle vievästä Hiljaisuudesta käsittelin myös sota-aiheisia kotimaisia elokuvia. Muuan niistä oli Taru Mäkelän koskettava Pikkusisar, joka sijoittui sotasairaalaan. Se valmistui 1990-luvun lopulla. Mäkelä ei saanut sen jälkeen rahoitusta millään kehittemilleen elokuvaprojekteille, joten hän toteutti joitakin dokumentteja, ohjasi televisiossa ja teatterissa. Sota-aiheinen dokumenttifilmin Lotat sai hyvän vastaanoton.
Taru Mäkelä kuuluu suomalaisen elokuvan kulta-ajan kolmannen kuuluisan elokuvasuvun jälkeläisiin. Mäkelöiden Kinosto pyöritti vuosikymmeniä elokuvateattereita Helsingissä ja maaseutukaupungeissa. Tuotiin maahan elokuvia Filmipaja-yhtiön kautta ja tuotettiin kotimaista filmiä Fennadassa. Mäkelät hoitivat vielä 1990-luvulla Finnkino-yhtiötä, joka jouduttiin sitten myymään R-kioskiketjulle. Sanomiin kuulunut Finnkino kaupattiin viime vuonna ruotsalaisille pääomasijoittajille. Taru Mäkelä ohjasikin äskettäin dokumenttielokuvan Saalis sukunsa elokuvabisneksestä.Varasto on Taru Mäkelän hyvä paluu kotimaiseen draamaleokuvaan. Mäkelän elokuva perustuu Arto Salmisen romaaniin. Salminen tunnettiin rajujen todellisuusaiheiden kuvaajana, jonka kieli oli ronskia, joskus jopa raatelevan yksityiskohtaista. Voidakseen varmistaa Varasto-elokuvansa rahoituksen käsikirjoitusvaiheessa siistittiin romaanin kieltä. Elokuvan käsikirjoituksen kirjoitti tuottelias Veli-Pekka Hänninen, joka on toiminut aikaisemmin pastorina.
Arto Salmisen romaanin lukeneet tunnistavat kirjailijan elokuvasta. Palikat ovat paikoillaan, tarina on uskottavan salmismaista, ja oikeastaan kielen "pehmennykset" ovat tehneet vain hyvää lopullisella elokuvalle. Tietenkin voi ajatella, että kirjailijalta olisi pitänyt saada suostumus kielellisiin muutoksiin.
Se ei ollut mahdollista, sillä Salminen kuoli vuonna 2005. Hän oli saavuttanut vasta nelivitosen ikäpaalun. Ja Salmisen romaanien ystävä huomaa varmasti, että muutoksia ja lisäyksiä on tehty elokuvan loppupuolella. Olen myös edelleen sitä miletä, että elokuvaohjaajalla täytyy olla oikeus omaan tulkintaansa romaanista.
==========================================================================================
Varasto tapahtuu maalikaupassa. Päähenkilöitä ovat varastomiehet Rousku ja Raninen. Heitä tulkitsevat mainiosti Kari-Pekka Toivonen ja Aku Hirviniemi. Kaverit ovat todellisia läpänheittäjiä, jotka viihdyttävät toisiaan ja muita muhevilla kielipeleillä. Välillä heitellään tikkaa nudetyttöjen kuviin. Se tuo hymyä ja iloa duunarin yksitoikkoiseen työarkeen. Niin, toki maalipurkkeja kannetaan autoihin. Dramatiikkaa tapahtumiin tuo pimeä kaupankäynti, jota varastosta harjoitetaan. Saapa sillä Rousku muutakin nautintoa elämäänsä kuin iänikuiset illan kanapalat.
Elokuvan naisia ovat Minttu Mustakallion mehevästi esittämä myyjä Karita ja tämän äiti (Hannele Lauri), joka tuskailee lähiöelämän arjessa. Elokuvan epätavallinen rakkaussuhde syntyy Rouskun ja Karitan välille. Tuskin sitä edes rakkaudeksi voi kutsua, sillä Rousku kyttää vain sitä yhtä asiaa eikä unelmoi mistään elämäntavan muutoksesta.
Taru Mäkelä ohjaa valloittavan suorasukaisesti, mutta tämä ei tarkoita, etteikö elokuvassa olisi riittävästi särmiä. Se syntyy tarinan hauskoista ja osin surkuhupaisista käänteistä, mutta myös luontevasta dialogista ja kuvakerronnan jännitteistä. Näyttelijätyö on oivallista, ei siis sitä viimeaikojen kotimaisissa elokuvissa ilmennyttä tv-sketsitasoa, vaan oikeaa komedianäyttelemistä. Taru Mäkelä hallitsee hiljaa punnertavan komedian. Ei sellaisia ohjaajia ole liikaa kotimaisessa elokuvassa. Eikä duunareidenkaan elämää ole valotettu usein näin mainiolla sihdillä.

Ajankohtainen kommentti

Elokuva-arkisto eli Kansallinen audiovisuaalinen arkisto Kava aloitti eilen kevätkauden Eerikinkadun Orionissa. Aloitusfilminä oli muun muassa Alfred Hitchcockin Vertigo - Punainen kyynel (1958). Kokonaisuutena Kavan kevätohjelmisto on epätasainen. Jotenkin vaikuttaa, että Kavassakin kosiskellaan nuoria. Teemat "Elokuva ja psyyke", Aki Kaurismäen valitsema "Ranskalainen menu", Matti Kassilan "Carte Blanche" ja ohjaajaesittelyt David Lynch sekä Terrence Malick ovat kiitettäviä valintoja. Kiehtovia elokuvia tarjoaa myös "Robert Siodmakin musta sarja". Vierastan taas sellaisia aiheita kuin "Villi Pohjola", "Nuorten sävellahja" ja "Kolmas ulottuvuus". Viimeksi mainittu teema avaa näkökulman elokuvan tuoreisiin teknisiin uudistuksiin, joten se kytkeytyy suorasti nykymenoon. Onneksi Kavan ohjelmistovastaava Antti Alanen on laatinut sarjasta monipuolisen: Ei siis vain tuoreet Avatar (2009) ja Pina (2011), vaan myös Hitchcockin Täydellinen rikos (1954) ja neuvostoliittolainen 3D-harvinaisuus Robinson Crusoe (1947).
Kavan kevättä on monipuoistettu myös oheistoiminnoilla. On kinokonserttia, luentosarja elokuvasta ja arkkitehtuurista (teeman elokuvaesimerkkeihin on valittu muun muassa Maunu Kurkvaaran 1962 ohjaama hieno Yksityisalue), symposiumi elokuvasta ja psyykestä.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 117

2011-12-18T18:43:00.000+02:00

Valkoinen hehku (White Heat, USA 1949), ohjaus: Raoul Walsh, käsikirjoitus: Ivan Goof, Ben Roberts, kuvaus: Sid Hickox, musiikki: Max Steiner, pääosissa: James Cagney (Cody Jarrett), Virginia Mayo (Verna Jarrett), Edmond O`Brien (Hank Fallon/Vic Bardo), Margaret Wycherley (Ma Jarrett), Steve Cochran (Big Ed Sommers), John Archer (Philip Evans), Marshall Bradford (poliisipäällikkö). Tuotanto: Louis F. Edelman/Warner Bros.

Kolmostelevision aloittaessa joulukuussa 1986 ilmassa väreili uusi odotus ja innostus. Nyt saadaan jotakin uutta, jotakin aktiivista ja energistä Suomen tv-toimintaan. Toisaalta kaupallisuuden rinnalle tuotiin myös kulttuurisia linjauksia. Tämän päivän kvarttaalitaloudessa sellainen tapa toimia on bisnesihmisten mielestä häpeällistä. Aikaisemmin Bolweiserin yhteydessä tuli julkaistua esimerkkilista niistä lukuisista laatuelokuvista, joita Kolmostelevisio esitti 1980-luvun lopulla. Ylen, MTV3:n ja Nokian perustama vaihtoehtokanava oli mainosrahoitteinen, mutta sen ohjelmistopolitiikka oli kaikkea muuta, mitä nykyisten kaupallisten tv-kanavien tarjonnan pohjalta voisi ajatella ja ymmärtää.
Kolmostelevision tulo oli myös piristysruiske allekirjoittaneelle, jonka päätehtävä lehdessä oli televisioon tulevan elokuvaohjelmiston seuraaminen ja arviointi. Kolmostelevision elokuvaohjelmisto lisäsi hetkessä töitäni, mutta vieläkin täytyy ihmetellä, miten kaupallinen kanava pystyi rakentamaan niin loistavan elokuvatarjonnan. Nyt ei ollut kysymys vain parhaasta vanhasta ja uudesta amerikkalaisesta elokuvasta, vaan italialaisesta, ranskalaisesta, englantilaisesta yms. merkkifilmistä.
Kolmostelevsion toimitilat sijaitsivat Ilmalassa, MTV3:n päärakennuksen takana kohoavassa talossa, sen yhdessä kerroksessa. Siellä sijaitsi myös videokatseluhuone, jossa kävin viikottain. Kanavan menon rentoutta osoittivat tiedostuspäällikön ja elokuvista vastaavan henkilön vieraanvaraisuus. Kolmostelevision moderni ja tehokas johtaja Heikki Lehmusto saattoi vierailla katseluhuoneessa moikkaamassa kriitikkoa. Muistan erään käynnin, kun hiukan huolestunut Lehmusto tuli sisään ja kysyi mielipidettäni Timo T.A. Mikkosen viihteellisestä ajankohtaisohjelmasta Tänään tässä ja nyt. Sitä jota lähetettiin arkisin klo 17.00. Hän nyökkäili, kun esitin, että T.A. voisi pysyä enemmän poissa ruudusta ja antaa tilaa muille.
=====================================================================================================

Kolmostelevision elokuvatarjonnassa sunnuntai-illat oli varattu klassikoille. Muuan sellainen oli Raoul Walshin gangsterielokuva Valkoinen hehku. Se oli suuren näyttelijän James Cagneyn uran huipennuksia. Huimaa virtaa ja luovuutta tihkuva gangsterielokuva esitettiin kanavalla 15.1. 1989. Tunsimme hyvin Cagneyn. Olimme eläytyneet Cagneyn 1930-luvun gangsterifilmeihin, joissa lyhyt mutta eloisasti liikkuva ja iskevästi replikoiva näyttelijä tulkitsi kovapintaisia ja nopeakäänteisiä antisankareita.
Tiesimme Raoul Walshin (1887-1980), Hollywoodin kulta-ajan mutkattoman ammattimiehen, "primitiivisen elokuvataiteilijan", joka tuli mukaan mykällä kaudella D. W. Griffithin assistenttina ja näyttelijänä. Valokuvassa Walsh esiintyi aina musta lappu toisen silmänsä päällä. Walsh oli menettänyt toisen silmänsä näkökyvyn ohjatessaan vuonna 1929 elokuvaa The Old Arizona. Walshin legendaarinen maine liittyi ohjattujen elokuvien lukumäärään: Niitä on pitkälle yli sata.
Valkoinen hehku valmistui toisen maailmansodan jälkeisissä ristiriitaisissa tunnelmissa. Ilmassa väreili optimismi, odotus paremmasta maailmasta, mutta samalla neuroosit ja tyytymättömyys levisivät amerikkalaiseen väestöön. Vanhat arvot alkoivat rapistua ja sukupolvien välinen kapina oli edessä. Kommunistihysteriakin pulppusi yhteiskunnassa, mutta on syytä muistaa näinä talouskriisin aikoina, että tuolloin alkoi lähes katkeamaton hyvinvoinnin ja keskiluokan vaurastumisen pitkä jakso. Se säteili Amerikasta Eurooppaan, muuallekin. Kulutusyhteiskunnan vinha vauhti valtasi läntisen maailman.
Voi sanoa hyvällä syyllä, että 1940-luku oli Raoul Walshin parasta ohjaajan aikaa. Syntyivät sellaiset merkittävät elokuvat kuin High Sierra, He kuolivat saappat jalassa, Genteleman Jim, Puanatakkien sankari, Kosto Burmassa, San Antonio, Hopeavirta. Walshin myöhemmistä ohjaustöistä lienee kuuluisin vuonna 1957 valmistunut Clark Gable -elokuva Band of Angels eli Orjakauppias (1957). Se on hehkuva romanttinen ja historiallinen draama etelästä, eäränlainen Tuulen viemän rinnakkaisversio.
Raoul Walsh ohjasi 1950-luvun lopulla elokuvaversion Norman Mailerin paksusta sotaromaanista "Alastomat ja kuolleet". Sovitus oli häpeällisen viihteellistä Hollywood-rutiinia. Walsh tuskin välitti, olivatko hänen westerninsä "taantumuksellisia" tai sotafilminsä "militaristisia", sillä häntä kiinnosti suoraviivainen tarina, ulkoilmaepiikan avarat miljööt ja vimmaiset äänet. Mutta hän saattoi tiedostamattaan luoda hetkiä, joissa ilmenee suurta hellyyttä ja rakkautta.
Walshin elokuvien miesnäyttelijät olivat ykkösluokkaa (Cagney, Douglas Fairbanks, Errol Flynn, Humphrey Bogart, Gary Cooper, Clark Gable), mutta Warnerilla pääosan urastaan tehnyt ohjaaja joutui kärsimään ajoittain heikoista tuotantoarvoista. Walshin ura päättyi vuonna 1964 kumuavaan, John Ford -tyyliseen ratsuväki vs. intiaanit -westerniin Urhojen linnake, joka valmistui kotoisassa Warner Bros. yhtiössä.
James Cagney ura päättyi kolme vuotta aikaisemmin Billy Wilderin nerokkaassa itä-länsi -satiirissa Yks´kaks´, kolme, joka tapahtui ja kuvattiin Länsi-Berliinissä. Cagney esitti tehokasta amerikkalaista liikemiestä ja perheenisää, joka luovii jaetun kaupungin poliittisessa todellisuudessa. Elokuva jäi testamentiksi Cagney omasta tahdosta. Suomessa elokuva kiellettiin ulkopoliittisista syistä tuoreeltaan, mutta pääsi idän leirin murruttua esitykseen 1980-luvun lopulla. Elokuva todistaa Cagney olleen komedianäyttelijänäkin taituri.
=====================================================================================================

Raoul Walsh

Carlos Clarens paalutti kirjassaan "Crime Movies: From Griffith to the Godfater and Beyond (1980), että Walshin maailmassa vapauteen ensin tottuneet ihmiset eivät voineet tyytyä myöhemmin lupauksiin yhteiskunnan parantamisesta - ei oikealta eikä vasemmalta. "Vapauden ainoa vertainen oli kuolema."
Suomessa aikanaan kielletty Valkoinen hehku oli Raoul Walshin uran huipennus. Walsh ja James Cagney yhdistivät voimansa elokuvassa. He olivat tehneet Warnerille 1939 vuosikymmenen parhaimpiin kuuluvan gangsterifilmin The Roaring Twenties. Cagney oli Warnerin sopimusnäyttelijä, armottoman pikkumiehen ja häikäilemättömän rikollisen tulkki. Näitä rooleja riitti, ja yleisö uskoi todellisuudessa herttaisen kotimiehen ja maaseutua rakastavan Cagney olevan samanlainen myös yksityiselämässään.
Valkoinen hehku merkitsi James Cagney paluutta kotipesäänsä, Warner Bros. -yhtiöön. Hän oli irrottautunut firmasta aikaisemmin kokeillakseen menestystä oman tuotantoyhtiön parissa. Niin tapahtui, että 1940-luvun lopulla suosionsa huipulla oleva Cagney solmi uuden sopimuksen Warnerin kanssa. Ohjaaja Raoul Walshille annettiin tehtävä luoda elokuvasta lopullinen yhteenveto sosiaalisiin aiheisiin erikoistuneen, "työväenluokkaisen" Warner Bros. -yhtiön ja James Cagney yhteisistä 1930-luvun gangsterielokuvista.
Valkoinen hehku kuvaa suurta keikkaa, joka ajan hengen mukaan tuskin onnistuu. Cagney on kiero Cody Jarrett, joka potee voimakasta äitikompleksia. Käsikirjoitukseen sopeutettiin USA:ssa noihin aikoihin muotiin tulleen psykiatri Sigmund Freudin oppeja.
Äitikompleksi aiheuttaa Codyssa eräänlaisen luonteen kielteisen ketjureaktion: Hän vieroksuu vieraita ihmisiä, suhtautuu epäluuloisesti vaimoonsa, yleensäkin kauniimpaan sukupuoleen. Suuren keikan suunnittelun ja toteuttamisen aikana Cody Jarrett kohtaa lopullisesti omat demoninsa.
Elokuvan järisyttävät loppuhuipennukset koetaan kemikaalitehtaan huomassa. Atomipommit oli lähetetty Japaniin, tuho oli valtaisa, pelko ydinsodasta levisi Amerikassa. Raoul Walsh kehitti elokuvansa loppuun yleisen yhteiskunnallisen tason paralleeleja, sillä kaikki päättyy valtavan räjähdykseen ja tulimereen. Yksityisellä tasolla loppuun on laadittu muuan elokuvahistorian maineikkaimmista paradokseista: James Cagneyn Cody Jarrett seisoo ennen kuolemaansa tehtaan yläkerroksessa ja huutaa kasvot ylös kohotettuna: "Äiti, tein sen, maailman huipulla."
　

ARKKUJEN AHDISTAVA HILJAISUUS * *

2011-12-14T20:21:00.000+02:00

Sakari Kirjavaisen ohjaamassa ja Esko Salervon kirjoittamassa sotaelokuvassa Hiljaisuus eletään jatkosodan viimeisiä viikkoja. Aika kulkee kevättalvesta kesään. Tapahtumapaikkana on kaatuneiden evakoimiskeskus, jonne ruumiit kootaan. Sieltä ne lähetetään kotiseuduilleen. Keskuksessa työskentele neljä miestä ja kolme naista. Kotimaisena sotaelokuvana Kirjavaisen ja Salervon yritys on poikkeuksellinen.´
Sakari Kirjavainen (s. 1960) opiskeli elokuvaa Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitoksella. Hän on ohjaaja, käsikirjoittaja ja leikkaaja. Hän on ohjannut lyhytelokuvia, hän sai 1997 Risto Jarva -palkinnon elokuvastaan Traanilamppu Tampereen kansainvälisillä lyhytfilmifestivaaleilla.
Ensimmäinen kokoillanelokuva, miehinen Ken tulta pyytää valmistui 2001. Kirjavainen oli toisena ohjaajana 2007 Åke Lindmanin viimeiseksi varsinaiseksi elokuvatyöksi jääneessä Tali-Ihantala 1944. Kirjavainen kokeili myös kirjailijana, 2009 valmistui esikoisromaani "Viereenkatsoja".
Hiljaisuudenkiinnostava henkilö on erään ruumiinpesijän poika Eino (Ilkka Tiikanen), jota pidetään vähälahjaisena. Hän osallistuu sotaan ja uskoo tulevansa sankariksi. Evakuoimiskeskuksen henkilökunta muodostuu todella erikoisesta väestä, on pedantti pastori Hiltunen, mielisairaalasta rintamalle määrätty lääketieteen ylioppilas Korpikangas (Ilkka Heiskanen), vanha Miina, joka hallitsee kuppauksen, ja lotat Siiri (Joanna Haartti) ja Jaana (Terhi Suolahti). Lotat ovat luonteiltaan lähes vastakkaisia luonteiltaan. Einon sydänystävä on huikentelevainen Antti (Joonas Saartamo), jonka isä on toiminut jääkärinä.
Viime sodat kiinnostavat nykyisin suomalaisia elokuvantekijöitä ja kirjailijoita. Vaikea sanoa, mistä se johtuu. Nuoret suomalaiset naiskirjailijat ovat paneutuneet viime aikoina sota-aiheisiin. Linnan ja Meren jälkeen myös sellainen sukupolvi, jolla ei ole omaa kokemusta sodasta, on ryhtynyt kirjoitustöihin. Tämän syksyn nuorista romaaneista huomattava on Katja Ketun "Kätilö", joka viiltää suomalaisnaisen ja saksalaisen SS-upseerin rakkaustarinana suoraan Lapin sodan tunnelmiin. Kolmikymppinen Jenni Linturi on taas kirjoittanut romaanin "Isänmaan tähden", jossa vapaaehtoiset suomalaismiehet päättävät lähteä Saksaan ja osallistua natsien SS-joukkoihin.
Suomalaisessa elokuvassa sotiimme puuttui 1985 Rauni Mollberg, joka toteutti uuden version Väinö Linnan "Tuntemattomasta sotilaasta". Se ei kohonnut Edvin Laineen 1950-luvun Tuntemattoman tasolle. Sen jälkeen Pekka Parikka ohjasi uuden väkevän sotadraaman Talvisodan (1989), joka perustui Antti Tuurin pohjalaistarinaan. Åke Lindmanin Tali-Ihantala oli sävytykseltään lähes dokumentaarinen. Sitä ennen Lindman ohjasi ruotsinkielisen Framom främsta linjen (2004). Muistettakoon myös Taru Mäkelän pienimuotoinen Pikkusisar (1999), jossa Vera Kiiskinen näytteli hienosti sotasairaalan vapaaehtoista apusisarta.
==========================================================================================
Sakari Kirjavainen sai varmasti tietoa ja opastusta Åke Lindmanilta viime sodista, joten hänellä on ollut hyvä pohja kokeilla suomalaista sotaelokuvaa. Valitettavasti Hiljaisuus on liian täynnä henkilöitä, liian puristettuja ja tehtyjä henkilökuvia, liiaksi kärjistettyä erikoisuuden tavoittelua. Näyttelijäohjaus pettää pahan kerran. Joonas Saartamon Eino on kyllä tulkittu kiinnostavasti, mutta olisiko hahmoa kannattanut laventaa ja syventää. Ajatus tehdä elokuva kuolemasta ja kuoleman ankarista kosketuksista tahtoo hukkua tasapaksuun, raakileeksi jääneeseen kerrontaan. Käsikirjoitus lienee pysähtynyt puolitiehen, juuttunut synopsiksen asteelle.
Todettakoon kuitenkin, että lavastaja Jukka Uusitalo, maskeeraja Kata Launonen ja kuvaaja Petri Rossi ovat tehneet ammattimaista työtä. Elokuvan budjetti oli 1,6 milj. euroa, josta Suomen elokuvasäätiön tuki oli melkein puolet. Projektiin on siis uskottu vahvasti.

Ajankohtainen kommentti

Jokin viikko sitten käsittelin 3D-elokuvien invaasiota Helsingin elokuvateattereihin. Toivoin, että suomalaiset ohjaajat eivät koskaan ryhtyisi tähän tekniseen trendiseikkailuun. Olin väärässä, sillä marraskuun lopussa teattereihin saapui kauan valmisteltu 3D-animaatio Maaginen kristalli. Antti Haikalan ohjama animaatio on maksanut 5 miljoonaa euroa. Se liittyy meillä viime vuosina harrastettuun joulupukkielokuvien lajityyppiin. Sellaisilla animaatioilla on uskottu olevan menekkiä ulkomaillakin. Ainakaan Suomessa kallis 3D-animaatio ei ole saavuttanut elokuvayleisön jakamatonta suosiota. Tosin on epäilty ja toivottu, että kassat räjähtäisivät ainakin joulunpyhinä. Jäämme odottamaan.
Suomen elokuvasäätiö SES seuraa tarkasti kotimaisten elokuvien tuotantoa, esitystä ja levikkiä. Nyt on huomattu SES:n tilastoista, että kotimaiset elokuvat eivät mene enää hyvin yleisöön. Lippukassoilla kotimaset saavuttavat tänä vuonna n. 16 % katsojaosuuden. Edellisinä vuosina on mennyt paremmin. Voisiko ajatella, että kaikki vuoden 2011 kotimaiset uutuudet eivät ole olleet hyviä. Eli: laatua täytyisi nostaa, sitä kautta se yleisönkin kiinnostus viriää.
Syksyn katsojatilastot kertovat, että viime vuosien arvokkain - ranskaa puhuva - suomalainen elokuva Le Havre on houkutellut teattereihin yli 100 000 katsojaa. Se on todella erinomainen saavutus. Sen faktan tilastot todistavat, että Suomessa ei kannata tuottaa ruotsinkielistä suomenruotsalaista elokuvaa, sillä ainakin minua elähdyttänyt on saanut n. 40 000 katsojaa. FST5 esittää elokuvan sarjana joulukauden ohjelmistossa.

P.S. Mediani menee talvilomalle. Sunnuntaina ilmestyy vielä jatkosarjani artikkeli. Palaan asiaan loppiaisen jälkeen. Huomioikaa kuitenkin joulukauden tulevat uudet kotimaiset elokuvat: Ensin tulee Rosa Karon romanttinen Avain Italiaan, aatonaattona ensi-illan saa koko perheen Herra Heinämäki ja Leijonatuuliviiri ja sitten uutenavuotena Taru Mäkelän ohjaama "duunarikomedia" Varasto.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 116

2011-12-10T20:07:00.000+02:00

Elokuu (Suomi 1956) ohjaus: Matti Kassila, käsikirjoitus: Kassila - perustuu F.E. Sillanpään romaaniin (1941), kuvaus: Esko Nevalainen, lavastus: Lauri Elo, musiikki: Ahti Sonninen, pääosissa: Toivo Mäkelä (Viktor Sundvall), Emma Väänänen (Saima), Rauni Luoma (Maija), Aino-Maija Tikkanen (Tyyne), Rauni Ikäheimo (Iita). Tuotanto: Mauno Mäkelä/Fennada-Filmi Oy.

Frans Emil Sillanpään, suomalaisen Nobel-kirjailijan, syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta syyskuussa 1988. Yleisradion Opetustelevisio ja Ammattiopisto olivat valmistaneet tv-ohjelman Sana muuttuu kuvaksi, jossa toimittajat Reijo Rae ja Sakari Salko tutkivat elokuvan keinoin Sillanpään "Elokuu" -romaanin filmisovitusta. Haastateltavina olivat sodanjälkeisen suomalaisen elokuvan huippukuvaaja Esko Nevalainen ja Elokuun (1956) ohjaaja Matti Kassila. Ohjelma esitettiin Ylessä 10.9. 1988.
Sana muuttuu kuvaksi näytettiin lehdistönäytäntönä Ylen Linkkitornin katselutiloissa (myöhemmin katselut siirtyivät Ison Pajan yhteyteen). Tv-ohjelma innosti minua, koska olin aina pitänyt Elokuuta yhtenä suomalaisen elokuvan merkkisaavutuksena - Varastetun kuoleman, Morsiusseppeleen, Poikien, Kahdeksan surmanluodin ja Jäniksen vuoden ohella.
Kelpuutin joukkoon 1990-luvulla Aki Kaurismäen Kauas pilvet karkaavat -mestariteoksen. Samaa saatoin sanoa Veikko Aaltosen riipaisevasta Isä meidän -elokuvasta, joka julkaistiin myös 1990-luvulla. Aku Louhimiehen Paha maa nousi ryhmään 2000-luvulta. Television puolelta ryhmään kuuluvat ehdottomasti Åke Lindmanin Jäätä 1960-luvulta ja Kiinnisidottu 1990-luvulta, Veli-Matti Saikkosen Manillaköysi ja Tuija-Maija Niskasen Maa jota ei ole 1970-luvulta.
=====================================================================================================
Elokuu kertoo kananvanvartija Viktor Sundvallista, hänen vaimostaan Saimasta ja aviomiehen nuoruuden rakastetusta Maija Länsilehdosta. Kolmen erilaisen ihmisen draama kiertyy Viktorin vaikean alkoholismin ympärille. Vaimo Maija vahtii, että Viktor ei saa mistään pulloa. Viktorin nuoruuden rakastettu Maija tuo vierailullaan verevyyttä taloon - kaivattuja ryyppyjäkin isännälle.
Matti Kassila ohjasi hienoimmaan elokuvansa Ruovedellä, Muroleen kanavalla. Sana muuttuu kuvaksi -ohjelmasta selvisi, että elokuva toteutettiin mustavalkoisena, koska värillisenä siitä olisi tullut kuvaaja Nevalaisen mielestä makeileva. Kiehtovasti Rae ja Salko näyttävät, miltä Ruoveden seudut vaikuttavat värillisinä. Kontrastin tuovat väliin leikatut elokuvan mustavalkoiset jaksot.
Matti Kassila tarttui mielellään Sillanpään tekstiin. Elokuu oli viimeinen suurista, väsyneeksi jo sanotun Nobel-kirjailijan romaanien filmatisoinneista. Sillanpää-kuumeen aloitti 1937 Teuvo Tulio elokuvallaan Nuorena nukkunut. Nyrki Tapiovaara ohjasi vuonna 1940 hienon Miehen tien. Sitä seurasivat Valentin Vaalan Ihmiset suviyössä (1948), jossa Nokian puukko heilahtaa, Roland af Hällströmin Poika eli kesäänsä (1955), joka perustuu "Elämä ja aurinko" -romaaniin ja Jack Witikan Silja - nuorena nukkunut (1956).
Suomalaisen elokuvan kulta-aikana filmattiin paljon kotimaisen kirjallisuuden klassikkoja. Aina ohjaajat eivät päässeet kirjailijoiden teosten tasolle, vaan tyytyivät helpppoihin kuvituksiin. Tätä ei voi sanoa Kassilan Elokuusta, eikä edellä mainituista muista Sillanpää-elokuvista. Upeita olivat myös jotkut Hella Wuolijoen näytelmiin perustuvat elokuvat - kuten Valentin Vaalan Niskavuoren Heta (1952) ja Edvin Laineen Niskavuoren Aarne (1954). Merkittävä oli myös muuten pelkkiä ajanvietefilmejä ohjanneen Ville Salmisen Evakko (1956), joka perustuu Unto Seppäsen romaaniin. Eikä unohdeta tietenkään Laineen monumentaalista Tuntematonta sotilasta (1956), Väinö Linnan sotaromaanin elokuvasovitusta, josta muodostui sukupolvesta toiseen kiertävän kollektiivisen suomalaisen tajunnan peruskartasto.
=====================================================================================================
Miksi Sillanpäätä filmattiin vuosina 1937-1956 niin paljon? Olen aikaisemmin kirjoittanut, että kirjailijan kuvaama hämäläinen agraarimiljöö oli vuosikymmeniä kotimaisen elokuvan tärkeintä maaperää. Heinälato-romantiikka periytyy tältä ajalta.
"Matti Kassila löysi Elokuussa uudelleen Sillanpään maiseman ja maailman: tämän huomaa jo elokuvan ensimmäisestä loisteliaasta kymmenestä minuutista, joissa luodaan johdantoa pitkillä kamera-ajoilla siihen miljööseen, siihen suomalaiseen kesäpäivään, jossa elävää tragediaa, komediaa, iloa ja surua ryhdytään tutkimaan" (Vaihtuvat Filmit/1972).
Huomautin myös, että Kassila oli parhaimmillaan alkoholismiin kuolevan Viktor Sundavallin ja vaimo Saiman välienselvittelyissä. Kassila rakentaa niiden elävöittämiseksi huoneisiin ja etenkin portaisiin elokuvallisesti korkeatasoista draamaa. Taas lopun takautuma Viktorin ja tamperelaisen matkustajakodin pitäjän Maija Länsilehdon ilonpidosta on epätasainen. Sitä jotenkin vierastaa, se ei sovi elokuvan kokonaisuuteen. Mutta se on ohjaajan oma taiteellinen ratkaisu, eikä se nakerra juurikaan mestariteoksen arvoa. Sitä paitsi Rauni Luoma on aivan verraton Maijana.
Matti Kassila käyttää taiten kertojaa. Luin jostakin, että kertojan käytön haluttiin palvelevan F.E. Sillanpäätä, romaanin koskemattomuutta ja arvoja. Jos elokuvan kielestä kirjoittanut Marcel Martin olisi nähnyt suomalaisia teoksia, niin hän olisi varmasti arvostanut Kassilan elokuvallista oivallusta kuvata Viktor Sundvallin kuolema. Se hahmotellaan toisten henkilöiden näkökulmista, kunnes nopeassa välähdyksessä ohjaaja näyttää, kuka on mennyt manan majalle.
=====================================================================================================
Minulla oli arvostava suhde Matti Kassilaan (s. 1924) kriitikon urani alussa ja keskivaiheillakin. Samalla tavalla kuin Mikko Niskaseen. Kun olin kunnankinon johtajana 1970-luvun lopulla Jämsänkoskella kutsuin Kassilan puhumaan elokuvistaan yleisöllemme.
Kassila on omissa kirjoissaan kertonut avoimesti alkoholismistaan ja raitistumisestaan. Jämsänkoskella ohjaaja joi mineraalivettä ja söi kukkakaalikeittoa. Tietenkin se hiukan ihmetytti, mutta Kassila oli valinnut joitakin vuosia aikaisemmin terveyden tien. Tätä kirjoittaessani Kassila elää edelleen.
Matti Kassila oli 1970-luvun lopulla johtajana Suomen elokuvasäätiössä. Vierailin usein Helsingissä käydessäni säätiön toimistossa ja sain tarpeellista tietoa Kassilalta suomalaisen elokuvan tilasta, joka ei ollut silloin kovin hyvä. Kun Kassila erosi säätiön johtajan tehtävästä hän soitti minulle ja lupasi antaa minulle ainoana haastattelun. Olin silloin töissä Helsingin Sanomissa. Eräänä lauantaina vuonna 1980 kirjoitin eron syistä ja Kassilan suunnitelmista lehteemme. Jäi vaikutelma, että ohjaaja on malttamaton, ei pysy kovin kauan samassa tehtävässä.
Matti Kassila ryhtyi 1980-luvun alussa jälleen ohjaamaan, mutta en jaksanut innostua hänen myöhäiskauden elokuvistaan. Kassilan viimeinen ohjaustyä Kaikki pelissa julkaistiin 1993. Kirjoitin siitä kielteisen arvostelun. Samoihin aikoihin suunnittelin kirjaa Kassilasta, elokuva-arkisto näytti julkaisijana vihreää valoa, ja ohjaaja suostui projektiin. Joitakin päiviä myöhemmin Kassila perui kirjaprojektin. Hän ei kertonut syytä, mutta ehkä se oli Kaikki pelissä -elokuvan arvostelu.

ERO IRANILAISPERHEESSÄ * * * *

2011-12-07T16:32:00.002+02:00

Islam puhuttaa. Islamista ei tiedetä paljoakaan, mutta viime aikoina Suomessakin on ilmestynyt kirjoja - esimerkiksi islamin tutkimuksen professorilta Jaakko Hämeen-Anttilalta. Ja on Islamin arkkitehtuurista ja taiteesta julkaistu ulkomailla kiehtovia, aivan suurenmoisia opuksia - kuten Markus Hattsteinin ja Peter Deliuksen laaja kartoitus maailman uskonnosta ja kulttuurisesta voimatekijästä historian havinasta nykypäivään.
Nyt valkokankaalle on tullut Asghar Farhadin Berliinissä palkittu iranilainen elokuva Nader ja Simin: ero. Vaikka Iran on lännessä jopa "pahan valtakunnan" maineessa, niin maassa tuotetaan hienoja elokuvia. Tunnemme hyvin Abbas Kiarostamin tuotannon. Alkusyksyllä Helsingin ohjelmistoon saapui Kiarostamin lännessä ohjaama Iltapäivä Toscanassa.
Nader ja Simin: ero on maahantuontina kulttuuritapaus. Se on varteenotettava kuvaus islamilaisen maan elämänmuodosta ja perinteestä. Se valottaa islamin uskonnon periaatteita, etenkin naisen asemaa tai oikeammin - modernia naista, joka haluaa irti avioliitosta, haluaa vapauteen. Hänen nimensä on Simin.
Asghar Farhad näyttää konkreettisesti, miten Siminin aviomies Nader hätääntyy. Nader on hoitanut dementinoitunutta isäänsä, joka asuu pariskunnan talossa. Avioparilla on 10-vuotias lapsi, jonka näkökulmaa eroon avataan riittävästi. Näkökulmat vaihtuvat ja risteytyvät erinomaisella ohjauksella.
Nader ja Simin: ero on vähitellen, pala palalta kehittyvä elokuva avioparista, jonka ympärille ohjaaja tuo yhä uusia henkilöitä. Asghar Farhadin ote on melkein dokumentaarinen, mutta siitä huolimatta tai siksi hän saa kuviinsa niin runollisuutta kuin pakahduttavaa tunnetta.
Farhad näyttää epäsuorasti, että tämänkin, keskiluokkaisen avioparin vaikeuksista osa johtuu iranilaisesta yhteiskunnasta. Silti ohjaaja jättää syyttelyn sikseen, mutta pohtii hiljaisella vakuuttavuudella moraalisia kysymyksiä. Näyttääpä vielä, miten me ihmiset teemme virheitä, joiden korjaaminen on vaikeaa. Iranilaisohjaajan elokuva onkin yleismaailmallinen.
Leila Hatamin tulkitsee suurenmoisesti Siminiä. Näyttelijätär heittäytyy tapahtumiin ja niiden ongelmallisiinkin käänteisiin. Myös Peyman Mooadi on hyvä Naderin roolissa.

Ajankohtainen kommentti

Ylen uuden toimitusjohtajan käden jälki alkaa näkyä. Tampereen Tohlopin legendaarinen TV2 muutetaan nuorten kanavaksi. Ylellä on kova hinku tavoitella 15-29 -vuotiaita. Ylestä viestitetään, että saavat alle 45-vuotiaatkin siirtyä tulevaisuudessa kanavalle, mutta ennen kaikkea nuoret naiset. Muilla ei siis ole asiaa TV2:n uudessa erityiskohderyhmän profiloinnissa. Merkitseekö tämä, että Pikku Kakkosen lapsikatsojia ei enää haluta kanavalle? Eivätkö he vielä ole päiväkotilaisia ja ala-asteen ekaluokkalaisia?
TV2 on ollut vuosia, vuosikymmeniä maalaiskomedian kanava. On sillä merkittävä menneisyys myös tv-draaman ja tv-elokuvien tuottajana - silloin joskus Matti Tapion ja myöhemmin Reima Kekäläisen aikana. On tuotettu Heikkiä ja Kaijaa, Reinikaista, Rintamäkeläisiä ja Elämän suolaa. TV2 on myös ollut vuosikymmeniä tuttu Ajankohtaisesta kakkosesta, jonka teemailtoja katsotaan ja niistä väitellään kahvipöydässä työpaikoilla. Ylestä viestetään, että tämä ajankohtaisohjelma tulee säilymään jatkossakin.
Vilkaistaanpa Finnpanelin katsojatutkimuksia. TV2:n osuus vuorokautisesta katselusta on 13,3 prosenttia. Yli 65 -vuotaiden katseluosuus vuorokaudessa on 18,0 prosenttia (Teemalla vain 3,4, %, TV1:llä 32,9 %). Taas naisista ikäluokassa 10-25 -vuotiaat kanavaa katsoo vain 6,1 %, joten töitä Ylessä riittää, jotta erikoisryhmä saadaan heräämään. (Tässä ikäryhmässä Sub saavuttaa 16,6 % osuuden).
Katsotaanpa TV2:n osuutta vielä naisten ikäryhmässä 45-64 -vuotiaat: 12.9 %. Entä mitä sitten saman ikäryhmän miehet: 14,4 %. Vertailun vuoksi miehissä 10-24 -vuotiaat TV2 kiinnostaa vain 8,9 prosenttia, mutta ryhmässä yli 65-vuotiaat Tohlopin kanava hankkii 17,4 katseluosuuden.
Voisiko ajatella, että Ylessä on menossa jonkinlainen johtamisen ja suunnittelun paniikki. Ei oikein tiedetä, mitä halutaan ja mihin mennään. Yritetään mielistellä väkisin nuoria. Eikä TV2:n nuorentaminen ja naisistaminen tule olemaan helppoa. Kun vielä tiedetään, että netin pauloihin uppoutunut nuoriso ei muutenkaan suosi Yleisradiota.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 115

2011-12-04T09:45:00.000+02:00

Berliinin taivaan alla (Der Himmel Über Berlin, Länsi-Saksa 1988) ohjaus: Wim Wenders, käsikirjoitus: Wenders ja Peter handke, kuvaus: Henri Alekan, lavastus: Heidi Ludi, leikkaus: Peter Przygodda, musiikki: Jurgen Knieper, pääosissa: Bruno Ganz, Solveig Dommartin, Otto Sander, Curt Bois, Peter Falk. Tuottajat: Wim Wenders ja Anatole Dauman.

Amerikkalaisnäyttelijä Peter Falk kuoli kesällä 2011. Hänet miellettiin yleisesti tv-sarja Columbon "silmäpuoli" - yksityisetsiväksi, jonka pää toimi ennen kuin käsi asettui aseeseen. Unohdettiin, että Falk (s. 1927) oli pätevä luonnenäyttelijä, jonka huippusaavutukset tapahtuivat 1970-luvun alussa: Hän näytteli John Cassavetesin elokuvissa, kuten Aviovaimot ja Naisen parhaat vuodet.
Peter Falk alias Columbo matkustaa lentokoneella jaettuun kaupunkiin saksalaisen Wim Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla. Falk saapuu muurin jakamaan kaupunkiin filmaamaan elokuvaa, jonka tapahtumat sijoittivat vuoden 1945 raunioituneeseen, sodan tuhoamaan Berliiniin. Wenders laittaa Falkin tapaamaan enkelit (Ganz, Sander) kioskin edessä, lähellä muuria. Tässä Wendersin elokuvan huikeassa jaksossa Falk ja enkelit tunnistavat toisensa, sillä taiteilijalla on kyky tehdä näkymätön näkyväksi.
Berliinin taivaan alla kertoo kahdesta taivaan enkelistä Damielista ja Cassielista, jotka kiertelevät jeatussa kaupungissa. He kuuntelevat maan ihmisten puheita. Enkeleistä Damiel rakastuu sirkustyttö Marioniin, mutta ennen kuin hän voi saada haluamansa, hänen täytyy muuttua ihmiseksi - hänen tättyy saada ympärilleen "lihaa ja verta". Cassiel epäilee toverinsa kykyjä, mutta lopulta hänen täytyy tunnustaa, että mieluimmin valitsen elämän kuin kuolemattomuuden.
Wim Wendersin päätyö kasvaa irrallisista ja epädramaattisista kohtauksista filosofiseksi vuoropuheluksi elämän arvoista ja tarkoitusperistä. Wenders ja itävaltalainen käsikirjoittaja Peter Handke (huomattava kirjailija) ovat tavoitelleet elokuvaa, jossa jokainen kohtaus, jokainen hetki tähtää kohti sovittavaa, kaiken inhimillistävää loppua.
Enkeleiden rinnalla sirkustyttö Marion ruumiillistaa ikuista rakkautta ja ihmisen moraalista lujuutta. Marion on etsinyt koko ajan jotakin pysyvää, mutta vasta Damielin edessä hän saattaa tavoittaa sen oikean vakavuuden, joka tekee ihmisen elämästä elämisen arvoisen. Marionin työpaikka Sirkus Alekan edustaa elokuvassa menneen maailman arvoja, lapsenomaista ihastusta, kun taas Nick Caven rockyhtyeen sanoituksissa ja esityksissä ilmenee vieraannuttavan nykyisyyden soundi.
=====================================================================================================
Elokuvan metafyysiset, ihmiskunnan muistiin viittaaavat säikeet sidotaaan yhteen suuressa kirjastossa. Täällä enkelit kohtaavat perinteen ylläpitäjän ja tarinoiden kertojan, vanhan Homeroksen (Curt Bois), joka etsii turhaan entistä, ennen kaupungin jakamista niin vilkkaana pulpunnutta Potsdamer Platzia. Enkelit ovat elokuvassa sivullisia, jotka kuuntelevat ja huomoivat ihmisten ajatuksia. Maagisella tavalla ajatukset muuttuvat sanoiksi, jotka kaartavat ihmisyyden perimmäisten kysymysten äärelle.
Wim Wendersin (Amerikkalainen ystävä, Paris, Texas) Berliini-elokuvan alulla ja lopulla on lapsenomainen, kirjaimista syntyvä sydän ja sielu. Elokuvan keskivaiheilla Wenders yrittää selvittää, hahmottavatko tämän ajan lapset asioita niin kuin ennen. Hän kysyy myös, onko aikuisissa sitä mielikuvituksen poltetta, joka lapsilla avartaa maailman rajattomaksi. Tämän jälkeen romantikko Wenders toteaa, että vain naisen ja miehen välinen rakkaus voi ratkaista ongelmat ja pyhittää olemassolomme.
Berliinin taivaan alla-elokuvan kuvat ovat äärimmäisen herkkiä ja ilmaisevia, mutta myös täsmällisiä. Enkelit näkevät maailman mustavalkoisina, ihmiset värillisinä. Wenders haastaa katsojan vuoropuheluun, etsimään yhdessä todellisuuden suuria kaarteita. Nykyelokuvassa ei tällaista teosta ole usein nähty.
Wenders ei vain näytä jaetun kauupungin arkea, vaan hän pakottaa katsojan miettimään historiaa, Saksan kohtaloa, Saksan inhottavaa menneisyyttä, aikaa, jonka jäljeen Berliini jaettiin ja muuri rakennettiin. Tässä mielessä Peter Falkin henkilöhahmo on erittäin tärkeä. Sanomattakin on selvää, että Berliinin taivaan alla vastaa elokuvana niitä eurooppalaisen kirjallisuuden häivähdyksiä, jotka viittaavat niin Rilkeen kuin Joyceen.
=====================================================================================================

Cannesissa keväällä esitetyn Wim Wendersin pääteoksen ensi-ilta oli Suomessa 8.7.1988. Keskikesällä elokuvaa näytettiin viikon ajan Aikatalon Bio Bristolin suurella kankaalla. Sitten se siirtyi pienempään teatteriin. Kirjoitin elokuvasta haltioituneen, laajaan arvostelun lehteemme otsikolla "Enkeleitä jaetussa kaupungissa". Jaettu-sana viittasi vuoteen 1963, kun olin kesätöissä AEG:n pääkonttorissa Länsi-Berliinissä. Silloin puhuttiin yleisesti "jaetusta kaupungista". Länsiberliiniläisillä ei ollut asiaa itäpuolelle, mutta ulkolainen sai matkustaa Itä-Berliiniin, joten kävin siellä usein ja vein työpaikkani ihmisten paketteja tai tervehdyksiä sukulaisille, jotka olivat jääneet muurin toiselle puolelle. Muurin pystyttämisestä oli kulunut kaksi vuotta.
Wim Wendersin elokuvan innoittamana matkustimme joulukuun alussa 1988 Berliiniin. Asuimme Itä-Berliinissä, suuressa länsimaalaistyyppisessä hotellissa, joka sijaitsi aivan keskustassa, lähellä kuuluisaa puolueen toimistorakennusta. Itä-Berliinin Berlin Ensemblessa katsoimmee Carl Zuckmayerin näytelmän "Der Hauptmann von Köpenick" (1931), joka on hurja syöksy menneeseen preussilaiseen ihmiskuvaan. Vierailu Länsi-Berliinissä kuului ohjelmaan, mutta kyllä rajakontrolli ja itäberliiniläisten rajavartioiden tylyys oli silmiinpistävää. Länsi-Berliinin kuuluisa kaupunginosa Kreuzberg ei näyttänyt enää samalta kuin kesällä 1963, mutta tuskin osasimme aavistaa, että vuoden kuluttua muuri murtuu ja Itä-Saksa romahtaa. Ja jaettu kaupunki yhdistyy.
Wim Wendersin elokuvassa saattaa olla jotakin profetaalista. Sen loppupuolen repliikkeihin kuuluu trapetsilla yhä nopeammin kiikkuvan sirkustyttö Marionin toteamus: "Erst das Staunen "uber uns zwei, das Staunen Über den Mann und die Frau hat mich zum Menschen gemacht. Ich ... weiss... jetz, was...kein Engel...weiss".
　

MITÄ RISTOLLE KUULUU? * *

2011-11-30T19:49:00.000+02:00

Helsingin kaupunginteatterin näyttelijä Risto Kaskilahti on tosi showmies. Hän esiintyi pitkään TV2:n urheiluvisailussa Se on siinä, jota kiekkohemmo Antero Mertaranta veti. Kaskilahti oli mukana myös kuntohirmuna ja uusien urheilulajien kokeilijana Elixir-ohjelmassa. Yritystä ja kokeilumieltä ei ole puuttunut. Pisteet siitä Kaskilahdelle.
Nyt Risto Kaskilahti on saanut oikein nimikkoelokuvan valkokankaalle. Risto on Risto - vai pitäisikö sanoa, että Risto on elokuvana pelkkä vitsi. Tai voihan ajatella, että elokuva on niin omituinen ja erilainen, että sen tekijät ovat pyrkineet satirisoimaan julkisuuspeliä ja etenkin television kautta saavutettua julkkisroolia. Tosin tekijöiden käsittelytapa muistuttaa tv-sketsimäistä ilmaisua. Elokuvallisesta jäsentelystä ei voi puhua.
Mikko Reitalan kirjoittamassa ja Tuomas Summasen ohjaamassa Risto-elokuvassa Risto Kaskilahti esittää Ristoa, joka halvaantuu onnettomuudessa. Kun häneltä kysytään, mitkä ovat tuntemukset, niin vastaus kuuluu: Eivät mitkään päästä alas. Kysymys on neliraajahalvaantumisesta. Mutta Risto ei anna periksi, vaan uskoo selviytyvänsä vielä kävelykuntoon. Näin elokuvallinen fiktio ja näyttelijä Kaskilahden identiteettiä sivuavat faktat ikään kuin sekoittuvat.
Risto-elokuvassa koko kansan suosikki saa kauheasti sympatiaa. Rahaakin alkaa virrata Ristolle, joten nyt hänellä on tilaisuus toteuttaa osan unelmistaan. Niin, Riston nuori vaimo (Krista Kosonen) se on suuna päänä haluamasa kaikkea hyvää. Että oikein työelämän jättää ja ryhtyy taiteilijaksi. On vain muistettava, että rahallinen onni ei kestä loputtomiin.
Risto-elokuva on idean asteelle jäänyt aihekimppu. Satiiri ei koskaan singahda maaliin. Se on tunnustettava, että Risto Kaskilahti yrittää minkä osaa ja pystyy. Hänen huumorinsa tosin tahtoo tukehtua kehnoon käsikirjoitukseen ja ohjaukseen.
Tekijät ovat valinneet sivurooleihin tv:stä tuttuja näyttelijöitä, Aku Hirvienimestä Jaakko Saariluomaan. Ettei vain tämä viittaisi television tosi-tv- ohjelmiin. Krista Kosonen näkyy muuten nykyisin joka paikassa, televisiossa, elokuvassa ja teatterissa. Alkavatko nuoren näyttelijän kasvot tulla liian tutuksi?

Ajankohtainen kommentti

Sanoma-konsernin hallituksen puheenjohtaja Jaakko Rauramo täytti sunnuntaina 70-vuotta. Virtaa riittää, sillä Rauramo jatkaa edelleen pestissään. On ollut aktiivinen Euroopassa, ostanut viisi tv-kanavaa Belgiasta ja Hollannista. Minkälaisia kanavia? Sitä hän ei kerro HS:n syntymäpäivähaastattelussa, mutta huomauttaa, että Sanoma panostaa yhä enemmän tv-toimintaan ja internetiin. Printtimedia ei ole enää kasvualue, vaikka Rauramo uskookin sanomalehdillä ja aikakauslehdillä olevan Suomessa hyvä tulevaisuus.
Haastattelussa sivutaan myös Yleisradion asemaa. Jaakko Rauramon mukaan Ylen rahoitus pitäisi järjestää valtion budjetista. "Ylehän on muutenkin täysin poliitikkojen kontrollisssa", hallituksen puheenjohtaja kuittaa. Budjettirahoitusmalli on vahvistunut muutenkin keskusteluissa viime aikoina.
Saa sitten nähdä, mitä linjauksia viestintä- ja liikenneministeri Krista Kiuru päästää julkisuuteen. Hallitusohjelman mukaan Ylen rahoitus täytyy ratkaista tämän vuoden aikana. Kiuru on vihjannut, että päätös tulee ennen joulua. Jännitystä siis riittää, mutta ei olisi mikään ihme, jossa ministeri hankkisi lisäaikaa.
Jaakko Rauramoa kuten monia muitakin viestinnän yksityisen puolen toimijoita kismittää Ylen tapa jakaa ilmaista sisältöä julkisin varoin nettiin. Rauramon mukaan Ylen tapa toimia kampittaa lehdistön yrityksiä saada maksua internet-sisällöstään. Kovasti ansaintalogiikkaa kyllä etsitään mediataloissa. Siltä se vain vaikuttaa, että lehdet eivät millään pysty hankkimaan rahaa netistä. Netin käyttäjät tottuivat aikoja sitten ilmaisuuteen.
Se on sitten eri asia, että Yle panostaa ilmaiseksi niin laajasti ja vahvasti nettiin, että ei meiltä kuluttajilta voi enää vaatia tv-maksua. Sitä paitsi maksulliset kanavat lisääntyvät, maksu-tv -palveluita tulee lisää niin kaapeli- kuin antennipuolelle, teleoperaattorit tuovat "tv-kanavia televisioon" ja markkinaehtoisuus valtaa jatkuvasti alaa. Pienessä Suomessa rehottaa todellinen kanavien kilpailuhyöky. Tuskin jatkossa kaikki toimijat pysyvät mukana kilpailussa.
Tässä nykytilanteessa Ylen pitäisi vain terävöittää linjaansa ja karistaa yltään mahdollinen "poliitikkonkontrolli", josta niin paljon puhutaan. Olisiko aika saada kriittisiä poliittisia vastaohjelmia vaikkapa Ylen TV1:n lauantain Ykkösaamulle, jossa poliitikot voivat jatkuvasti sutia hiuksiaan myötäkarvaan? Ja pitääkö Ylen Radio 1:n arkipäivien Ykkösaamuissa kutsua keskustelemaan ajankohtaisista asioista aina kolmen suurimman puolueen edustajia? Tämä tasapuolisuuden vaade viittaa pahasti menneisyyteen.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 114

2011-11-27T00:10:00.001+02:00

Muistot (The Dead, USA 1987) ohjaus: John Huston, käsikirjoitus: Tim Huston - perustuu James Joycen novelliin "Kuolleet", kuvaus: Fred Murphy, lavastus: Stephen Grimes, pääosissa: Anjelica Huston, Donal McCann, Helena Carroll, Cathleen Delany, Ingrid Craigie. Tuottajat: Wieland Schulz-Kell ja Chris Sievernich.

Kiinnostus James Joycen heräsi nuoruuden vuosina. Laajasti sivistynyt, kuvataiteilija ja taidehistorioitsija-äitini oli käynyt Pariisin matkalla kuuluisassa Shakespeare & Company -kirjakaupassa ja ostanut Joycen teoksia. Kirjakauppa toimi ensimmäisen maailmansodan jälkeen irlantilaiskirjailija James Joycen (1882-1941) henkisenä kiinnekohtana.
Kirjakaupan naisomistajat vaikuttivat vahvasti Joycen teosten julkaisemiseen. Joyce oli joutunut lähtemään Dublinista vuonna 1902, koska hän oli pettynyt ahdistavaan irlantilais-katoliseen elämään. Joyce matkusti ensin Pariisiin, pistäytyi sitten Dublinissa ja kohtasi elämänkumppaninsa Nora Barnaclen. He elivät vuodet 1905-1915 Italian Triestessä. Joycen teoksista järkälemäinen, yhteen vuorokauteen Dublinissa keskittyvä, tajunnanvirtatekniikkaa syöksevä "Odysseus" (1922) on kappale maailmankirjallisuutta, mutta sykähdyttävä on myös kokoelma "Dublinilaisia" (1914), jonka yhteen novelliin John Hustonin elokuva perustuu, ja tietenkin 1916 julkaistu omaelämäkerrallinen Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta.
Missourissa, Nevadassa 5.8. 1906 syntynyt John Huston on amerikanirlantilaista sukua. Johnin isä Walter oli kuuluisa äänielokuvan ensimmäisten vuosikymmenien näyttelijä. John Huston kokeili ensin useita ammatteja ennen kuin löysi paikkansa elokuvaohjaajana. Esikoisteos Maltan haukat (1941) on kyynisen film noirin merkkiteoksia. Vuosina 1947-1951 Huston loi joukon suuria amerikkalaisia elokuvia, joihin hänen maineensa Hemingwayn elokuvallisena vastineena perustuu: Maltan haukka, Sierra Madren aarre, Myrskyvaroitus, Yö Kuuban yllä, Asfalttiviidakko, Kunnian kentällä ja Afrikan kuningatar.
=====================================================================================================

John Huston

Muistot on pitkän uran ohjaajana ja myös näyttelijänä (ei voi unohtaa mestarin vierailua 1970-luvun alussa Chinatownissa) työskennelleen John Hustonin viimeinen elokuva. Hän kuoli syksyllä 1987, suurin piirtein samoihin aikoihin, kun Muistot valmistui. Kieltämättä Hustonin ohjaajan ura oli epätasainen. Hänen uskottiin sammuneen ohjaajana 1960-luvulla, mutta myöhemmin Marilyn Monroen ja Clark Gablen viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Sopeutumattomat (1961) ja Brando-Taylor -elokuva Heijastuksia kultaisessa silmässä (1967) on todettu arvokkaiksi teoksiksi. 1970-luvun nyrkkeilykuvaus Fat City ja uskontosatiiri Wise Blood sekä 1980-luvun Nicholson-Turner -jännityspoeli Prizzin kunnia edustavat parasta Hustonia.
John Huston tiedettiin varhain ohjaajaksi, jota kiinnostaa kirjallisuus. Ernest Hemingway oli lähellä ohjaajan sydäntä, mutta esimerkiksi pasifistinen sotakuvaus Kunnian kentällä perustuu unohdetun hienon amerikkalaiskirjailijan Stephen Cranen teokseen ja Bogart-elokuva, saavuttamattomuuden unelmaa kuvaava Maltan haukka (1941) on tietenkin rikoskirjailija Dashiell Hammettin romaanin (1930) omaperäinen elokuvasovitus. Taas Myrskyvaroitus (1948) pohjautuu Maxwell Anderssonin näytelmään. Mustavalkoisena kuvatun Sopeutumattomien käsikirjoituksen takana on näytelmäkirjailija Arthur Millerin novelli. Sierra Madren aarre (1948) perustuu B. Travernin romaaniin ja huima, puoliksi epäonnistunut Moby Dick - Valkoinen valas (1954-55) on Herman Melvillen meriromaanin kuvitus. Ja homoseksuaalisia painotuksia kätketysti ilmaiseva Heijastuksia kultaisessa silmässä perustuu Carson McCullersin romaaniin.
Voi olla, että James Joyce merkitsi Hustonille sittenkin kaikkein eniten kirjailijana. Ehkä Irlanti-taustan tähden. Ehkä siksi, että John Hustonin toinen koti oli Irlanti 1950-luvulta lähtien. Tiedetään, että Huston rakasti "Dublinilaisia"-kokoelman viimeistä novellia "The Dead". Tuntuu ihmeelliseltä, että suuri ohjaaja sai tehdä siitä elokuvallisen testamenttinsa. Viimeisellä hetkellä kylläkin. Ikään kuin leikkien kuoleman kanssa, uhitellen kuolemaa, mutta tavoitteeseensa päästen. Muistikuvani mukaan leikkausvaiheen aikana poika Tim Huston kävi kysymässä neuvoja isältään, joka makasi jo hengityskoneessa sairaalavuoteessa. Elokuvan kuvista aistii, miten ohjaajan sielu taintuu hitaasti pois.
=====================================================================================================

James Joycen "Muistot" -novellissa kuvataan Morkanin neitien, Katen (Helena Carroll) ja Julian (Cathleen Delany) tanssiaisia, jotka ovat oleet vuotuinen tapaus Dublinissa. Morkanit asuivat ainoan veljentyttärensä Mary Janen kanssa Usher´s Islandilla sijaitsevassa talossa. He olivat vuokranneet yläkerran huoneiston viljakauppias Fulhamilta. Kaikki tutut ja ystävät saapuivat tanssiaisiin, ja talonmiehen tytär Lily sai juosta jalat altaan - kuten Joyce kertoo novellin ensimmäisessä lauseessa ("Lily, the caretaker´s daughter, was literally run off her feet").
John Hustonin elokuva alkaa loppiaisiltana vuonna 1904 tuossa Usher´s Islandin huoneistossa. Tanssiaisiin osallistuu niin katolisia, protestantteja kuin tasavaltalaisia. Vieraisiin kuuluvat sisarenpoika Gabriel Conroy (Donal McCann) ja tämän vaimo Gretta (Anjelica Huston), jotka ovat ottaneet huoneen hotellista, juopunut Freddy Malins (Donal Donnelly), hänen äitinsä (Marie Kean), runonlausunnan vuoroa odottava herra Grace (Sean McClory) ja tenori Bartell D´Arcy (Frank Patterson), jonka lauluesitystä odotetaan. Paikalla on myös ivallinen protestantti herra Browne (Dan O´Herlihy).
Muistot on klassinen kamarielokuva - aivan kuin Morkanin neitien tanssiaisten näyttämöllepano, mutta John Hustonin kyky ja näkemys nostavat sen omaan arvoonsa. Hustonin voi sanoa koskettaneen kuvausten aikana maagisella kädellään käsikirjoituksen merkkejä, asettaneen kameran juuri oikeaan paikkaan, antaen potkun näyttelijöille ja ryhtyneen jäsentämään novellin aineistoa.
Vertasin 1.4, 1988 arvostelussani Hustonin teosta Ingmar Bergmanin teatterielokuvatestamenttiin Fannyyn ja Alexanderiin (1983). Tosin nyt täytyy sanoa, että Hustonin tyyli on aika kaukana Bergmanin elokuvan rönsyilevästä, freskomaisesta ilmaisusta. Kirjoitin: "Muistoissa tietyt ihmiset kohtaavat kuin rajatulla näyttämöllä, mutta kameran läsnäolo tekee tuosta kohtaamisesta henkeäsalpaavan elävän ja ilmavan...mutta niin kuin Joycen sanat myös Hustonin sanat kätkevät merkityksiä ja kehittävät jännitteitä".
James Joycen novellin huikean viimeisen kappaleen hengessä Muistot ottaa päätöskuvissaan haltuunsa Irlannin, vihreän maiseman - ja koko maailmankaikkeuden. Etäiseltä kuulostava musiikki tulee lähelle katsojaa. Teatterin pimeydessä tuntui kuin kaikki me saisimme sovituksen eikä kuoleman tuleminen enää pelota.
Jollain oudolla tavalla Joyce kuten Huston saavat tehtyä Michael Furystä, miehestä joka oli enää muisto, elokuvan kuten novellinkin tärkeimmän henkilön. "It was falling, too, upon every part of the lonely churchyard on the hill where Michael Furey lay buried...His soul swooned slowly as he heard the snow falling faintly through the universe and faintly fallig, like the descent of their last end, upon all the living and the dead."
=====================================================================================================
Dublin kesäkuu 2003. Vuosia halusin matkustaa Dubliniin. Etenkin Muistojen elämyksellisen katsomiskokemuksen jälkeen matka poltti mieltä. Vasta viisitoista vuotta myöhemmin olen kumppanini kanssa kaupungissa, jossa James Joyce syntyi ja opiskeli. Dublin on todella sanan ja teatterin kaupunki. On se yliopistokaupunki, Trinity College on vaikuttava rakennuskompleksi. Se on Guinnessin tehtaiden kaupunki, jossa olut virtaa. Ja onhan se U2 -yhtyeen koti. Uutta rakennetaan EU:n tukirahoilla, hienoja lasisia toimistorakennuksia nousee, mutta vanhaa ei ole poistettu. Talouskriisistä ei ole tietoakaan.
Menemme eräänä aamuna 35 North Great George´s Streetille, jossa sijaitsee James Joyce Centre. Saan tutustua kaikkeen mahdolliseen historialliseen, kirjalliseen ja esineelliseen aineistoon, jota keskukseen on koottu Joycen elämän ja uran varrelta. Ostan kaikki Joycen teokset englanninkielisinä painoksina. Olen onnellinen. Joyce-keskuksen kirkkaassa aamussa muistan, että Michael Fury oli Gretta Conroyn nuoruuden rakastettu. Muistoissa Michael palautuu Gabriel Conroyn kanssa naimisissa olevan Grettan mieleen hetkellä, kun dublinilaisten rakastama tenori Bartell D´Arcy esittää balladin "Aughrimin tyttö", "The Lass of Aughrim".
Juhlien jälkeen Gretta on mietteissään ja muistoissaan hotellihuoneessa. Aviomies Gabriel ihmettelee tätä ja silloin hän saa kuulla, että Grettan nuoruuden rakastettu, galwaylainen Michael Furey oli sairas. Nuorukaisella oli tapana laulaa "Aughrimin tyttöä". Michael kuoli 17-vuotiaana.

RANSKALAINEN SISÄRENGAS * * *

2011-11-23T17:17:00.000+02:00

Hyvä amerikkalaisohjaaja Lawrence Kadan teki 1980-luvulla hienon ystävyyskuvauksen Sisärengas, jossa joukko 1960-luvun tuttuja kokoontui samaan taloon peijaisiin. Yksi ryhmästä oli kuollut, ja hautajaisten jälkeen haluttiin muistella opiskeluajan asioita ja käsitellä ystävien nykyistä elämää. Syntyi uskomattoman koskettava, elämänmyönteinen analyysi nuoruuuden idealismista, joka hiipui 1960-luvun radikalismin muistoon.
Ranskalainen Pieniä valkoisia valheita palautti mieleen Lawrence Kasdanin elokuvan. Ranskalaisessa elokuvassa kaikki alkaa shokinomaisesti, sillä tutun ystäväpiirin rakastetuin jäsen Ludo joutuu onnettomuuteen ja sairaalan sänkyyn. On kesä edessä, on kesäloman aika tulossa, joten pariisilaisryhmän muut jäsenet joutuvat miettimään, mennäkö lomalle Bretagneen, siihen tuttuun paikkaan, jossa on käyty useina vuosina aikaisemmin vai jäädäkö henkiseksi tueksi Ludon sairasvuoteen ääreen? Niin siinä käy, että ystäväporukka, ristiriitainen ja tunteiltaan erilainen sisärengas päättää lähteä lomalle. Vuosien traditiota ei haluta katkaista.
Pieniä valkoisia valheita on hyvä ranskalainen uutuuselokuva. Sitä on haukuttu ylipitkäksi, mutta tätytyy heti sanoa, että elokuvaa seurasi todella intensiivisesti, joten aika ikään kuin suli mielestä. Elokuva alkoi Kino-Palatsisissa klo 18.30, ja kun se loppui luulin, että kello on 20.30. Helkkari, se olikin kohta viisitoista yli yhdeksän. Kotona tarkistin ranskalaiselokuvan pituuden: Todellakin 154 minuuttia. Hämmämästelinkin Kaisaniemen metroasemalla, miten kello on näin paljon, ja elokuvaa katsoessani en pitkästynyt hetkeksikään.
Pieniä valkoisia valheita on kevyempi ja pinnallisempi elokuva kuin Lawrence Kasdanin Sisärengas. Mutta on syytä muistaa, että ranskalaiselokuvan kohta keski-ikäiset henkilöt elävätkin pinnallista hyvin toimeen tulevien pariisilaisten elämää. Ohjaaja François Cluzet saa hyvin esille eri henkilöiden luonteen piirteitä - etenkin kiivaan ravintoloitsijan ja tekstiviestejä odottelevan rakastuneen miehen. Nämä henkilöt saattavat vaikuttaa joko vainoharhaisilta pedanttisuuden irvikuvilta tai romanttisilta hölmöiltä, jotka eivät osaa hellittää edes kesälomalla. Tai hyvä luonnekuva liittyy naimisissa olevaan kiropraktikkoon, joka huomaa rakastavansa miessukupuolta.
Elokuvan ongelma on stereotypia. Ohjaaja ei sittenkään ole pystynyt syventämään henkilökuvia näitä edellä mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta. Silti täytyy myöntää, että näyttelijät ovat kautta linjan hurmaavia rooleissaan. Sieltä bretagnelaiselta kesälomapaikalta löytyy myös ailahtelevainen, miehen kuin miehen syliinsä ottanut nainen, jota Marion Cotillard näyttelee upeasti. Sanokaa joku muu tämän hetken eurooppalainen naisnäyttelijä, jonka hymy leviäisi kankaalle samalla ihanuudella?
Pieniä valkoisia valheita huipentuu kokoavaan hautajaisjaksoon. Se on liian pateettinen, liian osoitteleva. Minä olisin jättänyt koko jakson pois ja lopettanut elokuvan bretagnelaislomakylään. Enpä kuitenkaan ole vastuussa tästä elokuvasta, joten ohjaajan ratkaisu täytyy hyväksyä, vaikka katsoja olisikin eri mieltä. Loppujakso saa kyllä katsomon kyyneliin. Ranskalaiselokuvassa näyttelevät Cotillardin lisäksi Benoît Magimel, Jean Dujardin, ohjaaja Cluzet, Gilles Lellouche, Louise Monot, Edouard Montoute, Pascale Arbillot, Valérie Bonneton, Laurent Lafitte.

Ajankohtainen kommentti

Jokin vuosi sitten kirjoitin, että elokuvataide on kuollut. Ei enää tule persoonallisia elokuvia tai suuria ohjaajia. Höpsistä. Kun katsoo kriitikon tähtilistaani, niin ei voi olla kuin eri mieltä. Kyllä ohjelmistoon tulee jatkuvasti hienoja, jopa mestarillisia elokuvia. Ei tietenkään voi sanoa, että kaikki "maailman parhaat" elokuvat tulisivat Suomeen, mutta joitakin sentään. Huomaan antaneeni viisi tähteä seuraaville elokuville: Melancholia, Norwegian Wood, The Tree of Life, Le Havre....Eli kyllä niitä upeitakin elokuvia edelleen pulpahtaa Helsingin ohjelmistoon.
Toinen asia on sitten, että Hollywoodin unelmakaupungin tehdas suoltaa nykyisin teattereihin 3D-elokuvia, joita katsotaan laseilla. Selvästi myös piirroselokuvien invaasio on tullut teattereihin. En itse näe 3D-elokuvissa mitään muuta kuin markkinointikeinon - ehkä Wim Wendersin ajankohtaista Pinaa lukuun ottamatta. Ne eivät tuo elokuvataiteeseen mitään uutta tai mullistavaa. Saa nähdä, milloin suomalaiset elokuvaohjaajat ryhtyvät tekemään elokuvia 3D-metelmällä. Toivottavasti eivät koskaan, sillä annetaan elokuvan elää omillaan.

P.S. Terveiset ja onnittelut Ouluun. Kaupungin elokuvakeskuksen ja elokuvasihteeri Pentti Kejosen luomus Oulun kansainvälinen lasten- ja nuorten elokuvafestivaali täyttää tällä viikolla 30 vuotta. Tapasin oululaisen elokuva-aktiivin Kejosen jo 1970-luvun alkupuolella, kun Oulussa järjestettiin kunnallisen elokuvatoiminnan neuvottelupäivät. Se alkoi olla sitä elokuvakulttuurin vahvaa rakennusaikaa Suomessa. Myöhemmin Ouluun syntyi elokuvakeskus, avattiin teatteri ja alettiin kartuttaa elokuvakirjastoa. Elokuvien maahantuonti alkoi 1980-luvun alussa.
Osallistuin toimittajana festivaaleille kaksikymmentä vuotta sitten. Festivaalit olivat saavuttaneet vankan aseman Oulussa, ja muistettakoon, että järjestäjät ottivat tarkasti huomioon oululaisten koulujen oppilaat. Kuulin maanantaina radiosta, että nyt lapsijury valitsee festivaalien voittajaelokuvat.
Festivaali on jäänyt elämään Ouluun, mutta esimerkiksi maahantuonti tyrehtyi vuosia sitten. Videon, dvd-elokuvien ja tv-kanavien filmitarjonnan räjähdysmäisen kasvun vuoksi ei pienellä oululaisella elokuvakeskuksella ollut enää taloudellisia mahdollisuuksia jatkaa maahantuontia. Kiitos kuitenkin oululaisille aktiiveille takavuosien väkevästä elokuvakulttuurin laadun edistämisestä Suomessa. Ja onnea festivaalille!

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 113

2011-11-20T07:50:00.001+02:00

Bolwieser (Bolwieser/, Länsi-Saksa 1977), ohjaus: Rainer Werner Fassbinder, käsikirjoitus: Fassbinder - perustuu Oskar Maria Grafin romaaniin, kuvaus:, pääosissa: Kurt Raab (Xavier Bolwieser), Elisabeth Trissenaar (Hanni).

Nuorena kuolleen länsisaksalaisen mestariohjaajan Rainer Werner Fassbinderin (1946-1982) laajasta tuotannosta suosikkejani ovat Maria Braunin avioliitto, Lili Marlen, Veronika Vossin kaipuu sekä mahtava tv-sarja Berlin Alexanderplatz. Näiden lisäksi haltioiduin marraskuun puolivälissä 1987 TV3:n katseluteatterissa, kun kankaalle ilmestyi Fassbinderin kolmituntinen avioliittokuvaus Bolwieser. Jostain syystä se oli saanut meillä nimen "Bolweiser".
Vuosi 1987 oli TV3:n eli Kolmostelevision ensimmäinen varsinainen toimintavuosi. Sain olla kriitikkona mukana seuraamassa kanavan kehitystä joulukuusta 1986 alkaen, kun Ylen, Mainos-Television ja Nokian perustama Kolmoskanava aloitti koelähetykset.
Rainer Werner Fassbinderin unohdettu Bolwieser oli Suomen ensi-ilta ja esimerkki kanavan elokuvastaavien loistavasta suunnittelu- ja hankintataidoista. TV3 esitti vuosina 1987-1991 valtavan määrän elokuvia, ja ennen kaikkea laatuelokuvia, paljon uusia ja myös klassikoita. Kanavalla oli muutakin ohjelmaa - esimerkiksi Timo T.A. Mikkosen onnistunut ajankohtaisohjelma Tänään, tässä ja nyt - mutta elokuvakanavana vailla vertaa TV3 toimi juhlitusti nuo neljä, viisi vuotta.
Bolwieser perustuu baijerilaisen kirjailijan Oskar Maria Grafin romaniin "Herra Bolwieserin avioliitto". Graf oli oman aikansa ja kotiseutunsa pelätty radikaali, joka ei piitannut kirjallisista tai poliittisista raja-aidoista. Hitlerin valtaantulon jälkeen vuonna 1933 Graf muutti Itävaltaan, mutta joutui pakenemaan lopulta Yhdysvaltoihin. Uuteen maailmaan suuntasi moni muukin aikakauden elokuvaohjaaja, kirjailija, säveltäjä tai kuvataiteilija.
Rainer Werner Fassbinder ohjasi vajaan viidentoista vuoden aikana nelisenkymmentä elokuvaa. Uskomaton saavutus nuorelta ohjaajalta. Kuluttava elämäntapa ja addiktiot (viimeistä elokuvaa Querelleä 1982 ohjatessaan hän käytti runsaasti huumeita ja alkoholia) sekä ylitsepaisuva aktiivisuus veivät hänet liian varhain hautaan. Uuden länsisaksalaisen elokuvan kärkiohjaaja ei säästellyt lahjojaan ja terveyttään. Bolwieserin valmistusvuonna hän ohjasi myös elokuvat Deutschland im Herbst, In einem Jahre mit 13 Monden ja aloitteli pääteostaan Maria Braunin avioliittoa. Eikä malttanut olla suunnittelematta 15-osaista Berlin Alexanderplatz -tv- sarjaa, joka tuotettiin hämmästyttävän lyhyessä ajassa vuosina 1979-1980. Kuolemaa edeltävinä päivinä 9.-10. 5. 1982 Fassbinder suunnitteli kiihkeästi uutta elokuvaansa Rosa L. , joka tulisi käsittelemään kuuluisaa puolalais-saksalaista vallankumouksellista ja spartakistiliikettä johtanutta Rosa Luxemburgia (1870-1919), joka sai surmansa Berliinin mellakoissa.
=====================================================================================================

Bolwieser on alunperin tuotettu kaksiosaisena tv-elokuvana. Rainer Werner Fassbinderin kuoleman jälkeen se lyhennettiin teatterilevikkiin, pituudeltaan 112 minuuttia. Fassbinder ei halveksinut televisiota massoja tavoittavana ilmaisumuotona. Fassbinder sovitti Grafin romaanista tarkan elokuvaversion. Kirjailijan tarinalle ollaan uskollisia, vaikka näkemys ja painotukset ovat aitoa Fassbinderiä. Jälleen kerran saksalaisohjaaja tutkii alistamista ja vallankäyttöä, tällä kertaa pikkukylän asemapäällikkönä toimivan Bolweiserin kotona. Aika on 1930-luvun vaihde.
Rainer Fassbinderin läheinen ystävä ja "pateettisten miesten" tulikitsija Kurta Raab näyttelee asemapäällikkö Xavier Bolwieseriä. Hän palvoon aistillista Hanni-vaimoaan. Mies on riippuvainen vaimostaan, mutta Hanni haluaa pitää yllä pelkän kulissiavioliiton. Hanni on kiinnostunut muista miehistä, mutta Xavier ei pidä tätä pahana. Melkein oudon miehisen tunteen vallassa hän puolustaa loppuun saakka vaimonsa kunniaa. Vai puolustaako? Eikö jossain vaiheessa tule hetki, jolloin miehen sisimpään kerääntynyt epätoivo johtaa traagisiin tapahtumiin? Fassbinder opittin tuntemaan naismuotokuvistaan, mutt nyt hän näyttää paljaimmillaan miehen ahdistuksen.
Bolwieser on Rainer Werner Fassbinderin huikea kunnianosoitus maanmiehelleen, Hollywoodissa 1950-luvulla suurimmat melodraamat ohjanneelle Douglas Sirkille eli Detlef Sierckille. Muita Fassbinderiin syvän vaikutuksen tehneitä ohjaajia olivat Raoul Walsh, Luchino Wisconti ja Jean-Luc Godard. Fassbinder on kertonut tutkineensa paljon myös saksalaisen teatterintekijän ja näytelmäkirjailijan Bertolt Brechtin tuotantoa. Todettakoon, että myöhemmin muun muassa espanjalainen Pedro Almodovar ja amerikkalainen Gus Van Sant ovat sanoneet saaneensa vaikutteita Fassbinderiltä.
Rainer Werner Fassbinder kertoo asemapäällikön ja tämän vaimon tarinan sirkiläisillä tunteen pauhuilla. Myös elokuvan visuaalinen ulkoasu viittaa Sirkiin. Siksi Fassbinderin elokuva kasvaa elämän kauneuden ja raadollisuuden näyttäväksi, hienovaraisen viiltäväksi järistykseksi, jossa ihmiskohtalot on kirjoitettu tuuleen. Mainittakoon, että Bolwieserin esittäjä Kurt Raab loi myös elokuvan lavastukset, mutta jostain syystä hänen ja ohjaajan yhteistyö katkesi tähän elokuvaan.
====================================================================================================
Korostan vielä, että TV3:n eli Kolmostelevision elokuvaohjelmisto oli jotakin sellaista, jonka olimme kokeneet aikaisemmin 1960-luvun lopulla Mainos-Television filmipäällikön Seppo Huhtalan aikana. Toki TV3 esitti myös keskinkertaisia elokuvia. Moni nuori tuskin tietää, että nykyisen MTV3:n elokuvatarjonta oli laadukasta, fiksua ja viitseliäästi valittua (Huhtalan jälkeen Jaakko Tervasmäki) aina 1980-luvun puoliväliin.
Itse asiassa Kolmostelevison tulo mursi MTV3:n elokuvatarjonnan kärjen. Ja niinhän siinä kävi, että Kolmostelevisiosta haluttiin lopulta eroon - se oli ohjelmapolitiikaltaan liian moderni, liian hyvä. Kanava ajettiin myöhemmin alas ja sulautettiin MTV3:een. Elokuvan puolella vastaavaa laatutarjontaa ei sitten tullut kuin muutamiksi vuosiksi 1990-luvun lopulla, kun Sanomien PTV:stä kehitetty Nelonen aloitti. Sama laatu näkyy ajoittain Yle Teeman elokuvatarjonnassa, mutta sitä vaivaa kyllä klassikoiden uusintapainotteisuus.
Haluan kuin todistukseksi liittää tähän luettelon Kolmostelevision merkittävästä
elokuvatarjonnasta lokakuusta 1988 tammikuuhun 1990:
Preminger: Laura (1944)

Preminger: Joki jolta ei ole paluuta (1954)

Renoir: Suuri illuusio (1937)

Visconti: Kuolema Venetasiassa (1971)

Hitchcock: Muukalaisia junassa (1951)

Malick: Julma maa (1973)

Aldrich: Helvetti 1944 (1956)

Wyler: Suuri maa (1958)

Ray: 55 päivää Pekingissä (1963)

Schrader: Alaston yö (1979)

Altman: Mitkä häät (1978)

Schatzberg: Paniikki piikkipuistossa (1973)

Olmi: Paikka nuorelle miehelle (1961)

Ashby: Harry ja Tonto (1974)

Lester: Petulia (1968)

Altman: Terveydeksi (1979)

Lumet: Serpico - kadun tiikeri (1973)

Reisz: Ranskalaisen luutnantin nainen (1981)

Aldrich: Murha asuu sydämessä (1965)

Newman: Rachel, Rachel - haluan rakastaa (1968)

Scorsese: Taksikuski (1976)

Clifford: Frances (1982)

De Sica: Kaksi naista (1960)

Fellini: Fellinin Casanova (1976)

Mazursky: Neukku New Yorkissa (1984)

Fleischer: Vaarallinen lauantai (1955)

Lean: Matka Intiaan (1984)

Benton: Paha porukka (1972)

Reisz: Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun (1961)

Kasdan: Silverado (1985)

Mazursky: Myrsky (1982)

Fuller: Tokion alamaailma (1955)

Mankiewicz: Paljasjalkakreivitär (1954)

Walsh: Valkoinen hehku (1949)

R. Scott: Alien - kahdeksas matkustaja (1979)

Welles: Oikeusjuttu (1963)

Anderson: Britannia Hospital - juhlapäivä (1982)

Mankiewicz: Kirje kolmelle naiselle (1949)

Preminger: Langennut enkeli (19459

Mann: Mies lännestä (1958)

Renoir: Suursuon salaisuus (1941)

Ritt: Hombre (1967)

Lynch: Elefanttimies (1980)

Ray: Peilin takana (1956)

Fleming: Ihmemaa Oz (1939)

Lucas: Tähtien sota (1977)

Bertolucci: Bertoluccin kuu (1979)

Reisz: Sweet Dreams (19859

Kazan: Joki tulvii (1960)

Visconti: Tiikerikissa (1963)

Neumann: Kärpänen (1958)

Ashby: Shampoo (1975)

Scola: Mehän rakastimme toisiamme niin paljon (1976)

Ford: Erämaan laki (1946)

(20.11 2011)

MÄKELÄ PERHE-ELÄMÄN PURISTUKSESSA * *

2011-11-16T20:31:00.000+02:00

Kotimaisen elokuvan menestysohjaaja Aleksi Mäkelä (s. 1969) on tehnyt kaikenlaista, viihteellisestä roskasta aivan merkittäviinkin elokuviin. Muistamme positiivisella mielellä elokuvat Häjyt (1988) ja Matti (2003), mutta yhtä hyvin ihmettelemme, miksi hän suostui ohjaamaan Solaris Filmille Vares-dekkareita.
Onneksi Aleksi Mäkelä on päässyt Vareksista irti ja Solariksen Markus Selin on antanut hänelle mahdollisuuden ohjata henkilökohtaisen elokuvateoksen. Sen nimi on ytimekkäästi, joskin arvoituksellisesti Kotirauha.
Aleksi Mäkelä kertoo keski-ikäisen yrittäjän (Samuli Edelmann) elämän alennustilasta. Tai hetkistä, jolloin elämä alkaa luisua alaspäin. Miehen nimi on Sami Luoto. Hänen lähipiiriinsä kuuluvat opettajavaimo ja aikuistuva tytär. Sami Luoto on bisnesmies, jonka taloudelliset näköalat ovat ankeat. Hänellä menee huonosti, mutta hän ei kerro tästä perheelleen. Sami Luoto elää jatkuvassa valheessa.
Kotirauha on huumorilla toteutettu vakava asiaelokuva. Mäkelä ohjaa kuin toimintadraamaa, jossa vauhti on tärkeintä. Elokuva menettää tästä syystä fokuksensa, sillä monin paikoin olisi voitu hidasta tahtia ja jäädä mietiskelemään Sami Luodon elämän suurta petosta. On se kummallista, että kaikki pitää tuoda niin vauhdikkaasti eteemme - ehkä tekijät pelkäävät, että emme jaksa istua pohtivin mielin katsomossa. Tässä suhteessa Mäkelä on mennyt harhaan.
Elokuvassa näytellään hyvin - niin kuin yleensä kotimaisissa uusissa teoksissa. Samuli Edelmann melkein pelastaa Kotirauhan. Hänestä on pikku hiljaa kehittynyt näyttelijä, jolla on paljon annettavaa valkokankaalla ja tv-sarjoissa. Vaimoa tulkitseva Katariina Kaitue on teatterinäyttelijä, mutta nyt hän osoittaa pystyvänsä toimimaan linjakkaasti kameran edessä. Sivurooleista erottuvat Santeri Kinnunen poliisiveljenä ja Kristo Salminen väkivallan miehenä. Sivuosien mies Aake Kalliala on hyvä isänä.

Ajankohtainen kommentti

Tanskalainen tv-sarja Henkivartijat on fiktio, mutta kyllä se heijastelee eräällä tavalla juuttien yhteiskuntaa ja myös eurooppalaisesti sitä iljettävää tapahtumakudosta, joka on nousussa eri maissa - myös Suomessa. Tarkoitan muukalaisvihan nousua ja kansallismielisten (äärioikeistolaisten, fasististen) liikkeiden vahvistumista Euroopassa. Meilläkin oikein lähetetään liittymisanomuksia natsipuolueeseen, jota taantumukselliset hörhöt vetävät. Onneksi heitä ei ole paljon, mutta kuka tietää, mikä on tilanne tämän vuosikymmenen lopussa.
Henkivartijat edustaa korkeaa tanskalaista tv-tekemisen tasoa. On se kumma, että sieltä tulee jatkuvasti hienoja elokuvia ja tv-sarjoja. Henkivartijoiden fokus on politiikassa. On jälleen koulutettu uusi ryhmä vartioimaan poliittisia päättäjiä. Sillä heitä tarvitaan, koska muukalaisviha ja islamisvastaisuus voi saattaa päättäjiä hengenvaaraan. Voisiko ajatella, että sarja kuvaa lähitulevaisuuden Tanskaa, jossa äärioikeistolaiset ryhmät ryhtyvät väkivaltaisiin toimiin, koska jopa muslimiperäisiä tanskalaisia on valittu maan hallitukseen. Tällainen henkilö on tv-sarjassa viehättävä ja liberaali kulttuuriministeri, joka haluaa avartaa käsitystä Tanskasta ja tanskalaisuudesta, haluaa irti kapeakasvoisesta tuijottamisesta pelkkään kantaväestöön. Ministeri esittelee tavoitteitaan televisiossa. Se laukaisee trauman: erään ryhmän keski-ikäinen yllyttäjämies kokoaa samanmielisiä veneelle ja alkaa kysellä päättäväisyyden perään. Ja se tarkoittaa: Olemmeko valmiit koviin otteisiin tällaista ministeriä ja hänen perhettään vastaa?
Henkivartijoita katsoessa tuntee sääliä suomalaisten tv-sarjojen tekijöitä kohtaan. Miten meillä alennetutaan Moskan tapaiseen julkkis- ja juorupyörittelyyn, kun maassa pitäisi ryhtyä kuvaamaan kipeitä ajankohtaisia poliittisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia. Meillä pelleillään ja hassutellaan, kaiken maailman kokki- tositv- ja kilpailuohjelmat ovat vallanneet ruudun. Tanssi tähtien kanssa on melkein koko suomalaisväestön ainoa mielenkiinnon kohde. Teatterissa sentään tapahtuu, jos ajatellaan viime kevään poleemista ja rohkeaa Eduskunta-näytelmää tai äskettäin ensi-iltaan tullutta Ryhmäteatterin Jatkuvaa kasvua, jonka sanotaan olevan osuva kuva tämän hetken suomalaisesta työelämästä.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 112

2011-11-13T18:22:00.000+02:00

Haastattelu (Intervista, 1987), ohjaus ja käsikirjoitus: Federico Fellini, kuvaus: Tonino Delli Colli, leikkaus: Nino Baragli, lavastus: Danilo Donati, pääosissa: Marcello Mastroianni, Anita Ekberg, Sergio Rubini. Tuottaja: Ibrahim Moussa.

Siellä hän seisoo Rossija-hotellin suuren elokuvateatterin lavalla. Martin Scorsesen elokuvien Johnny Boy, Travis Bickle, Jimmy Doyke, Jake la Motta ja Rupert Pupkin. Amerikkalainen näyttelijä Robert De Niro, joka valmistautuu juryn puheenjohtajana jakamaan Moskovan vuoden 1987 elokuvajuhlien pääpalkintoa. De Niro paljastaa palkinnon menevän italialaiselle Federico Fellinille. Elokuva on nimeltään Haastattelu.
Henkeä pidätellen seuraan elokuvamiesten sydämellistä kättelyä. Sitten De Niro kääntyy katsomoon päin: Poikamainen hymy valtaa hetkeksi lavan. Sitten Fellini pitää puheen ja kehuu Neuvostoliiton uutta avoimuuspolitiikkaa. Muistan, miten Fellini kirjoitti "Iloisen valehtelijan totuudenmukaisissa muistelmissaan", että elokuvan 8 1/2 aikaan hän oli myös Moskovassa, mutta joutui poliittisen pelin uhriksi. Se vuosi oli 1963.
Myöhemmin tarkistan kotona, että kahdeksan silloisen juryn viidestätoista jäsenestä äänesti Fellinin elokuvaa vastaan, vaikka hekin olivat kiitelleet ja syleilleet italialaista maestroa. Ja silti, todellakin, 8 1/2 sai pääpalkinnon, sillä se kuvaa taiteilijan tuskallista totuuden etsintää. Elokuva valmistui vuonna 1962.
=====================================================================================================
Metaelokuva Haastattelussa Federico Fellini ohjaa Rooman Cinecittassa tshekki Franz Kafkan "Amerikka"-romaania. Olemme oppineet tietämään, että Cinecitta ja etenkin sen jättinäyttämö Teatro 5 olivat Federico Fellinin oma yksityinen unimaailma, jossa hänen taiteellinen luovuus pulppusi. Nyt japanilainen tv-ryhmä saapuu tapaamaan italialaista mestaria Cinecittaan. Vilpitön valehtelija Fellini purkaa muistojaan, palaa liki kolmenkymmen vuoden takaiseen Roomaan, Via Venetolle, Ihanan elämän aikaan, Marcello Mastroiannin ja Anita Ekbergin mondeeneihin, suuren, hienostuneen maailman kohtaamisiin.
Kafkan romaanissa New Yorkiin tullut nuori Karl Rosssmann joutuu pettymysten ja vastoinkäymisten kierteeseen. Rossmann on kafkalainen häviäjä ilman omaa syytään. Häntä nöyryytetään, mutta aina hän löytää uuden tilaisuuden, uuden paikan, uuden ihmisen. Laulajatar Brunelda ja työ ulkoilmateatterissa saattavat palauttaa Rossmannin loukatun ihmisarvon.
Kafkan "Amerikka" on Haastattelussa Fellinille lähtökohta, suurelokuvan haave, mutta ennen kaikkea temppu ja veruke, jonka ympärille kietoutuu omakohtaisten elokuvallisten muistojen ja pyrkimysten hauska ja rikas suma. Fellini katsoo taakse ja nykyiseen. Hän saattaa psykoanalysoida itseään ihmisenä ja taiteilijana, purkaa edellisten elokuvien alle hautautunutta valtavaa energiaa ja luovuutta, joka hahmottuu nyt eräänlaisena haastattelu-, totuus- ja näytemäfilmin sekoitelmana.
Fellini antautuu mysteerien viehtymykselle, mutta muistaa toimivansa elokuvastudiossa, joten hän pitää jalat maassa.
Tuotantonsa selkeisiin suuriin töihin kuuluvassa Haastattelussa taikatemppujen tekijä ei ole vielä kuollut, mutta järki ja tunne ovat nyt tasapainossa. Ja koko elokuvan yllä leijailee tutun Fellinin henki. Italialaisesta elokuvasta kirjoittanut Haastattelun
olennainen pointti on taiteilijan itsenäisyys, riippumattomuus ja vapaus. Franz Kafkan "Amerikasta" voisi aivan tosissaan tulla ikääntyneen Fellinin uusi suurtyö, kuten kirjoitin elokuvan tullessa Suomen ensi-iltaan Illusioniin 10.12. 1988. Korostin Fellinin elokuvan olevan "selkeyden ja yksinkertaisuuden haikea ilosanoma, oivallusten, mielikuvien ja unien kahlitsematon virta, mutta kannattaako romaania edes filmata, koska elokuvataide ja -tuotanto eivät ole entisensä". Siihen ajatukseen maestro on päätynyt elokuvassaan.
Nyt kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin voisi lisätä: Federico Fellini sai ohjata neljänkymmenen vuoden aikana omannäköiset elokuvansa, joiden merkitystä kukaan ei voi kieltää. Haastattelu oli Federico Fellinin tien päätepiste, jonka huikeimmassa jaksossa Marcello Mastroianni, ohjaajan alter ego, taikoo Ihanan elämän eloon. Italialaisesta elokuvasta kirjoittanut Peter Bondanella on huomauttanut, että Haastattelu on kaiketi ohjaajan kaukopuheisin lausunto elokuvan puolustukseksi fiktiona, illuusiona, persoonallisena itseilmaisuna ja ammattitaitona.
=====================================================================================================
Tätä kirjoittaessani haluan vielä palauttaa vuoden 1962 Moskovan elokuvajuhlien muiston, sillä poimin kirjahyllystä edellä mainitsemani Federico Fellinin muistelmateoksen, joka ilmestyi 1970-luvulla. Maestro kirjoittaa 8 1/2 -elokuvan vastaanotosta Moskovassa: "Sali oli valtava. Läsnä oli ainakin kahdeksan-, yhdeksän tuhatta henkeä, kuvitelkaa. Seisomassa oli ainakin tuhatkunta katsojaa. Festivaalien johto ja lehtimiehet kertoivat, ettei katsomo ollut koskaan ollut niin täynnä. Olin tullut tilaisuuteen vaimoni kanssa. Tie ja Caribian yöt olivat tehneet hänet Nuevostoliitossa kuuluisaksi. Astuessani Giuliettan kanssa näyttämölle saimme välittömästi mitä sydämellisimmät apolodit, jotka henkivät lämpöä ja kiintymystä. Se tuntui suurenmoisen rohkaisevalta."
8 1/2 Moskovan aikaan Federico Fellini oli 42-vuotias. Kun valtaisan Rossija-teatterin yleisö taputti hänelle vuonna 1987 italialainen maestro oli 67-vuotias. Vaikka nuorena filmihulluna en osannut aina ymmärtää Fellinin elokuvien merkitystä, niin Moskovan lavan edessä tajusin jälleen, mitä aarteita Rooman Cinecittan studioiden taikuri oli meille lahjoittanut: Tie, Ihana elämä, 8 1/2, Giulietta ja viettelykset, Fellinin Rooma, Klovnit, Amarcord, Naisten kaupunki. Enkä miehenä voinut unohtaa 1960-luvun alun episodielokuvan Fellini-osuutta Tri. Antonion kiusaus, jossa Anita Ekberg ilmestyi niin elävänä kuin valtavana mainostauluna kankaalle.
Haastattelu on Federico Fellinin viimeinen mestariteos, viimeinen täydellinen saavutus, vaikka ei huono ollut testamentiksi jäänyt La voicer della luna, joka valmistui 1990. Adrianmeren rantakaupungin Riminin kasvatti Federico Fellini kuoli 1994. Sodanjälkeisen euroopalaisen elokuvan ehdottomista mestareista Michelangelo Antonioni eli vielä, samoin Ingmar Bergman, mutta Andrei Tarkovski oli kuollut kahdeksan vuotta, François Truffaut kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta puolalaisen Krzysztof Kieslowskin aika tulisi kaksi vuotta myöhemmin.
Federico kirjoitti vuonna 1972: "Ainoa asia jonka haluan tietää on: Miksi minä olen täällä?Mitä minun elämäni on? En ole varma mistään, mikä on työni ulkopuolella. Mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän minä tiedän. En noudata mitään määrättyä järjestelmää sen enempää työssäni kuin elämässänikään. Minä vain elän. Minä vain teen jotakin."

SAKSALAISTERRORISMIN TAUSTOISSA * * * *

2011-11-09T16:28:00.000+02:00

Lokakuun puolivälissä Helsingin ohjelmistoon tuli Andres Veielin kirjoittama ja ohjaama Kuka, ellemme me? Se meni silloin minulta ohi, joten pääsin katsomaan elokuvan vasta viime viikolla. Heti täytyy sanoa: Onhan se äärimmäisen kiinnostava dramaattinen analyysi 1980-luvun lopun ja 1970-luvun saksalaisesta terrorismista, jonka tunnetuin ryhmä oli nimeltään Punainen armeijakunta. Sitä paitsi meidän sukupolvea se kiinnostaa eritoten, sillä alun prologin jälkeen tapahtumien kaari kehittyy 1960-luvun vaihteesta 1970-luvun alkuun.
Andres Veielin elokuvan kolme päähenkilöä ovat natsikirjailijan poika Bernward Vesper (August Diehl), hänen tyttöystävänsä Gudrun Ensslin (Lena Lauzemis) ja myöhemmin mukaan ilmestyvä itsekeskeinen Andreas Baader (Alexander Fehling). Vesper ja Ensslin perustavat 1960-luvun alussa pienen kustantamon, joka on aina menossa nurin. Yritystä Vesperiltä ei puutu.
Kirjallisuutta rakastava ja isänsä mustaa muistoa ("kissa on eläinkunnan juutalainen, siksi se pitää ampua") ristiriitaisesti kantava Bernward Vesper yrittää tuoda markkinoille kantaaottavaa yhteiskunnallista kirjallisuutta. Ensslin on mukana ensin sihteerinä ja rakastajattarena, mutta kun hän kohtaa Baaderin ihmissuhteet mutkistuvat ja vapaan rakkauden aika sallii syrjähypyt.
Kuka, ellemme me? etenee lineaarisesti. Andres Veielin ratkaisu on onnistunut, sillä näin voidaan kuvata sekä yksityisiä elämän tilanteita kuin 1960-luvun poliittis-yhteiskunnallista murroksen aikaa. Fokus on ennen kaikkea Länsi-Saksassa, mutta uutisdokumentit kuorruttavat draamaan osuvia välähdyksiä Kuuban kriisistä, Kennedyn vierailusta Berliinissä, Vietnamin sodasta. Amerikan militantin Mustien pantterit -järjestön osuus välähtää kohtauksessa, jossa Vesper käy haistelemassa Lontoon lehdistötilaisuuden ilmapiiriä.
Lineaarisuus sallii paljastaa vähitellen, pala palalta, vuosi vuodelta elokuvan, kolmen päähenkilön kehityskaaren. Miten Ensslinistä ja Baaderista tuli väkivaltaisia terroristeja, jotka ryhmineen ryhtyivät järkyttämään länsisaksalaisen yhteiskunnan poliittista ja taloudellista pohjaa? Ja miksi Vesper jäi sivummalle, jäi hoitamaan Gudrunin kanssa saatua lasta ja yritti jopa omaa kirjailijan uraakin?
Nykypolvelle Kuka, ellemme me? antaa paljon ajattelemisen aihetta ja oletettavasti kipinän kiinnostua näinä eurooppalaisen turbulenssin aikoina maanosamme lähihistoriasta. Mutta yhtä hyvin Andres Veiel osoittaa, miten terrorismi ja väkivalta johtavat aina siihen ryhtyneiden henkilöiden tuhoon. Siksi elokuvan tärkeimmässä sivuosassa, toki aivan pienessä, nähdään naisvankilanjohtaja, joka ilmaisee kantansa Ensslinille suurin piirtein näin: Muutosta haluavan pitää edetä pienin askelin - neljä askelta eteen ja kolme taakse.

Ajankohtainen kommentti

Hollywoodin 1970-luvun uuden taloudellisen nousun ja blockbuster-ilmiön luoja Steven Spielberg on aina ollut ihastunut belgialaisen Hergén eli Georges Remin (1907-1983) sarjakuvasankari Tinttiin. Kaverilla on päälaellaan se kumma töyhtö, joka on vetänyt puoleensa yhä uusia ja uusia sukupolvia maailman mittakaavassa. Tintin kanssa ovat seikkailleet ovela koira Milou ja juopahtava kapteeni Haddock, jonka huudahdus "Turkinpippuri" on klassikko.
Steven Spielbergiä ovat elokuvantekijänä kiinnostaneet aina poikamaiset seikkailuaiheet ja satuluomukset (E.T., Indina Jones -sarja). Ja onhan Spielberg tehnyt elokuvan Peter Panin ja kapteeni Koukun edesottamuksista. Kerrotaan, että Spielberg halusi tehdä Tintin jo 1980-luvulla - Jack Nicholsonin piti esittää Haddockia. Projekti ei toteutunut, koska ei löydetty toimivaa näytelmäelokuvakäsikirjoitusta. Nyt kun elokuvateknologia on kehittynyt huippuunsa, digitaalinen ilmaisu, animoitu 3-D ja niin sanottu "liikkeenkaappaustekniikka" (näyttelijä antaa animaatiolle liikkeensä, piirteensä, jopa hivenen kasvojakin) ovat käytössä kera Hollywoodin hurjat taalakasat, Spielberg on voinut toteuttaa unelmansa.
Tintin seikkailut : Yksisarvisen salaisuus perustuu muun muassa Hergén luomaan merirosvosarjakuvaan. Uutta materiaaliakin kirjoitettiin. Uusiseelantilainen ohjaaja Peter Jackson (Taru Sormusten herrasta -sarja) ja britti tv-käsikirjoittaja Steven Moffat olivat Spielbergin apuna projektissa. Viime viikolla teattereihin tullut animaatioseikkailu on hurjaa, huippuunsa ahdettua actionia ja tietokoneviihdettä. Spielbergin ja kumppanien luomus on enemmän ilmiö kuin elokuvallinen taideteos.
Huono puoli elokuvassa on kapea amerikkalainen näkökulma. Hergén vannoutuneet ystävät ovat ehtineet jo harmitella, että se ei vastaa mitenkään alkuperäisten "älysarjakuvien" henkeä. Spielberg onkin tähdännyt elokuvansa Amerikan markkinoille, mutta ottanut ison riskin muuttamalla partiopoikamaisesta Tintistä nykyelämän ADHD-nuorukaisen. Elokuvan suora väkivalta on myös selvä osoitus siitä, että Steven Spielberg ei ole aivan ymmärtänyt vuonna 1929 Tintti-sarjat aloittaneen belgialaistaiteilijan pyrkimyksiä.

P.S Viime viikon mediauutinen oli Helsingin Sanomien ja Nelosen uutisfuusio. Nelosen uutiset muuttaa ensi vuonna Sanomataloon ja uutispalvelut yhdistetään. Nelosen uutistoimituksen väki siirtyy HS:n leipiin vanhoina työntekijöinä. HS ja Nelonen ovat samaa Sanoma-konsernia, joten fuusion voi ymmärtää, vieläpä siitä näkökulmasta, synergiaetuja on löydtetävä, koska media on nykyisin isossa murroksessa. HS:n puolella fuusio nähdään hyvin positiivisena, mutta tietoa Nelosen uutisväen kannanotoista ei ole ollut saatavilla. HS:n johto on selittänyt positiivisuutta vahvuuksien lisääntymisellä ja - sillä seikalla, että Helsingin Sanomat muodostuu nykyisin monista kanavista: printtilehdestä, nettipalvelusta, radiosta ja koko pörssinoteerattu konserni laajemmin vielä kirjoista ja aikauslehdistä.
Fakta on silti, että "kukaan" ei katso Nelosen "viihde on hyväksi" -tv- kanavan uutisia. Joskus niitä vilkuilen, ja silmiinpistävää on uutishankinnan omaleimaisuus. Kun Ylen ja MTV3:n uutistarjonta näyttää hyvin samanlaiselta, jos ajatellaan päivän uutisaiheiden valintaa, niin Nelosella on yritetty jotakin poikkeavaa ja uutta. Fakta on edelleen katsojamäärä, johon nykyisin tuijotetaan joka puolella sähköisessä mediassa (lukijamäärät ovat tärkeitä printinkin puolella). Jos Ylen pääuutislähetys saattaa kerätä 800 000 katsojaa ja MTV3:n Kymmenen Uutiset pääsee 600 000 yli, niin Nelosen uutiset ovat pudonneet 200 000 silmäparin alle.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 111

2011-11-06T15:38:00.000+02:00

Agonia - kuolinkamppailu (Agonia, NL 1981), ohjaus: Elem Klimov, käsikirjoitus: Sergei Lungin ja Ija Nuskinov, kuvaus: Leonide Kalasnikov, pääosissa: Aleksei Petrenko, Anatoli Romashin, Velta Line, Alissa Freindlich, tuotanto: Mosfilm.

Moskova heinäkuun 16.päivä 1987.
Tapaan uuden neuvostoelokuvan mestareihin kuuluvan Elem Klimovin, jolta olemme nähneet Suomessa Valentin Rasputinin romaaniin perustuvan fantastisen Jäähyväiset Matjoralle (1982). Olemme katsoneet täydessä Rossija-hotellin elokuvateatterissa (jos en väärin muista, sinne mahtui yli 2000 katsojaa) Klimovin uuden elokuvan Agonian - kuolinkappailun, josta on tulossa Gorbatshovin perestroikan airut.
Se siitä, mutta Elem Klimov on onnellinen, sillä sali oli täynnä ja sensuurimiehet loistivat poissaolollaan. "Niin raskaasti olemme saanet kokea neuvostosensuurin paineet viime vuosina, minä en ole aina jaksanut, mutta kollegani Nikita Mihalkov on pärjännyt paremmin."
Heinäkuussa 1987 Moskovassa mietti, miten on mahdollista, että Neuvostoliitossa voidaan tehdä elokuva uskonnollisesta henkilöstä ja tsaarin perheestä. Elokuvahan valmistui jo kuusi vuotta aikaisemmin, mutta ei päässyt levikkiin. Elem Klimov piti ohjaajan mahdollisuuksia arpapelinä, mutta jälleen hän viittasi presidentti Gorbatshoviin, joka tulee muuttamaan täysin neuvostojärjestelmän. Niin uskoimme silloin Moskovassa, jossa oli uskomaton helle ja filmijuhlien toisella viikolla perjoskat pantiin kinni, koska Moskovan alueen johtaja oli kavaltanut rahat. Meille suomalaisille tuli vakava paikka: Mistä olutta jonoon. Onneksi Rossija-hotellin ihana tarjolijatyttö rupesi rahtaamaan meille tsekkiläistä olutta.
=====================================================================================================
Agonia - kuolinkamppailu kertoo uskon miehestä Rasputinista, joka ilmestyi erään kerran Siperian kylmyydestä Pietariin. Hän pääsi vaikuttamaan tsaarin hoviin, koska siellä uskottiin, että Rasputin on pyhimys, joka poistaa sairauden. Toiset olivat sitä mieltä, että Rasputin on irstailija ja peto, joka häpäisee Venäjän tsaarin hovin.
Oli miten oli, mutta Elem Klimov näyttää elokuvassaan Rasputin kaikki puolet. On kohtauksia, joissa Rasputin siunaa, on kohtauksia, joissa Rasputin heittäytyy seksuaalisen nautinnon synkimpiin leikkeihin. On kohtauksia, joissa tsaari Nikolai II:n puoliso Alexandra hellii "Jumalalle suosiollista" miestä, antaa taikauskon vallassa Rasputinin tulla niin lähelle itseään, että kaikki häpeämätön alkoi olla mahdollista. Itse asiassa Rasputinin valta hovissa perustui siihen, että hän pystyi lääkitsemään perintöruhtainas Aleksein verenvuotokohtausia.
Agonia - kuolinkappailu on valtavalla kuvallisella voimalla toteutettu elokuva Venäjän tsaarinvallan viimeiseistä päivistä. Elem Klimov sekoittaa fiktiota ja domumenttia ainutlaatuisen herkällä tavalla. Klimov on saanut hankittua elokuvaansa varten sellaista aineistoa, jota ei aikaisemmin ei ole ollut saatavilla. Siksi hänen elokvansa on sekä historioitsijan merkkiteos, mutta myös elokuvaohjaajan luovan mielen pulssista syntynyt taideteos, jossa yksilön ja kansan, tsaarin ja Venäjän viimeiset kouristuksen vuodet rinnastetaan Rasputinin vuoden 1916 kuolinkamppailuun, joka tapahtuu pitkässä jakosssa Nevan lumisilla rannoilla.
=====================================================================================================
Vuonna 1987 Moskova edusti jotakin uutta. Gorbatshovin perestroika ja glasnost näkyi jo joka puolella, mutta kaikki ei ollut vielä muuttunut. Edelleenkin kauppojen edessä nyhjöttivät jonottavat kansalaiset, edelleenkin ravintolasta poistettiin festivaaliväki heti, kun Kremlin politbyron eliitti oli tulossa juhlimaan. Mutta Rossijan festivaalipalatsin kerroksissa velloi ilo ja vapaus - Klimovin Agonian esityksen jälkeen virolaiset festivaaliedustajat tulivat kertomaan, miten Ylen ja Mainos-Television lähetykset ovat suoneet heille illuusion vapaudesta ja tilaisuuden nähdä hienoja ulkomaalaisia elokuvia. Me vastasimme kyynisesti: "Siis kapitalistisesta."
Agonia - kuolinkamppailu on siinä mielessä merkittävä elokuva, että se taustaa meille ne tapahtumat, jotka opimme jo nuorena nähtyämme Sergei Eisensteinin Lokakuun. Klimovin elokuvassa tulevan vallankumouksen tapahtumat ovat aistittavissa, elokuvaan liittyy hieno kohtaus, jossa tsaari Nikolai II (1868-1918) seuraa duuman poliittista keskustelua omasta aitiostaan - raottamalla hetken ajan verhoa. Nikolai II oli kuulemma heikko tsaari, mutta hänen puolisonsa oli vahva joka suhteessa. Klimovin elokuvassa Alexandrian ja Rasputin suhde on kuvattu intiimisti, mutta tietyllä pieteetillä. Liittyikö siihen seksuaalisuutta - sen Klimov jättää auki.
Mutta Agoniassa on kuuluisa pitkä jakso, jota voisi kuvata seksuaalisen hurmion ylityslauluksi. Rasputin ottaa vastaan "potilaita", joiden ainoa tarkoitus taitaakin olla "ihmeiden tekijän" seksuaalisen kosketuksen saaminen. Elem Klimov rakentaa tuosta jaksosta eräänlaisen Sodoman ja Gomorran parabelin, jota katsoessa elokuva saavuttaa inhorealistiset mittasuhteet. Aivan hurjaa kuvaa Klimov vyöryttää eteemme.
Tuskin monesti neuvostoelokuvassa on nähty vastaavaa näyttelijätyötä, jonka Aleksei Petrenko tekee Rasputinina. Petrenko on koko elokuvan kiintopiste, hän on kokija ja näkijä, jonka liikkeiden, toimien ja ajatusten mukana katsoja kokee lähes helvetillisen elokuvanautinnon. Monesti sanottiin myöhemin, että Petrenko luo Rasputinin hahmoon viekkaat silmät ja saatanallisen aistillisuuden. Se huomattiin Rossija-teatterin täydessä katsomossa kesällä 1987, kun elokuvan loputtua hyppäsimme seisomaan ja taputimme minuutteja Elem Klimoville, joka nousi pystyyn aitiossa ja saattoi tuntea voittaneensa vihdoinkin jotakin, jonka stalinistinen hallinto oli häneltä aikaisemmin evännyt.
=====================================================================================================

Elem Klimov

Agonia - kuolinkamppailu tuli sitten syksyllä Kosmos-Filmin mahantuomana ensi-iltaan Presidentti-teatteriin. Olin tykittänyt ison jutun Helsingin Sanomiin kesällä Moskovasta, joten kaikki kriitikot tiesivät, mitä odotettavissa tulee olemaan. Kriitikkoesityksen jälkeen arvostamani kollegat Lumirae&Lindqvist pyörittivät päitään, ja myöhemmin heidän asteikollaan Klimovin elokuva sai vain kaksi tähteä. Tämä on jäänyt muistiini, mutta myöhemmin elokuvasta kirjoitettiin todella myönteisiäkin arviointeja. Jyväskyläläinen Jarmo Valkola totesi: "Klimovin käyttämä montaasitekniikka on ilmeisen komposioitua, dialektiseen suhteeseen kuvan ja materiaalin välillä pyrkivää. Agonia ei jää pelkäksi historiallisten näkökulmien faktaesittelyksi, vaan ponnistautuu kohti tietyn aikakauden synteettisempää hahmotusta, myyttien olevaisuuden näkökulmaa, jonka kaiken keskipisteenä Rasputinin paikoin yli-inhimillisiä piirteitä saava hahmo valtoimeen riehuu." (Elokuvat kertoivat 1, 1984).
Elem Klimov ohjasi vuonna 1984 maanisen sotafilmin Tule ja katso, jossa Neuvostoliiton isänmaaliselta sodalta riisutaan kaikki ihanteellisuus. Työtään ohjaajana Klimov ei pystynyt enää 1990-luvulla neuvostojärjestelmän kaaduttua jatkamaan. Ei muuten moni, moni muukaan entinen hieno neuvosto-ohjaaja. Elemin kuolinviesti 26.10. 2003 hätkähdytti. Ilmeisen erakoitunut Klimov oli täyttänyt 70-vuotta. Hän kertoi minulle silloin kerran Moskovassa, että tarvitsemme vapautta taiteessa ja mielipiteissä, mutta vain sosialismi turvaa taiteilijoiden täyden liikkumis- ja työvapauden.
Näinhän ei useinkaan käynyt, ei Elem Klimovin eikä sen suuren venäläisen ohjaajan Andrei Tarkovskin kohdalla, mutta Mosfilm ja Lenfilm sekä eri osavaltioiden studiot takasivat aikanaan lukuisille neuvosto-ohjaajille vakituista työtä. Tuotettujen elokuvienkin määrä oli iso. Nyt on toisin. Tai - emmehän me enää tiedä juuri mitään venäläisestä elokuvasta.

KIRURGI IHON JA SUKUPUOLEN KIMPUSSA * * * *

2011-11-02T15:48:00.000+02:00

Antonio Banderas on palannut kotiin. Hän esittää loistokkaasti kirurgi Robert Legardia, joka on rakentanut kartanoonsa leikkaussalin ja laboratorion. Robert on huippukirurgi, joka etsii keinoa korjata palovammoista kärsivien potilaiden ihon. Se ei jää tähän, vaan Robert siirtyy vähitellen moraalin ylpuolelle: Hän muuttaa moottoripyöräpoika Vicenten (Jan Cornet) ihon ja sukupuolen. Se on kostotoimi, jonka kirurgi suorittaa uskoessaan Vicenten raiskanneen hänen tyttärensä Norman (Bianca Suárez) .
Iho jossa elän on parasta Pedro Almodovaria (s. 1949) sitten upean Puhu hänelle -elokuvan, joka valmistui vuonna 2002. Tuossa ehkäpä Naisia hermoromahduksen partaalla -elokuvan (1988) ja Intohimojen labyrintin (1982) ohella Almodovarin pääteoksessa oltiin tekemisissä lääketieteen kanssa. Mieshoitaja huolehtii parantolassa päivästä toiseen kauniista naisesta, lahjakkaasta tanssijasta, joka on vaipunut koomaan. Elokuva oli Almodovarin kunnianosoitus ihmisen auttamishalulle ja rakkauden syvälle tunnekokemukselle.
Iho jossa elän on toista maata. Pedro Almodovar kehittää kirurgistaan eräänlaisen Frankensteinin modernin inkarnaation, moraalittoman ja julman miehen, joka synnnyttää leikkaussalissaan itselleen morsianta. Frankenstein-vertaus voi olla oikeutettukin, mutta Almodovar ei tyydy helppoihin päätelmiin, vaan hän syventää hetkittäin kauhufilmin väristyksiä saavan elokuvansa teeman yleismaailmalliseksi. Almodovar näyttää pala palalta kehittyvän, yllätyksellisen ja rankan tarinan kautta mitä tapahtuu, kun lääkäri ryhtyy muuntelemaan ja korjailemaan luonnon luomaa. Elokuva varoittaa myös koston mielettömyydestä ja oman käden oikeuden vaaroista.
Pedro Almodovarin elokuvassa on myös toinen iljettävä mieshahmo, Robertin väkivaltainen veli Zega (Roberto Alamo), joka lähes tunkeutuu eräänä päivänä kirurgin taloon. Hän saapuu tiikerin asussa, koska on karnevaalien aika, mutta muutenkin hänen täytyy peittää identiteettinsä. Zega on pahantekijä, jota etsitään. Robertin talossa hän toteuttaa eläimellisiä vaistojaan, nai heti kaikkea, mikä liikkuu. Zegan tullessa talossa on Vicentestä Veraksi muuttunut "vanki" (Elena Anaya) ja Robertin vanha palvelijatar (Marisa Parades), joka luottaa täysin isäntäänsä.
==========================================================================================
El Grecon (1541-1614) lukuisista maaluksista tunnetussa Toledossa, Keski-Espanjassa, toteutetttu Iho jossa elän on ohjaukseltaan, kuvaukseltaan ja näyttelijätyöltään hyvää Almodovaria. Espanjalaisohjaaja on luonut julmuuden pelilleen hienon visuaalisen ilmiasun, jossa korostuvat interiöörien loppuun saakka mietityt tila- ja esinemaailmat sekä värien ja vaatetuksen ainutlaatuinen hehku. Vaikuttaa kuin Pedro Almodovar olisi halunnut tehdä elokuvan, jossa ei olle mitään halpaa tai keinotekoista. Thierry Jonquetin romaanitausta "Tarantula" on ollut tiettävästi vain lähtökohta ja inspiraation lähde. Eikä Almodovarin luomusta kannata verrata mihinkään mahdollisiin aikaisempiin elokuviin, sillä Almodovar ohjaa täysin omillaan.
Elokuvassa käytetään aseita. Loppupuolella Iho jossa elän saa rikosfilmin melodramaattisia ominaispiirteitä. Joku voi pitää tätä tyylirikkona, mutta eivätkö ratkaisukohtaukset ole kaiken aikaisemmin nähdyn itsestään selvä johtopäätös ja yhteenveto. Pedro Almodovar sulauttaa sicifin, kauhun ja melodraaman kokonaisuuteen niin, että tyylilajeja ei edes huomaa ihmetellessään ja kauhistuessaankin hetkittäin kiehtovaa ja hetkittäin vastenmielistäkin elokuvallista orkesterointia.

Ajankohtainen kommentti

Suomen elokuvasäätiö on jakanut jälleen tuotantotukea kotimaiselle elokuvalle. Elokuvateattereiden kankaalla nähdään usein mainospala, jossa kotimaisen elokuvan tuen ilmoitetaan olevan kokonaan Veikkauksen tuottoa. Tällä kertaa elokuvasäätiö osoitti suurimman tukisumman Timo Koivusalolle, jonka aikaisemmat kehnotkaan elokuvat eivät ilmeisesti merkitse mitään päättäjien tajunnassa. Koivusalon uudelle elokuvaprojektille Vuonna 85 - Manserock päätettiin antaa 800 000 euroa.
Huh, huh! Eikö tämä 1980-luvun suomalaisen rockmusiikin tarina Tamperetta ja muita paikkakuntia myöten ole käsitelty eri medioissa riittämiin. On dokumentteja, on elokuvia - Saimaa-ilmiö esimerkiksi - on tv-sarjoja, on tv-ohjelmia, on radio-ohjelmia, on lehtikirjoituksia. Ja albumeja on ostettu. Kuka muu kuin tamperelainen jaksaa enää innostua aiheesta.
Jos nyt sittenkin innostutaan, niin pakko on verrata Timo Koivusalon saamaa 800 000 euroa vaikkapa Peter Lindholmille ja Helsinki-Filmille vaativasta ja pitkäkestoisesta ajankuvasta onnistuneesti rakennetun Missä kuljimme kerran -elokuvan saamaan 200 000 euron säätiötukeen. Onko tässä mitään suhteellisuuden tajua?

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 110

2011-10-29T19:34:00.000+03:00

Noiduttu sydän (Angel Heart, USA 1986) ohjaus: Alan Parker, käsikirjoitus: Parker - perustuu William Hjortsbergin romaaniin "Falling Angel", kuvaus: Michael Seresin, musiikki: Trevor Jones, Mickey Rourke (Harry Angel), Robert De Niro (Louis Cyphre), Lisa Bonet (Epiphany), Charlotte Rampling (Margaret Krusemark)Michael Higgins (tri. Albert Fowler). Tuotanto Andrew Vajna, Alan Marshall, Elliott Kastner/ Caralgo.

Lontoolaisen Alan Parkerin (s. 1944) pääteos tuli meillä teattereihin 17.4. 1987. Noiduttu sydän oli myös Mickey Rourken bravuurityö. Rourke oli lunastanut jo suuret odotukset 1980-luvun karismaattisena amerikkalaisnäyttelijänä, jonka roolitulkinnoissa korostuivat niin pehmeä kuin raaka puoli. New Yorkissa vuonna 1952 syntynyt Rourke oli näytellyt 1970-luvulla Off-Broadwaylla, opiskellut hetken Actor´s Studiossa ja väitellyt roolitulkinnoista ohjaajien kanssa. Muutto Los Angelesiin 1970-luvun lopulla muutti kaiken.
Rourke sai pieniä osia elokuvissa, herätti huomiota Lawrence Kasdanin Huumassa (1981) ja suoritti läpimurtonsa Barry Levinsonin Dinerissä (1982). Rourkesta povattiin Marlon Brandon, James Deanin, Robert De Niron ja Al Pacinon perillistä, ja suoritukset Francis Ford Coppolan Taistelukalassa (1983), Michael Ciminon Lohikäärmeen vuodessa (1985) olivat vahvoja näyttöjä. Sellainen oli myös boheemikirjailija Charles Bukowskin hahmoon ja tarinaan perustuva Barfly/Baarikärpänen (1987), joissa Rourke kehitteli nuhruisen antisankarin muotokuvan nuoruutensa idolin John Garfieldin hengessä.
Noiduttu sydän on ohjaaja Alan Parkerin, Mickey Rourken ja muutamassa kohtauksessa hämmästyttävästi esiintyvän Robert De Niron yhteistyön hedelmällinen tulos. Se on myös Parkerin vakiokuvaajan Michael Seresinin taidokkaan miljöö- ja ulkokuvakohtausten sommittelun juhlaa - 1950-luvun ajankuvan lähes pikkutarkkaa rekonstruointia.
Alan Parker oli väläytellyt 1970-luvun lopun elokuvassa Midnight Express, ohjannut vuonna 1982 visuaalisesti henkeäsalpaavan, älykkään ja surrealistisen Pink Floyd the Wall -albumielokuvan, joka puhalsi lisää energiaa kuuluisan yhtyeen musiikkiin. Oli Parker raapinut pohjiakin, etenkin Fame-elokuvassa (1980).
=====================================================================================================

"Vain sielu on kuolematon. Ja sinun kuuluu minulle", nousee Noidutun sydämen avainrepliikiksi.
Mickey Rourke on newyorkilainen yksityisetsivä Harry Angel, joka jäljittää kadonnutta Johnny Favoritea, samalla omaa identiteettiään. Etsintä johtaa Harry Angelin etelään, mystisten ja satanististen tapahtumien verilammikkoon. Kysymys on rituaalimurhista, joiden uhriksi on joutunut muun muassa Lolita-kasvoinen kaunotar.
Harry Angelin etsintää avittaa sivulta ja hänen sitä aina tietämättä omituinen dandy-hahmo Louis Cyphre (De Niro) - Luciferin inarkaatio kaikkineen. Alan Parker pallottelee ajatuksella, onko Cyphre sittenkin hyvyyden perikuva, mies jonka sydän lyö oikeudenmukaisuudelle vai onko hän paradoksaalinen henkilö, joka yrittää poistaa pahan?
Tämä johtaa kysymykseen: Onko Alan Parkerin Noiduttu sydän elokuva myyttinen ja metafyysinen Faust-analogia, 1980-luvun neofilm noir -trilleri vai kauhuelokuva, jossa pahan kosketus on niin voimakas, että matka hissillä manalaan alkaa? Siksi Parkerin elokuva täytyy katsoa loppuun, sillä lopputekstien alla kulkeva kuva on täynnä merkityksiä. Tätä vaadin aikanaan arvionnissani.
=====================================================================================================

Noidutusta sydämestä ei innostuttu Suomessa, mutta Saksassa ja ranskalaisessa Cahiers du Cinema- lehdessä se sai ymmärtävät kritiikit. Yhdysvalloissa se kauhistutti elokuva-alan ihmisiä ja ohjelmiston "moraalia" valvova MPPA asetti elokuvan X-luokkaan. Oli selvää, että amerikkalainen teatterilevitys ei voinut onnistua. Alan Parkerin mestariteoksen mahdollisuudet tuhottiin naurettavin selityksin.
Mickey Rourken ura oli kuitenkin vahvassa nousussa Euroopassa. Noidutun sydämen Harry Angelissa nähtiin muistumia Robert De Niron Travis Bickle -hahmosta Martin Scorsesen Taksikuskista (1976). Ehkä Noiduttu sydän oli avaintekijä, kun Mickey Rourke kutsuttiin 1987 Cannesin filmijuhlille. Provokatiivinen, vaikeaksi sanottu näyttelijä nähtiin Cannesissa Barbet Schroederin maukkaassa Baarikärpäsessä. Ilmeet ja liikkeet kapakassa, tappelut kapakan takapihalla tai onnen tavoittelut juopponaisen (Faye Dunaway) asunnossa ovat huikeaa Rourkea - ikään kuin kulttikirjailija Charles Bukowski olisi ollut mukana näkymättömänä "opettajana".
Kävimme 1980-luvun lopun Etelä-Ranskan matkalla myös Cannesissa. Etsimme hotellin, jossa Mickey Rourke oli asunut festivaalien aikana. Tuo kaikki piti tallentaa muistiin, sillä minusta oli tullut Rourke-fani. Ostin myöhemmin Lontoosta Rourke-kirjan vanhimmalle pojalleni, joka oli myös innostunut Robert De Niron ja Al Pacinon ohella keskeisestä 1980-luvun amerikkalaisesta miesnäyttelijästä.
Siihen se sitten tyssäsi, sillä Mickey Rourke meni mukaan seksipitoisiin filmeihin, aloitti nyrkkeilyn ja on viime vuosina näytellyt keskinkertaisissa tai heikoissa väkivalta- ja toimintaelokuvissa. Löytyy sentään poikkeus, elokuva, jonka sanotaan pelastaneen näyttelijän elämän: Darren Aronofskyn The Wrestler (2008), josta Rourke nimettiin Oscar-ehdokkaaksi, kruunattiinkin Bafta- ja Golden Globe -palkinnoilla.
Alan Parkerin myöhäisimmistä elokuvista innostavin on englantilainen The Commitments (1991), Roddy Doylen Barrytown-trilogian ensimmäiseen osan perustuva irlantilaisdraama, jossa ilmaistaan rakkaus soulmusiikkiin. Kiinnostava on myös Seitsemännen portaan enkeli (1999), joka perustuu amerikanirlantilaisen Frank McCourtin tragikoomiseksi sanottuun omaelämäkerralliseen romaaniin.

MISSÄ KULJIMME KERRAN - WESTÖÄ UPEASTI ELOKUVANA * * * *

2011-10-24T20:36:00.000+03:00

Viime aikoina on kysytty, miksi kotimainen elokuva tarkertuu menneisyyteen. Toki joitakin hienoja historiallisia kuvauksia on nähty viime vuosina - Jari Halosen Kivi-elokuva ja Aku Louhimiehen Käsky -, mutta kovin aneemisia ja yhdentekeviä ovat olleet esimerkiksi Timo Koivusalon Pohjantähti-filmit ja Juha Wuolijoen Hella W. Edellinen oli pelkkää kuvausta, jälkimmäinen kuin "juosten kustu". Eivätkä tämän vuoden nykyaikaan sijoittuvat kotimaiset elokuvat ole oikein vakuuttaneet. Onneksi aivan äskettäin ohjelmistoon tulivat Joona Tenan Syvälle salattu ja Rax Rinnekankaan Matka Edeniin. Ne kirkastivat selvästi suomalaisen elokuvan vuoden 2011 kokonaiskuvaa. Aleksi Mäkelän Kotirauhaa en ole vielä nähtyt, ja Aki Kaurismäen Le Havre on enemmän ranskalainen ja kansainvälinen elokuva. Toki suomalaisuutta siinä ilmenee paljon.
Peter Lindholmin (Anita, Leijat Helsingin yllä) Helsinki-Filmille ohjaama Missä kuljimme kerran on eeppisenä historiallisena elokuvana toista maata. Se on vuoden elokuva, ehkäpä upein kotimainen elokuvateos vuosiin. Sävytykseltään se on vanhanaikainen elokuva, mutta positiivisessa mielessä. Se palauttaa uskon kotimaisen elokuvan tekemisen ammatilliseen osaamiseen.
Kjell Westön menestysromaanin ajallisesti pitkä kaari - vuodesta 1906 aina talvisodan syttymiseen - lisättynä epilogilla - ja runsas henkilögalleria pysyy vahvasti ohjaan käsissä. Siitä kannattaa onnitella Lindholmia, joka on ohjannut tähän saakka suurimman ja vaativimman elokuvansa. Käsikirjoituksen sovitustyö on tehty kaikella huolella Kjell Westön vuonna 2006 ilmestyneestä romaanista. Kirjoittajina ovat olleet tuottaja Aleksi Bardy ja Jimmy Karlsson.
==========================================================================================
Missä kuljimme kerran on suomenruotsalaisen yläluokan kuvaus. Tosin vain yäluokan vangiksi ei jäädä, vaan Westön romaanin pohjalta käsitellään myös työväestön todellisuutta. Viime vuosisadan alkupuoli ja etenkin sisällissodan aika korostuu elokuvassa. Niin punaisten kuin valkoisten terrori näytetään realistisesti, ankarin ja rankoinkin kohtauksin. Lailliset ja laittomat teloitukset todistavat sisällissotamme verisistä kasvoista. Peter Lindholmin elokuva avaa myös näkökulman suomenruotsalaisten osuuteen sisällissodassa - ja sen jälkeisessä Suomessa. Ei sitä niin paljon ole avattu.
Missä kuljimme kerran on yläluokkaisten Lucien, hänen veljensä Cedin, valokuvaaja-ystävä Eccun ja työväenluokkaisen, jalkapalloa harrastavan Allun tarina. Kiinnostava sivuhenkilö on Ivar Grandell, liberaali humanisti, josta tulee lehtimies. Grandell ja Eccu välttelevät kannanottoja. Eccu kulkee kuin unessa Cedin kanssa valkoisten joukoissa. Allu tekee rakkauden siivin loikan yläluokkaan, mutta palaa takaisin "omiensa pariin". Itsepäinen, periaatteellinen Allu ei suostu pelaamaan jalkapalloa kuin työväenseurassa, joten hän tyrmää HIFK:n tarjouksen, vaikka se mahdollistaisi hyvän työpaikan.
Elokuvan tapahtumien ja henkilöiden katalysaattori on kaunis Lucie Lilliehjelm, jota kaikki miehet tavoittelevat. Hän on porvarisperheen kapinallistyttö, joka ajattelee omilla aivoillaan ja tekee mitä tahtoo. Luciessa kytee mondernin elämän kaipuu. Hän tuo Helsinkiin mustan jazzorkesterin, hän välttelee sitoutumista, ja siksi esimerkiksi Lucien saavuttamattomasti rakastunut Eccu kokee masennuksen puuskia ja putoaa lopulta alkoholismiin. Toisaalta Lucie on luokkansa hyväntekijä, joka auttaa muita ja yrittää viimein pelastaa käpykaartilaisena jatkosodassa piileskelleen Allun.
==========================================================================================
Missä kuljimme kerran on täynnä hienoja ja eläviä jaksoja, huolella rakennettua historiakuvaa. Peter Lindholm on löytänyt kuvaajansa Rauno Ronkaisen ja lavastajansa Kaisa Mäkisen kanssa osuvia, jopa ainutlaatuisia Helsinki-kuvia. Ja onko Espoon saaristoa aikaisemmin kuvattu näin kauniisti. Myös Anna Vilppusen vaatetus on luontevaa, ei historian museoihin jäykistynyttä.
Alkupuolella elokuva on velkaa Ingmar Bergmanin Fannylle & Alexanderille ja joissakin joukkokohtauksissa välähtää Warren Beattyn Punaisten muisto. Silti on syytä korostaa, että elokuva on Peter Lindholmin persoonallinen luomus, jossa niin interiöörit kuin eksteriöörit ovat tasapainoisessa vuorovaikutussuhteessa. Harvoin on kotimaisessa elokuvassa nähty vastaavaa eeppisen kerronnan imua, eivätkä erilliset jasot jää irrallisiksi, vaan kerronnan jatkumosta syntyy vahva kokonaisuus.
Olen ymmärtänyt lukukokemuksen pohjalta, että että Kjell Westö säilyttää romaanissaan objektiivisuuden kuvatessaan suomenruotsalaisuutta tai luokkasuhteita. Elokuvaversiossa korostuu vasemmistolainen näkökulma. Onko se sitten pahe ja virhe, jääköön jokaisen katsojan pääteltäväksi. Se on varmaa, että suomenruotsalaisuuteen ei ole suhtauduttu näin kriittisesti aikapäivin. Kysymys on tietenkin menneisyydestä, nuoren Suomen kriisiajoista, jolloin ihmisluonnon hyvyys ja pahuus ottivat mittaa toisistaan.
Ei liene sattuma, että Missä kuljimme kerran on eräällä tavalla historiallinen julmuuksien "käsikirja". Laittomuuksien ohella jonkun Ivar Grandellin muilutus näyttää tämän päivän näkökulmasta järkyttävältä. Sopii kysyä, miksi Cedi ryhmineen valkoisten sisällissodan kostotoimien jälkeen on vielä valmis heittäytymään 1930-luvun alussa Lapuan liikkeen äärioikeistolaiseen imuun?
Kjell Westö antaa siihen yhden perustelun romaanissaan: "Uusi vuosikymmen oli alkanut, ja poliittinen levottomuus oli suurta: Cedi ja monet muut odottivat kärsimättömästi että kaikki se mikä kupli ja kyti kansan syvissä riveissä räjähtäisi avoimeksi konfliktiksi joka nostaisi miehisen rohkeuden ja suoran toiminnan kunniaan." Tässä katsannossa Peter Lindholmin elokuva varoittaa myös tämän päivän äärioikeistolaisesta liikehdinnästä.
==========================================================================================
Ensi perjantaina ensi-iltaan tuleva Missä kuljimme kerran, Där vi en gång gått on täysiverinen ruotsinkielinen kotimainen elokuva. Se esitetään suomenkielisin tekstein. Ruotsinkielisyys voi olla riski - tuotantobudjetti oli 900 000 euroa, josta Suomen elokuvasäätiön osuus vain 200 000. Kieli saattaa olla myös testi - miten "pakkoruotsista" valittavat suomalaiset ottavat vastaan elokuvan, joka koskettaa meitä kaikkia yhteiskuntaluokkaan, kieleen tai sukupolveen katsomatta.
Peter Lindholmin elokuvan näyttelijätyö on niin korkeatasoista, että jo sen uskon houkuttelevan väestöä elokuvateattereihin. Allun roolissa on lupaava nuori kasvo Andreas af Enehjelm, Lucien ison osan näyttelevässä Jessica Grabowskissa on tähtiainesta, Oskar Pöysti on fantastisen hyvä iljettävänä Cedinä ja Jakob Öhrman kuin romaanista repäisty puolueettomana porvarina, elämänsä kadottavana valokuvaaja Eccuna.

Ajankohtainen kommentti

Lauantai-iltana heti Yle TV1:n Tv-uutisten, Loton & Jokerin ja Urheiluruudun jälkeen tulee viidentoista minuutin YleLeaks. Se uusitaan aina seuraavana lauantaiaamuna, heti Ykkösaamun jälkeen. Yle Leaks on satiirinen ajankohtaisviihdeohjelma. Se on parasta, terävintä ja ilmavinta satiiria moneen, moneen vuoteen. Se on raikas ja rento, hyvin kirjoitettu, ohjattu ja näytelty. Näyttelijäryhmä ei ole kovin iso; näkee että on harjoiteltu ja tehty kotiläksyt. Satiiristen henkilöhahmojen tulkinta ja puheilmaisu ovat näyttelijöiden hallussa. Jokaisessa YleLeaksin jaksossa nähdään vierailija, joka esittää itseään ja kommentoi omista lähtökohdistaan maailmanmenoa.
YleLaks on kuin TV2:n ja Ruben Stillerin kuningastyön Pressiklubin satiirinen ja koominen versio. Siksi toivoo jälleen, että Pressiklubi säilyttää jatkossa vahvan asialinjan. Se onnistuu, kun kommentaattoreiksi valitaan sanavalmiita ja kriittisiä toimittajia. Niin kuin viime perjantaina.
YleLeaksissa kommentoidaan Pressiklubin tavoin viikon poliittisia, yhteiskunnallisia ja mediahenkisiä tapahtumia sekä ilmiöitä. Joka ohjelmassa paljastetaan Top-5 -lista viikon "polttavista" puheenaiheista. Kommentaattori-näyttelijät istuvat vierekkäin uutispöydän ääressä ja antavat sanan palaa. Iskuja tulee, iskuja menee, mutta verrattuna esimerkiksi Presidentin kansliaan tekijät ovat löytäneet satiirisen ilmaisun elegantin linjan. Pakotetun maku on kokonaan poissa.
YleLeaksia ohjaavat Tuomas Summanen ja Jaakko Kangas. Kirjoittajia on useita. Koomikko Pirjo Heikkilä vetää kommentaattori-näytelijäryhmää, jonka muodostavat Mari Perankoski, Joonas Nordman, Teemu Laajasalo ja Kari Hietalahti. Ohjelma on Yellow Film-TV:n ja Yle Draaman tuotantoa.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 109

2011-10-23T07:00:00.000+03:00

Riivaajat (Ossessione, Italia 1943) ohjaus: Luchino Visconti, käsikirjoitus: Visconti, Mario Alicat, Giuseppe de Santis, Gianni Puccini - perustuu James M. Cainion romaaniin "The Postman Always Ring Twice" (Vahinko ei tule kello kaulassa), kuvaus: Aldo Tonti, Domenico Scala, musiikki: Giuseppe Rosati, pääosissa: Clara Calamai (Giovanna Bragana), Massimo Girotti (Gino Costa), Juan de Landa (Giuseppe Bragana, Giovannan aviomies), Dhia Cristiani (Anita, ballerina), Elio Marcuzzo, Vittorio Duse. Tuotanto: Libero Solaroli//I.C.I.

Huomaan jälleen palaavani italialaiseen mestariin Luchino Viscontiin (1906-1976). Mutta se johtuu osittain siitä, että 1980-luvulla elokuvakulttuuri oli vielä voimissaan Suomessa, vaikka VHS-kasetit olivat tulleet vuosikymmenen alussa ja esimerkiksi Helsingin Pursimiehenkadulla toimi lukuisia videoliikkeitä. Ne kyllä menivät sitten nopeasti konkurssiin.
Tarkoitan sitä, että Helsinkiin tuotiin uusintoina tai vaikkapa ensi-iltoina elokuvahistorian merkkiteoksia. Näin kävi Viscontin esikoisteokselle Ossesionelle/Riivaajille, joka oli esitetty aikaisemmin 1960-luvulla televisiossa. Viscontin huikea elokuva sai 139 minuutin mittaisena versiona teatteriensi-illan Suomessa vasta 1980-luvulla. Riivaajat tuli ensi-iltaan Urania-filmin maahantuomana ja täydellisellä kopiolla 5.12. 1986 Illusioniin, HYY:n laatuelokuvateatteriin, jota ei tietenkään enää ole.
Miksi sanon "huikea". Siksi, että Luchino Visconti, Pavian alueen kreivi ja marxilainen humanisti filmasi esikoiselokuvanaan amerikkalaisen James M. Cainin tunnetuimman teoksen, joka ilmestyi meillä aikaan nimellä "Vahinko kello kaulassa". Cain tunnettiin kovaksi keitetyn romaanin mestarina.
Visconti ei ollut suinkaan Cain-filmatisoinnin kanssa myöhässä, päinvastoin, sillä ensimmäisen amerikkalaisen version Kohtalon tuomio ohjasi 1946 Tay Garnett. Ja jo vuonna 1939 Pierre Chanal oli ohjannut Ranskassa oman versionsa, joka on jäänyt unholaan - suurenmoisesta pääosanesittäjä Michel Simonista huolimatta. Muistetaan vielä, että amerikkalainen Bob Rafelson, jonka elokuvia olisin halunnut saada tähän sarjaan (etenkin Rajut kuviot, Vain unelmilla on siivet) toteutti Cainin romaanista oman versionsa Postimies soittaa aina kahdesti 1980-luvun alussa - pääosissa sähäkät Jack Nicholson ja Jessica Lange.
=====================================================================================================

Riivaajat kertoo cainilaisen kolmiodraaman. James M Cainin romaanissa ajelehtiva Frank Chambers pysähtyy eteläkalifornialaiselle sivutielle, "Kahden tammen majataloon". Sitä isännöi vanheneva mies, kreikkalaissyntyinen Nick Papadakis. Nickin vaimo Cora on aistillinen kaunotar, joka kaipaa seksuaalista läheisyyttä. Kuten ymmärtää saattaa, Frankin ja Coran välille syntyy suuri intohimo.
James M Cainin romaanin elokuvaversioista Tay Garnettin luomus - pääosissa John Garfiled ja Lana Turner - ei seurannut tarkkaan kirjailijan realistisia painotuksia, vaan ohjaaja halusi tarjota unta katsojille - ajankohdan mustan filmin periaatteiden mukaan.
Luchino Viscontin Riivaajat on toista maata. Visconti perustaa todellisuushakuisuuteen ja paikan tuntuun. Adrianmeren ympäristöjen psykofyysinen läsnäolo on vahva. Viscontin elokuva onkin lähempänä Rafelsonin eroottisen teoksen realismia. Rafelsonilla 1930-luvun lamakausi oli näkyvästi esillä.
Luchino Viscontin Riivaajien intohimoisia rakastavaisia ovat Gino ja Giovanna. Nainen on Ferraran lähellä sijaitsevan Codigoron tienvarsikahvilan omistajan nuori ja kaunis vaimo. Giovanna on elänyt miehensä uskollisena palvelijana. Hänet on ikään kuin suljettu nukkekotiinsa, jossa hän kaipaa elämältä jotakin uutta.
Gino on ollut töissä Triesten (James Joycen kaupunkeja) satamassa, Adrianmeren pohjoisessa pohjukassa. Etelään kulkiesssan Gino pysähtyy Codigoron tienvarsikahvilaan. Intohimo, seksuaalinen halu syntyy Giovannan ja Ginon välille heti, ensisilmäyksellä.
Riivaajissa Giovannan aviomies lähtee papin kanssa sorsajahtiin. Tuona hetkenä Giovannan ja Ginon täytyy ratkaista rakkautensa pysyvyys: lähteäkö pakoon vai tappaako aviomies. Luchino Visconti kehittää taitavasti Ginosta ja Giovannasta toistensa vapauttajat, joiden välille intohimon jälkeen kasvaa syyllisyys.
Kuvio monimutkaistuu, kun Gino tapaa "langenneen enekelin" Anitan. Uuden naisen kanssa Gino voisi aloittaa uuden elämän, jälleen kerran, mutta mies ei pääse irti syyllisyydestään. Kohtalo on varannut Ginolle kuten Giovannalle toisenlaisen tuomion.
Riivaajat saattaa olla Luchino Viscontin elokuvista "se kaikken italialaisin". Syvä italialaisuus paistaa elokuvan jokaisesta kuvasta, jokaisesta näkymästä. Se oikein tihkuu Ferrara-kohtauksissa, juna- ja automatkojen aikana sekä satamakaupunki Anconassa, jonne Gino tekee pakoyrityksen. Siellä Adrianmeren välkehtii taustalla, siellä torielämä kuhisee, siellä "Ystävien kahvilassa" kaikuu Traviata, siellä Gino ja Giovanna tapaavat vielä kerran - sen jälkeen kohtalon tuomiolle, miehen pakkomielteelle, naisen vapautusyritykselle, intohimolle, joka olikin illuusio, lyödään lopullinen sinetti.
=====================================================================================================
Kahdeksankymmenluvun puolivälin tienoilla kuljimme Bibionesta, Venetsian rannikolta, autolla kohti Toscanaa ja myöhemmin Etelä-Ranskaa. Ajoimme Adrianmeren länsipuolta alas. Saavuimme lähelle Ferraraa ja näimme pienet kylät, hiljaiset talot ja trattoriat, vanhat miehet istumassa pääkadun varrella. Juuri samanlaisia paikkoja, samanlaisia miljöitä tunnistin intohimoisesta kolmiodraamasta Riivaajista, jota Luchino Visconti ryhmineen oli kuvannut Ferraran seudulla sotavuonna 1942. Ja kuppiloiden edustat, kadut ja ihmisten vaatetus ei paljoakaan poikennut 1940-luvun elokuvasta. Italia saattaa elää pienillä paikkakunnilla samaa hiljaista unta vuosikymmenestä toiseen.
　

KÄDET HYVYYDEN YLLÄ * * * *

2011-10-19T15:45:00.000+03:00

Rovaniemeläissyntyisen kirjailijan, valokuvaajan ja ohjaajan Rax Rinnekankaan käsittääkseni ensimmäinen kokoillanelokuva tuli lähes huomaamatta Helsingin teatteriohjelmistoon. Ensi-ilta oli 30.9. En huomannut siitä arvosteluja ja minullakin meni kaksi viikkoa aikaa ennen kuin osasin mennä Kino-Palatsiin. Sitä on esitetty klo 17.00 teatterin nelossalissa. Esityksessä oli aika paljon katsojia, jotka seurasivat elokuvaa äärimmäisen hiljaa - kuin olisivat rukouksen äärellä.
Matka Edeniin on kaikkien kuvataiteeseen uskovien elokuva. Kuvittelen, että joskus 1970-luvulla se olisi nostettu arvoon arvaamattomaan. Nyt elokuvalle toivoisi myös laajaa kiinnostusta. Uskottavasti sisäisen kertojan äänen siivittämä hieno teos saa kiinnostusta Euroopassa. Se on täysin espanjankielinen, joten ainakin siellä elokuvalle odottaa arvostusta.
Rax Rinnekangas on hyvin perillä Espanjasta ja tässä kokoillanelokuvassaan hän liikkuu Baskimaassa, La Riojan tunnetulla viinialueella Pohjois-Espanjassa. La Rioja Alavesassa sijaitseva Remellurin viinitila on hartaan ja filosofisen, ristiriitaisesti uskonnollisen ja skeptisen elokuvan keskeinen tapahtumapaikka.
Rax Rinnekangas (s. 1954) on saanut mainetta valtionpalkinnon voittajana niin kuvataiteilijana kuin valokuvaajana. Hän on pitänyt näyttelyitä kotimaassa ja ulkomailla. Hän on julkaissut useita kirjoja, joista mainittakoon "Muisti on valon toinen mieli", "Hiljaisuus Biskajanlahdella" ja "Muodonmuutos: Yksinpuhelu Rainer Maria Rilkelle". Rinnekangas on liikkunut usein Espanjassa ja kerännyt aineistoa valokuvateoksiinsa.
Rinnekangas näyttäisi olevan yksinäinen ajattelija ja taiteilija, jolle maailman omakohtainen näkeminen ja hahmottaminen on tärkeää. Hän ammentaa eurooppalaisesta sivistysperinteestä. Taiteilijana Rinnekangas on auteur, joka luo teoksiaan välittämättä muiden arvostelusta tai mielipiteistä. Tällaisiakin taiteilijoita tarvitaan.
Matka Edeniin kertoo hiljaisin, "ajattelevin" kuvin kahdesta ikääntyvästä eurooppalaisesta taiteilijasta, baski-nykysäveltäjä Ignaciollasta ja sveitsiläisestä piirtäjästä Comazista. Molemmat miehet elävät luovuuden kriisiä. He lähtevät matkalle Pohjois-Espanjaan, etsimään luovuuden uutta ponninta, mutta samalla he haluavat käydä kirkoissa ja luostareissa katsomassa maalauksia, joissa on käsiä.
Comaz on piirtänyt mallinsa Lucian käsiä, mutta naisen mielestä kuvat eivät enää elä. Ignaciolla on suomalainen tytär, joka joutui koulumatkalla onnettomuuteen. Tytär makaa koomassa helsinkiläisessä sairaalassa. Isä tuntee syyllisyyttä, koska ei valvo tyttärensä vuoteen vierellä, vaan matkaa itsekkäästi baskimaassa.
Rax Rinnekankaan elokuvassa kädet ikään kuin siunaavat ihmisen hyvyyden, kohottavat ihmisyyden uudelle, ehkä jopa jumalalliselle tasolle. Remellurin viinitilan rakennuksessa miehet kohtaavat taideteokset, joissa ollaan Danten hengessä matkalla Edeniin, paratiisiin. Teosten tekijä on kuuluisa baskitaiteilija, agnostikko Vicente Ameztoy (1946-2001), joka työskenteli Remellurissa 1990-luvun lopulla. Rinnekankaan elokuvan huikein jakso on Ameztoyn maalausten tarkkailu - kohokohtana viimeinen teos, jossa taiteilija on maalannut modernin tulkintansa Aatamin ja Eevan viimeisestä onnellisesta hetkestä paratiisissa.
==========================================================================================
Matka Edeniin vaatii täydellisen keskittymisen. Kahden taiteilijan kulku La Riojassa ja lopulta oleskelu Remellurissa tarjoaa sellaisen henkistävän elämyksen, joka aivan kuin hiipii varovasti silmiä ja mieltä tunnustellen katsojan sisimpään. Ignaciolla ja Comaz kokevat eräänlaisen sielullisen katharsiksen. Kysymys ei ole enää uskosta tai epäilystä, vaan kahden ihmisen mahdollisuudesta avata jälleen portti omaan luovuuteen, taiteen tekemisen voimaan. Kirkkojen ja luostarien vanhojen maalausten kädet heräävät elämään, ja kun Ameztoyn maalauksen kiehtova paratiisi avautuu, Comaz voi jälleen kohdata mallinsa ja Ignaciolla ojentaa isänä käden tyttärelleen.
Ihmeellinen elokuva edustaa Rax Rinnekankaan taiteelle ominaisia realistisia ja metafyysisiä ulottuvuuksia. Kuvissa häivähtää venäläisen Andrei Tarkovskin muisto - tosin vain epäsuorasti. Rinnekangas on tuottanut, ohjannut ja kuvannut itse elokuvan. Kiitetään nyt Suomen elokuvasäätiötä, joka on tukenut 220 000 eurolla budjetiltaan 350 000 euron elokuvateosta. Taiteilijoita esittävät persoonalliset Hugo Wirz ja Nacho Angulo.

Ajankohtainen kommentti

Yle Teema juhli viime viikolla kymmenvuotistaivaltaan. Painopisteeksi oli valittu tv-teatteri ja draama. Tv-teatterin tarjontaa nähtiin muun muassa 1960-luvulta - Lasse Pöystin briljantti näyttelijätyö August Strindbergin Kustaa III:ssa -, mutta kiinnostavia olivat myös tämän ajan teatterin esitykset. Tarkoitan Kansallisteatterista nauhoitettua Tuntematonta sotilasta, jonka Kristian Smeds ohjasi suurenmoisena postmoderdina tulkintana teatterin suurelle näyttämölle jokin vuosi sitten.
Koska näin esityksen Kansallisessa, en puutu siihen, vaan haluan nostaa esille viikko sitten Teemalla näytetyn Paperiankkurin, joka tuotiin kantaesitykseen Kansallisen pienelle näyttämölle. Yle Teeman televisiointitaltiointi oli suora lähetys Kansallisen lavalta. Se onnistui hyvin hetkellisistä äänellisistä puutteista huolimatta.
Koreografi Hanna Brotheruksen ohjaama tanssillinen ja draamallinen Paperiankkuri iski suoraan suomalaiseen nykytodellisuuteen. Näytelmässä kuvattiin maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten suhteita. Kuultiin ja nähtiin maahanmuuttajien karmeita kokemuksia lähtökohtamaista ja byrokraattisia kohtaamisia suomalaisissa vastaanottokeskuksissa. Esitykseen osallistui maahanmuuttajia ja suomalaisia näyttelijöitä. Lapsiakin nähtiin lavalla. Kansallisen Jussi Lehtonen toimi kertojana ja tulkkina. Ja Broheruksen ryhmän tanssiliikkeet kertoivat todella jotakin konkreettista kohtaamisista ja kokemuksista.
Paperiankkurin keskeinen sanoma kantasuomalaisille oli tämä: Kukaan pakolainen ei ole tullut Suomeen omasta tahdostaan. Asian ilmaisi iskevästi muuan maahanmuuttajaisä, joka korosti halunneensa jäädä kotimaahansa, mutta vainon takia päätti pelastaa ainakin lapsensa. Taustalla on aina sortoa, väkivaltaa ja perheiden kokemia traagisia menetyksiä. Se kannattaisi nyt muistaa, kun perussuomalaisten jytkyn jälkeen sivistyneetkin kantasuomalaiset ovat lipumassa maahanmuuttokriittisiksi.
==========================================================================================
Jopa sattui, kun Yle Radio 1:n Enbuskessa keskusteltiin viime torstaina perussuomalaisista ja mediasta. Kovaan ääneen koilottava naiskeskustelija, oikein kansanedustaja, oli siirtynyt sosiaalidemokraateista perussuomalaisiksi. Ohjelman loppupuolella keskustelija paljastui maahanmuuttokriittiseksi. Eihän tämä ole mikään uutinen, mutta kyllä keskustelijan itsekkäät puheet suututtivat - etenkin Paperiankkurin tuoreen katsomiskokemuksen jälkeen.
Lieksassa jo leimahti viime viikolla, joten maahanmuuttokriittiset puheet alkavat ruokkia väkivaltaa. Eikö esimerkiksi Enbusken koilottava naiskeskustelija ole koskaan ajatellut sitä rankkaa kärsimystä, mitä moni pakolainen ja turvapaikanhakija on joutunut kokemaan omassa maassaan. Älyllisellä harkinnalla, iInhimillisyydellä ja empatialla, ihmisarvon kunnioittamisella ja laajemman maailmankuvan tajuamisella, on nyt Suomessa iso kysyntä.

P.S. Yleisradio on vihdoinkin tehnyt merkittävän linjapäätöksen: Kotikatu lopetetaan 8.12. 2012. Aikaisemminkin olisi voitu panna piste sarjalle. Yle on perustellut lopettamista draamatuotannon uudistamisella, mutta varmasti löytyy muitakin syitä: Sarjan taso on pudonnut samaa tahtia kuin katsojaluvut (huippuvuosien miljoonasta alle neljänsadantuhannen); ruudussa ei enää nähdä Eeva Litmasen, Sulevi Peltolan, Risto Aution, Matti Raninin yms. kaltaisia persoonallaisia näyttelijöitä; eikä Salkkareista matkittu nuorten kasvojen runsas käyttö purrut katsojiin.
Kotikaudun lopettamispäivämäärään on vielä aikaa, joten toivottavasti Ylen draamaosastolla tehdään ratkaisevia uudistuksia. Aikanaan Kari Kyrönseppä ja Hannu Kahakorpi ideoivat ja tuottivat mallikkaasti Kotikatua, mutta siitä on jo kymmenisen vuotta. On myös selvää, että nykyisessä säästötilanteessa Ylen omana tuotantona tehty Kotikatu on ollut liian kallis (vuosittain se maksaa 3,5 miljoonaa auroa). Tuolla summalla tuottaisi muutaman hyvän yleläisen tv-elokuvan, joiden perinne on katkennut tyystin. Kannattaisiko Ylen houkutella joku persoonallinen elokuvantekijä uudistamaan draamatuotantoa ja vastaamaan linjasta joksikin aikaa?

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 108

2011-10-16T07:00:00.000+03:00

Providence - viimeinen kirja (Providence, Ranska 1977) ohjaus: Alain Resnais, käsikirjoitus: David Mercer, kuvaus: Ricarda Aronowitsch, Philippe Brun, musiikki: Miklos Rozsa, pääosissa: John Gielgud (Clive Langham), Dirk Bogarde (Claud Langhan), Ellen Burstyn (Sonia Lanham),David Warner (Kevin Woodford). Tuotanto: Philipppe Dussart.

Alain Resnaisin suurin töihin kuuluvaa Providencea - viimeistä kirjaa ei tuotu meillä koskaan teattereihin. Tv-esitys tapahtui 22.11. 1985 Ylen ykkösverkossa. Siis kahdeksan vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen. Se on Resnaisin tärkeimpiä teoksia kuuluisimpien elokuvien Hiroshima, rakastettuni (1959), Viime vuonna Marienbadissa (1961), Muriel (1963) ja Sota on loppunut (1966) ohella.
Alain Resnais ei ole ollut mikään kaupallinen ohjaaja, joten hänen elokuviaan ei tuotu niin vain Suomeenkaan. Oikeastaan jo 1930-luvun lopulla lyhytfilmien ja dokumenttielokuvien tekijänä aloittaneen Resnaisin uran kaupallisesti menestyneitä elokuvia oli 1974 valmistunut Stavisky - Ihana lurjus, joka ajoittuu vuoden 1934 Ranskaan. Oliko syynä Jean-Paul Belmodon hurmaava näyttelijätyö.
Resnais kertoo elokuvassa Trotskin tulosta maanpakolaisena Ranskaan. Samaan aikaan rikollinen, seurapiirihuijari Stavisky rakentaa imperiumiaan. Tässä elokuvassa näkyy selkeänä Resnaisin kiinnostus visuaaliseen tyyliin: Kiehtovasti ohjaaja tavoittelee 1930-luvun tyyliä ja värejä (mm. sanomalehdet), jotka liitetään saumattomasti ajankohdan todellisuuteen.
Alain Resnais ei kuulunut Ranskan uuden aallon keskeisiin tekijöihin. Hän oli selvästi vanhempi kuin Cahiers du Cinema -lehdestä tulleet ohjaajat. Toisaalta Resnais ei uuden aallon nuorten ohjaajien tavoin ollut omien elokuviensa käsikirjoittaja. Hänen on sanottu tyytyneen ohjaajan rooliin, hän oli "metteur en-scéne", joka soi arvon käyttämilleen toisten henkilöiden laatimille käsikirjoituksille.
Sakari Toiviainen toteaa kirjassaan "Elokuvan hengenveto - Ranskan uusi aalto ja sen perintö" (1995), että Resnaisin elokuvien vahvoja kirjailijapersonallisuuksia ovat olleet Marguerite Duras (Hiroshima, rakastettuni), Alain Robbe-Grillet (Viime vuonna Marienbadissa), Jean Cayrol (Yö ja usva, Muriel), Jorge Semprun (Sota on loppunut), Jacques Sternberg (Rakastan sinua, rakastan sinua), David Mercer (Viimeinen kirja) ja Jean Grualt (Amerikan setä, La vie est un roman).
Providence - Viimeinen kirja on malliesimerkki Alain Resnaisin taidosta uudistaa elokuvan ja kirjallisuuden, kuvan ja sanan väliset suhteet. Jos romaanin rakenteet muuttuivat, jos kirjailija pyrki eroon psykologisesta juonesta, niin elokuvantekijä Resnais pystyi luomaan kuvallisen kartaston, jossa juoni tai subjekti ei määrännyt ajan tarkastelua, siirtymiä menneisyydestä nykyhetkeen tai päinvastoin.
Osuva on Cahiers-kriitikko ja elokuvaohjaaja Eric Rohmerin toteamus, että Resnais oli äänifilmin ensimmäinen moderni elokuvantekijä, joka toteutti töissään saman kuin kubistit maalaustaiteessa. Vertauksia tehtiin myös säveltaiteeseen, sillä toinen cahierslainen kriitikko ja ohjaaja Jacques Rivette näki Resnaisin yhteydet Igor Stravinskiin.
=====================================================================================================
Providence - Viimeinen kirja sijoittuu Rhode Islandille. Lähes kahdeksankymppinen kirjailija Clive Langham elää yksikseen kartanossaan, jonka nimi on Providence. Clive on alkoholisti, joka kaipaa kuollutta vaimoaan. Clive yrittää kirjoittaa aina yön sylissä sitä viimeistä suurta romaaniaan - yleensä viinan ja lääkkeiden voimalla. Clive Langham käyttää romaaninsa henkilöhahmoina omia lapsiaan. Kirjoituksen edistyessä hahmot alkavat elää omaa elämäänsä.
Alain Resnais tutkii jälleen fiktion ja faktan, mielikuvituksen ja todellisuuden välisiä yhteyksiä. Nämä elementit lomittuvat hienosti elokuvaan, jossa eri aikamuodot vaihtelevat. Jotkut tutkijat ovat nimenneet elokuvan metafyysiseksi jännitysfilmiksi, jossa vanhan kirjailijan elämän tilitys muistuttaa Ingmar Bergmanin Mansikkapaikan (1958) sävyjä. Resnaisin elokuvassa Cliven lapset ovat aivan kuin Bergmanilla tärkeässä osassa. Resnaisilla "näytellään" erään perheen viimeistä ristiriitapeliä, jossa risteilevät inhon ja raakuuden, myötäelämisen ja ilkeyden ääriviivat.
Elokuvan keskeinen ominaisuus on kieli, jonka ilmaisimiseen iäkäs kirjailija yrittää ponnistaa henkiset ja fyysiset voimansa. Clive kertoo, miten hänen teostensa keskeinen tavoite on ollut henkilökuvauksen inhimillistämisen kiihkeä etsintä. Kuitenkin Clive on sitä mieltä, että hän tavoittelee kirjoituksissaan tunnetta ilmaisevaa muotoa. Samalla tavalla elokuva on Clive Manghamin muistojen ja tuntemusten peili, resnaisilainen palapeli, jonka leikkaustekniikka lopulta järjestää yhteen.
Kysymys on Cliven elämästä, Cliven perheen pettymyksistä, mutta yhtä hyvin fiktiosta, jonka iäkäs kirjailija on luonut - ei vain romaaneihinsa, vaan myös ympärilleen Rhode Islandin aurinkoterassilla. Merkityksellisiä ovat Cliven lasten nimet, jotka viittaavat maailmankirjallisuuteen. Isossa osassa on Cliven poika Claude, joka on katkeroitunut ja kylmäkiskoinen mies. Hän ei pysty näyttämään tunteitaan. Resnais leikkii nerokkaasti ihmisten todellisilla mielialoilla ja fiktion kyllästämillä tunteilla. Jossain vaiheessa elokuva saavuttaa uskomattoman tehojen jännitteen,. jolloin "providencessa" välähtää ihmisen läpi kulkeva jumalallinen katse.
Providence - Viimeinen kirja on joka solultaan ranskalainen elokuva, vaikka tapahtumapaikka sijoitettiin Connecticutin Rhode Islandille. Siellä sijaitsee myös elokuvan nimen mukainen paikkakunta. Tiettävästi Alain Resnais ryhmineen kuvasi taustoja paikakkunnalla vain viikon ajan. Se ei haittaa, se ei näy puutteena, sillä lopullisessa elokuvassa kaikki loksahtaa paikoilleen, joten tunnemme eläytyvämme täysin Providencen lumoon.
=====================================================================================================
Alain Resnaisin elokuvan suuri näyttelijä on Sir John Gielgud (s. 1904). Hän esitti pääosan myös Peter Greenawayn ohjaajan uran yhteenvedossa, shakespearelaisessa Prosperon kirjoissa. Näin elokuvan Lontoon matkalla 1991. Kirjoitin siitä päätösjutun 1993 lehessämme ilmestyneeseen sarjaan "Elokuvakulttuuria etsimässä".
Ajattelin silloin, että Greenawayn ohjaus ja Gielgudin suoritus ovat ikään kuin modernin elokuvataiteen päätepiste. Ehkä asia ei ollut aivan näin, mutta Gielgudin suoritus Shapespearen "Myrskyn" ihmeellisen saaren taikojentekijänä jäi lähtemättömästi mieleen Piccardilly Circusin elokuvateatterin lumossa.
John Gielgud oli brittiläisen teatterin ja elokuvan kultakauden näyttelijöitä. Heitä oli paljon, aina Sir Laurence Olivierista lähtien. Toisen maailman sodan jälkeen he kansoittivat valkokankaat. Etenkin Sir Alec Guinness, Sir Ralph Richardson, Trevor Howard, John Mills, Sir Rex Harrison, Michael Redgrave, Jack Hawksins, Stanley Baker, Richard Burton, Sean Connery - ja Providencessa - Viimeisessä kirjasssakin
näyttelevä Dirk Bogarde ovat jääneet englantilaisen elokuvan historiaan.
John Gielgud kuoli toukokuussa vuonna 2000. Alain Resnais elää vielä. Hän täytti viime kesäkuussa 89 vuotta, ja lehtitietojen mukaan hän ohjaa uutta elokuvaa. Me olisimme täällä Suomessa iloisia, jos näkemättä jääneitä Resnais- elokuvia tuotaisiin vaikkapa tv-kanaville: La vie est un roman (1983), L´amour a mort (1984), Smoking (1993), Les Herbes folles (2009)...Elokuva-arkistossa on sentään nähty kiitettävästi sellaista Resnaisin tuotantoa, joka ei ole tullut teattereihin.
　

SYVÄLLE SALATTU - KRISTA KOSOSEN TÄYSOSUMA * * * *

2011-10-12T19:49:00.000+03:00

Joona Tenan ohjaama ja Matila-Röhr -kaksikon tuottama Syvälle salattu on hieno psykologinen trilleri, jossa kumuavat vanhojen tarujen ja legendojen äänet. Mutta siinä näkyvät myös nykyajan luonnonsuojelulliset hankkeet ja ehkäpä lopulta menneisyyden salat, jotka on pakko paljastaa, jotta elämä voisi jatkua. Tapahtumat sijoittuvat pienelle itäsuomalaiselle paikkakunnalle. Väki on ennakkoluuloista ja hiukan ahdasmielistä.
Krista Kosonen esittää elämänsä roolissa juristiäiti Julia Mannerlaa, joka matkustaa pikkupoikansa kanssa lapsuutensa paikkakunnalle. Vanhemmat ovat toimineet kyläkoulun opettajina. Juristiäiti haluaa esitellä kyläläisille Pyhälammen suojeluohjelman. Kokouksiakin pidetään, paikkakuntalaisista jotkut - Peter Franzen, Kari Hietalaheti - tulevat juristille tutuiksi, mutta varsinaisesti tärkeäksi sivuhenkilöksi nousee Kai Lehtisen esittämä Leo-Ukki, joka on salannut tyttäreltään Pyhälammen traagiset tapahtumat. Ne paljastetaan lopulta veden päällä ja veden alla. Julia joutuu sukeltamaan syvälle menneisyyteen.
Joona Tena (s. 1965) on valmistunut vuonna 1998 Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osastolta. Hän aloitti lyhytfilmien tekijänä jo 1990-luvun vaihteessa. Tenan ehkä paras lyhytfilmi oli erään sotilan tarinan punova Saattajat (1995). Sodan mielettömyys näkyy kuvastossa, ja temaattisesti on kysymys sotilaan yrityksestä pelastaa pikkutyttö sota-alueelta.
Lyhytfilmien (mm. Kulkurin taivas, Lapin poika) jälkeen Joona Tena siirtyi hiljalleen pitkän fiktion pariin. Esikoispitkä FC Venus valmistui vuonna 2005. Naisjalkapallojoukkueesta kertova elokuva oli hajanainen ja jotenkin ideatasolle jäänyt. Huumori kyllä toimi ja Tenan henkilöohjauksessa oli riittävää potkua. Käsikirjoitus olisi kaivannut vielä uuden hahmotuksen ja selkeyttämisen.
Uutuus Syvälle salattu osoittaa Joona Tenan kyvyn kertoa kuvalla ja luoda maisemallisia visioita. Tena vaihtelee taivasti ryösähtäviä jännitystehoja ja katsojalle mietiskelyyn tilaa antavia hiljaisuuden kuvastoja. Psykologisen trillerin ote pitää, ja etenkin vesisymboliikka on todella kiehtovaa. Kjell Lagerroosin kuvaustyö ja Juha Hakasen äänisuunnittelu ovat kotimaista huippuluokkaa. Myös musiikilliset tehot toimivat. Elokuvan todellinen "priimus motor" on nuori näyttelijä Krista Kosonen, joka tekee juristiäidin osassa lähes maanisen, hetkittäin hurjan räjähtäviin ja hetkittäin katseilla puhuviin pelon tunnelmiin syöksyvän näyttelijätyön.
Myös Kai Lehtinen on pitkästä aikaa hyvässä vedossa. Lehtisen ukissa ja salaisuuksien paljastajassa on karua miehistä jääräpäisyyttä. Mutta katsokaapa ratkaisevia loppukohtauksia, joissa Lehtisen kasvot melkein itkevät halua vapautua vihdoinkin puristavasta menneisyyden otteesta.

Ajankohtainen kommentti

Jari Tervon kirjoittama, Pirkka-Pekka Peteliuksen ohjaama ja Säihkyn tuottama tv-sarja Moska alkoi sunnuntaina Ylen TV1:n Kotikatsomossa. Tekijöiden on sanottu tutkivan viihdelehdistöä (sano: roskalehdistöä) suomalaisessa mediamaailmassa. Sen on todettu olevan jopa yhteiskunnallinen voima ja vaikuttaja. Kahdeksanosaisessa tv-sarjassa fokus on hinattu politiikan ja median välien tarkastelemiseen. Tervo on todennut haastatteluissa, joita on taas ilmestynyt tiuhaan eri medioissa (melkein heti hänen uusiman romaaninsa julkisuushehkutuksen jälkeen), että politiikan ja median suhde on nykyään jopa surrealistinen.
Onkohan? No, entisenä iltapäivälehden toimittajana Jari Tervo tuntee ainakin osan median toimintatavoista. Valitettavasti Moska-sarja on moskaa. Siinä ei ole mitään uutta roskalehdistä (esikuva on ilmeisesti Seiska), joskin ensimmäistä osaa katsoessani mieleen hiipi jälleen ajatus, että journalismin etiikka on Suomessa ainakin osittain hukassa. Moraali on myyty, rahalla saa, huoraaminen kannattaa ja politiikan hevosella pääsee, kun vain osa puukottaa puoluetovereita ja kanssaihmisiä sopivan tehokkaasti selkään. Toisaalta sarjan toteutus - ohjaus, näyttelijätyö ja kuvaus - on kuin Petelius rahaa säästääkseen olisi luovuttanut työn lukiolaisten videokerholle.
Itse sarja ei tähän vielä paneutunut, mutta ehkä Tervo ja Petelius ujuttavat sarjaansa myöhemmin jonkinlaisen eettisen tasapainon. Ja jonkin vastapoolin. Vaikutti kyllä siltä, että kaikki politiikka- ja media-asiat sekä roskan tekemisen ja julkaisemisen strategia tuli kerrotuksi jo tässä aloitusjaksossa.
Vielä tuosta vastapoolista. Moska-lehden toimituksessa aloittava nuori valokuvaaja voisi olla jatkossa sarjan kiinnostavin henkilö, jos hänestä tehtäisiin radikaali vastarinnan kiiski. "Kuulkaa päätoimittaja, nyt riittää, nyt pannaan piste valehtelulle ja ihmisarvon alentamiselle!" No, todellisuudessa se ei niin mene, koska jokainen pelkää työpaikkansa puolesta, mutta fiktiivisessä tv-sarjassa se voidana tehdä, jotta saataisiin jokin myönteinen viesti heitetyksi kotikatsomoon ja ehkä sitä kautta muhimaan suomalaiseen yhteiskuntaan.

P.S. Katsoimme tätä mediaani hoitavan poikani kanssa eilen Unkari-Suomi - karsintamaaottelun, jonka Ylen TV2 välitti Budapestistä. Lähetys alkoi klo 20.30. Nyt täytyy kehua Ylen uutta, energistä panostusta jalkapalloon. Puolen tunnin studio-osuus ennen ottelun alkua toimi hyvin. Kommentaattorit Juha Reini ja Erkka V. Lehtola ovat asiantuntevia, intohimoisia jalkapallon ystäviä ja edistäjiä. Lehtola käsittääkseni toimii nuorten valmennuksen parissa. Ylen Pariisin kirjeenvaihtaja Raine Tiessalo osoitti jälleen haastattelupätevyytensä myös jalkapallon alalla. Vasta hän kävi haastattelemassa puolustaja Jukka Raitalaa Espanjan Osasunassa. Nyt hän käsitteli Budapestissä unkarilaista juniorivalmennusta. Se vain, että ottelun selostaja saisi eläytyä enemmän peliin ja jättää triviatiedon jakelun vähemmälle.
Yle näytti saman matsin lisukkeineen samaan aikaan internetissä. Tuli mieleen, että kuka enää viitsii maksaa tv-lupamaksua, kun Ylen netti tarjoaa ikkunan kohta lähes kaikkeen, mitä televisiotarjonnassa on esillä.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 107

2011-10-09T07:00:00.003+03:00

Tiedon puu (Kundskabens trae, Tanska 1982), ohjaus: Nils Malmros, käsikirjoitus: Malmros ja Fred Cryer, kuvaus: Jan Weincke, pääosissa: Eva Gram Schjolldager (Elin), Jan Johansen (Niels-OLone Elliott (Maj-Britt)Line-Arlien Soborg (Anne-Mette), Marian Wendelbo (Elisebeth). Tuottaja: Id Tardini/Per Holst Filmproduktion.

Tanskalaisen uuden elokuvan hedelmälliset vuodet ajoittuivat 1970- ja 1980-luvuille. Uusia ohjaajakykyjä tuli tuotantoon, heistä esimerkiksi tässä huomioitava Nils Malmros, Tahdotko nähdä nätin napani -elokuvan (1978) Soren Kragh-Jacobsen Pelle valloittajan (1988) Bille August. He valmistelivat 1990-luvun Dogma-räjähdystä sekä Lars von Trierin maailmanluokan elokuvien tuloa. Von Trier on nykyisin kansainvälisesti arvostettu tanskalaisohjaaja, mutta viime vuosien tulokkaista voidaan mainita etenkin Kosto-elokuvan mestari Susanne Bier.
Nils Malmrosin (s. 1944) Tiedon puu on pieni mestariteos. Se on Malmrosin ehjin ja kypsin elokuvatyö. Malmros herätti ensimmäisen kerran huomiota 1970-luvun alun nuorisokuvauksella Lars Ole 5 C. Vuosikymmenen lopulla hän ohjasi varsinaisen teatterielokuvaesikoisensa Pojat ovat poikia. Malmrosista alettiin puhua syystä Pohjolan François Truffautina.
Tanskalaisohjaaja kertoi nuorista ja varttuvista lapsista samanlaisella myötäelämisen tavalla kuin ranskalainen esikuvansa.

Tiedon puu on kolmas elokuva Nils Malmrosin ns. Århus-trilogiassa. Osaksi ohjaajan omiin kokemuksiin perustuva trilogia välittää todellisia ja syvällisiä kuvia murrosikäisten kasvamisesta sekä yksilöllisistä ja yhteisöllisista perustilanteista 1950-luvun loppupuolen kaupunkitodellisuudessa. Ohjaajan omakohtaiset tuntemukset ovat vahvasti esillä.Tiedon puu ajoittuu 1950-luvun loppuun ja 1960-luvun alkuun. Nils Malmros seuraa erään koululuokan oppilaiden elämää kahden vuoden ajan. Koululuokan nuoret varttuvat 13-vuotiaista 15-vuotiaiksi. Malmrosin elokuvassa viaton uteliaisuus muuttuu kokeiluiksi ja toiminnaksi. Malmros käytti elokuvansa valmistukseen kaksi vuotta, joten nuoret näyttelijät kasvavat aidosti kameran edessä.
Keskushenkilö Niels-Ole on tyttöjen suosima. Hän seurustelee Maj-Brittin kanssa. Kaksi nuorta rakastavaista pyrkivät eroon luokan ristiriidoista ja mustasukkaisista tilanteista. Toinen keskushenkilö on luokan kaunotar Elin, jota pojat tavoittelevat ja joka kehittyy ulkoisesti muita nopeammin. Näistä keskushenkilöistä huolimatta Malmrosin päätarkoitus on kuvata luokkaa kollektiivisesti, yksilöinä ryhmän sisällä ja lopulta ulkopuolella.
Kirjoitin syksyllä 1985 nuorisokuvauksesta muun muassa seuraavaa: "50-luku elää kuvissa tuttuna, tunnistettavana: Malmros tietää asioista, kulttuuritaustasta, musiikista, filmitähdistä, vaatteista ja aatteista - hän kokee ne eräällä tavalla uudelleen elokuvan nuorten näyttelijöiden kanssa. Siksi Tiedon puun kuvat, tilanteet, tapahtumat, ongelmat, ilot, surut, ristiriidat - tuo kaikki ulkoinen ja sisäinen arsenaali tuntuu tavattoman koskettavalta ja eletyltä."
Tiedon puussa valotetaan myös koululuokan vanhempien taustoja, mielipiteitä ja elämäntapaa. Vanhemmat vaikuttavat kykenemättömiltä ymmärtämään murrosikäisten asioita. Nuorten uusi elämäntyyli saa vastaansa vanhempien konsrvatiivisuuden. Mainitsin myös: "Silti Malmros jättää vanhemmat taustalle Nicholas Rayn Nuoren kapinallisen (1955) ja François Truffautin 400 kepposen (1958) antamien esimerkkien tavoin."
=========================================================================

Nils Malmros

Tieodon puu tuli meillä ensi-iltaan 23.8. 1985 Illusionissa, Walhallan maahantuomana. Nils Malmrosin elokuva otettiin mukaan Suomen elokuvasäätiön ja Suomen Filmikamarin laatuelokuvan esityskokeiluun. Olin mukana tekstin tekijänä kokeilussa, johon kuului kaikkiaan yhdeksän elokuvaa. Niitä esitettiin 44 paikkakunnalla. Tuo elokuvakulttuuriponnistus oli hyvä esimerkki 1980-luvun aktiivisuudesta, josta nykyisin näkyy merkkejä jonkun Espoo Ciné ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin syksyisissä ohjelmasarjoissa.
Neurokirurgi Richard Malmrosin poika Nils opiskeli ensin lääketiedettä. Nähtyään Truffautin Julesin ja Jimin nuori medisinaari päätti tulla elokuvaohjaajaksi. Hän ei käynyt elokuvakoulua, vaan opiskeli itse elokuvan ohjaamisen alkeet. Nils Malmrosin Århus-trilogia todistaa synnynnäisestä lahjakkuudesta. Truffautin ohella Malmrosin tärkeitä "opettajia" ja vaikuttajia on ollut elokuvakriitikko, filmintekijä ja leikkaaja Klaus Rifberg,
Nils Malmrosista emme kuulleet kovin paljon Tiedon puun jälkeen. Hän täydensi lääketieteen opintonsa ja valmistui 1988 Århusin yliopistosta. Vuonna 1989 ohjatusta Århus by Night -elokuvasta kyllä kohuttiin, samoin huomiota herätti pari vuotta sitten ohjattu Kaeresteorger. Merkilliseksi on luonnehdittu 1983 julkaistua Kaunotarta ja hirviötä, aiheena on isän ja pojista kiinnostuneen tyttären jännittynyt tila. Tanskassa näyttelijäliitto otti Malmrosin hampaisiinsa, koska hän on käyttänyt amatöörinäyttelijöitä.
Huomautettakoon, että Tanskan kulttuuriministeriö valitsi vuonna 2008 Tiedon puun "kulttuurin kanoniin"
　

MALICKIN ELÄMÄNPUU * * * * *

2011-10-05T14:17:00.000+03:00

Terrence Malickin uusin elokuva The Tree of Life - käsittääkseni järjestyksessä vasta neljäs - on syksyn ja koko vuoden tapauksia. Kirjoitan siitä vasta nyt, jostain syystä, jota en pysty yksilöimään, vaikka elokuva on ollut ohjelmistossa kuukauden. Malickin elokuva on amerikkalaisen elämänmuodon kiinnostavimpia, ilmaisullisesti ja rakenteeltaan niin hätkähdyttävän omaperäinen, että ei tällaisia onnistumisia synny monta vuosikymmenessä.
Terrence Malick (s. 1943 Ottawassa) muistetaan aina kahdesta 1970-luvun kiihottavasta amerikkalaisesta elokuvasta, joiden kestävyydestä en voi olla aivan varma. Ensimmäinen oli Martin Sheenen näyttelemä Julma maa (Badlands, 1972) ja toinen Richard Geren tähdittämä Onnellisten aika (1978). Julma maa on Bonnie & Clyde -tyyliä tavoitteleva moderni pakotarina, jossa Sheenen esittämä roskakuski hairahtuu väkivallan tielle, säntää pakoon ja saa koko osavaltion virkakoneiston peräänsä. Onnellisten aika on romanttinen kertomus rakkaudesta vanhassa Texasissa. Molemmissa elokuvissa visuaalinen tyyli herättää innostusta.
Öljy-yhtiössä johtajana toimineen isän ja eri puolilla Texasia kasvaneen Terrencen ura alkoi Harvardin opintojen jälkeen journalistina Newsweekissa, New Yorkerissa ja Lifessä. Elokuva alkoi kiinnostaa nuorta Terrenceä. Hän opiskeli American Film Institutessa ja ohjasi 1971 ensimmäisen lyhytelokuvansa Lanton Mills. Pian lahjakas Terrence kirjoitti käsikirjoitusta Jack Nicholson -elokuvaan Sähinää, se sanoi ja työskenteli ohjaajana Don Siegelille kuuluisassa väkivaltaisessa poliisielokuvassa Dirty Harryssa. Molemmissa elokuvissa Malickin ideat ja laatimat ehdotukset heitettiin romukoppaan.
Todellakin: Terrence Malickin kolmas elokuva, hyvin henkilökohtainen Veteen piirretty viiva valmistui vasta 1998. Syitä on muutama: Julma maa ja Onnellisten aika eivät olleet mitään kassamenestyksiä, ja nuoren ohjaajan jatko riippuu aina Hollywoodissa kaupallisesta menestyksestä. Malick vetäytyikin Onnellisten ajan jälkeen syrjään, vietti aikaansa Pariisissa jaTexasissa, mutta pohti ja suunnitteli uusia elokuvaprojekteja. Silti me hämmästyimme, kun Terrence Malickin nimi palasi julkisuuteen sotaelokuva Veteen piirretyn viivan yhteydessä.
==========================================================================================
The Tree of Life on äärimmäisen tiukka, omalla tavallaan kaunis elämänvaltaus. Loistava Sean Penn näyttelee viidenkympin ikään päässyttä Jackia, jonka veli kuolee. Surullinen tapahtuma syöksee Jackin miettimään lapsuuttaan 1950-luvun Texasissa. Kysymys on miehen matkasta mielessään oman perheen elämään ja ennen kaikkea muusikkona elantoa hankkineen isän (Brad Pitt) todellisuuteen. Musiikki ei tuo rahaa perheelle, joten isä työskentelee pomona tehtaalla. Hän kasvattaa poikansa ankaralla kädellä, kun taas äiti (Jessica Chastam) tuo perhe-elämään lempeyttä ja sovinnollisuutta.
The Tree of Lifessä lapsuuden muistoihin kätkeytyy usko luonnon merkitykseen. Näyttäisi, että Terrence Malick purkaa omaa lapsuuttaan Texasissa. Harvassa nykyamerikkalaisessa elokuvassa luonto on niin merkittävässä asemassa kuin nyt Malickilla. Ajoittan tulee mieleen Robert Redfordin hieno A River Runs Through It (1992), jossa kuvataan nuoruutta ja perhokalastusta. Terrence Malickilla kuten Redfordilla on uskomattoman läheinen suhde amerikkalaiseen maisemaan. Kuin molemmissa elokuvissa kuulisi Jumalan kuiskaukset. Tosin Malickin elokuvan perussävy on pessimistinen: Isän opetukset periksiantamattomuudesta eivät sittenkään ole saavuttaneet pysyvyttää Jackin omassa elämässä.
The Tree of Life on hämmästyttävän rohkeasti muotoiltu elokuvateos. Terrence Malick luottaa kuvan voimaan, kuvan kykyyn "puhua" ja ilmaista. Emmanuel Lubecki on elokuvan kuvaaja, ilmeisesti nouseva kyky amerikkalaisessa elokuvassa. Lubeckin huikeat otokset täydennettynä hyvin valitulla musiikkitaustalla ja näyttelijöiden huippusuorituksilla takaavat todellisen elokuvaelämyksen.
Joku voisi pitää elokuvaa liian pitkänä, mutta itse ajattelin elämän puun erilaisia haaroja seuratessani halunneeni katsoa vielä jotakin lisää. Mutta pulinat pois, kyllä Terrence Malick on ohjannut elokuvan, joka jää nykyamerikkalaisen filmin historiaan American Beautyn, Tuntien ja Lost in Traslationin ohella.

Ajankohtainen kommentti

Yle TV2:n perjantain Pressiklubi on ollut viikon odotetuin ohjelma. Syyskauden alkaessa ohjelma on menettänyt jotakin aikaisemmasta tasostaan. Ihmetellä täytyy, että kommentaattoriksi hyväksytään Matti Apunen, joka ei ole enää journalisti, vaan elinkeinoelämän puhemies. Toisaalta viime perjantain ohjelmassa vieraili Timo Soini, josta on tulossa Ylen lemmikki. Jotenkin vaikutti, että Ruben Stiller on joutunut viihteellistämään ohjelmaansa. Hauskanpito on etusijalla, kun ennen rautainen asia oli pääosassa. Toivotaan, että Pressklubista ei tule täysin viihteellistä asiaohjelmaa. Todellinen, vakava kulttuurin ja median seuraaminen näyttää painottuvan Ylessä pelkästään radion puolelle.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 106

2011-10-02T07:00:00.000+03:00

Maan hiljaiset (Los Santos inocentes, Espanja 1984) ohjaus: Mario Camus, käsikirjoitus: Camus, Antonio Larreta, Manuel Matji, kuvaus: Hans Burmann, musiikki: Anton Garcia Abril, pääosissa: Alfredo Landa (Paco, El Pajo), Terele Pavéz (Régula), Bélen Ballesteros (Nives), Francisco Rabal (Azarias). Tuotanto: Télevision Española-TVE/Ganesh/Julian Mateos.

Francon vuonna 1975 tapahtuneen kuoleman jälkeisen demokratisoitumisen ja liberalisoitumisen ajan Espanjan elokuvan suuria ohjaajanimiä olivat Carlos Saura (tunnetuimmat Korppi sylissä, Elisa elämäni, Tango, Goya), Mario Camus ja Victor Erice (Etelä). Muitakin ohjaajia oli, mutta nämä kolme mainittua elokuvantekijää aloittivat jo 1960-luvun alussa.
Tuolloin maanpaossa vuosikymmeniä Ranskassa, Yhdysvalloissa ja lopulta Meksikossa toiminut Luis Buñuel oli ohjannut lähes salaa huikean provokaativisen Viridianan, joka kiellettiin Espanjassa, mutta saavutti valtavan arvostuksen ulkomailla. Espanjan elokuva oli vapautumassa jo 1960-luvulla, koska maan kasvavan turismin uskottiin murtavan francolaisia muureja. Carlos Sauran varhaistuotannon helmi Metsästys (1966) kiellettiin kyllä Espanjassa, mutta Mario Camusin suuria lupauksia herättänyt Nuori Sanchez (1964) pääsi ilmeisesti sensuurin kynsistä.
Mario Camus syntyi 20.4. 1935 Santanderissa. Vartuttuaan hän halusi ohjata kiihkeästi elokuvia. Camus pääsi kokeilemaan kykyjään käsikirjoittajana vuonna 1960 Carlos Sauran esikoiselokuvaan Los Golfos (Katupojat), jossa käsiteltiin vaarallisesti nuorten ja rikollisuuden suhdetta. Pian Camusille avautui mahdollisuus ohjata. Mario Camusin 1970-luvun elokuvista tärkein on Korppikotkat odottavat, joka valmistui aivan vuosikymmenen alussa. Mario Camusin luovin kausi ajoittuu 1980-luvulle, jolloin hän sai toteuttaa vapaasti ideoitaan ja harjoittaa yhteiskunnallisesti painavaa kritiikkiään vallanpitäjiä kohtaan. Elokuvat Mehiläispesä (1982) ja Bernarda Alban talo (1987) ovat sykähdyttävää Camusia. Muuten Mehiläispesä perustuu Camilo José Celan romaaniin. Elokuva voitti Kultaisen Karhun pääpalkinnon vuonna 1982 Berliinin elokuvajuhlilla.
Mehiläispesä on monivivahteinen kansanelämän kuvaus Espanjan sisällissodan jälkeisestä Madridista. Celan herkulliselle romaanille uskollisesti Mario Camus antaa kameran helliä ja ilakoida madridilaisessa kapakassa. Elokuvan kokoava henkilö on mahtavan takamuksen omaava, anisviinaa päivät pitkät hörppivä kapakoitsija Dona Rosa, joka vihaa asiakkaitaan.
Bernard Alban talo perustuu Frederico Garcia Lorcan (1898-1936) näytelmään. Suomessakin takavuosina teattereissa esitetty Lorca oli rakastettu andalusialainen näytelmäkirjailija, jonka falangistit murhasivat sisällissodan melskeissä. Lorca kertoo vahvasta andalusialaisesta äidistä ja tämän kuudesta tyttärestä isän kuoleman jälkeisinä päivinä.
Mario Camusin elokuvaversio vangitsee hallitulla muodon tajullaan ja tyylikkäällä toteutuksellaan. Tietoisesti rajatussa tilassa toimiva, näennäisesti näytelmällinen elokuva alkaa elää vähitellen omaa vastustamatonta kuvien, tunnelmien ja sanojen elämää.
=====================================================================================================

Mario Camus

Maan hiljaiset on Mario Camusin ehdoton mestariteos. Gaudeamus toi elokuvan Suomen ensi-iltaan Uudella Ylioppilastalolla, Bio-Bion vieressä sijaitsevaan Illusioniin, joka oli Dianan ja Nordian ohella merkittävin laatuelokuvan esityspaikka Helsingissä. Ensi-ilta oli 25.1. 1985.
Camusin teos on aivan erilainen kuin vaikkapa 1980-luvun alussa aloittaneen Pedro Almodovarin elokuvat. Almodovar on nykysin Espanjan elokuvan tunnetuin kansainvälinen nimi. Almodovar peilasi värikkäästi elokuvissaan Intohimon labyrintti (1982), Naisia hermoromahduksen partaalla (1988) ja Sido minut (1989) Espanjan modernia elämää ikään kuin francolaista historiaa ja menneisyyttä ei olisi koskaan ollutkaan. Almodovar kertoi ironisesti ja vapautuneesti urbaanista espnjalaiselämästä, jossa tabut rikkoutuvat ja irvokkaat kuvaelmat lomittuvat hersyviin tlannehuomiointeihin.
Maanläheinen, yhteiskunnan vähäosaisia katsova Maan hiljaiset on velkaa Luis Buñuelille. Eikä ole mikään ihme, että Buñuelin Nazarinin (1958) päänäyttelijä Francisco Rabal on mukana elokuvassa. Eikä Camus ollut ainoa 1960-luvulla aloitellut espanjalaisohjaaja, joka vannoi Buñuelin nimeen. Se ei ole mikään ihme, sillä vaikka katolisen kirkon ikuinen irvijä ohjasi vain muutaman elokuvan kotimaassaan, hänen merkityksensä on ollut äärimmäisen tärkeä Espanjan uusille elokuvaohjaajille.
Luis Buñuelin uskontovastaisuus ei riittänyt uusille ohjaajille, vaan jo 1960-luvulla tekijät ryhtyivät tutkimaan köyhyyttä ja eriarvoisuutta espanjalaisessa yhteiskunnassa. Tyylilaji saattoi olla ironia, mutta myös groteskeja virityksiä käytettiin, kun haluttiin kuvata riiston todellisuutta. Jos sodanjälkeinen, 1940-luvun italialainen elokuva näytti neorealismin keinoin yhteiskunnan rankat epäkohdat, niin Espanjassa samaan päästiin vasta 1960-luvulla - silloinkin tosin tekijöiden täytyi puhua epäsuorasti ja uuden vihjaavan kielen avulla epäkohdista. Francon hallinto oli vielä vahvasti vallassa, vaikka repeytymisen merkkejä näkyi siellä täällä yhteiskunnassa. Nuoret ja opiskelijat suorittivat 1960-luvun lopulla salaisia iskuja hallintoa vastaan. Espanjaankin levisi samanlainen vallankumouksellinen henki, mikä ilmeni Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Mutta etenkin Madridissa ja suurissa kaupungeissa francolainen väkivaltakoneisto piti huolen siitä, että mahdollisuuden tullen kapinoitsijat taltutettiin ja suljettiin virumaan vankiloihin. Turismin, television ja eurooppalaisen kanssakäymisen tähden Espanjan nuoriso oli tietoinen etenkin kaupungeissa, miten vapauden tuulet puhaltavat muualla Euroopassa. Espanjan maaseutu oli aivan toista maata - kuin jäänne maaorjuuden ajoilta.
Maan hiljaiset tapahtuu Extremaduran maaseudulla. Extremadura koostuu kahdesta maakunnasta, Cáceresista ja Badajozista. Pinta-alaltaan maakunnat ovat Espanjan suurimpia. Maakunnat sijaitsevat Länsi-Espanjassa. Extremadurassa huomion vievät vihreät vuoret, villieläinten asuttamat metsät, kaupungien vanhojen osien romanttinen ilmapiiri, roomalaisvaikutteinen arkkitehtuuri, roomalaiset sillat ja antiikkiset muurit.
Extremadurasta olivat kotoisin monet konkistadorit ja Amerikan uudisraivaajat. Ja
Luis Buñuelin kuuluisa 1930-luvun alun raju köyhyyskuvaus ja uskontokritiikki Maa ilman leipää kuvattiin Cáceresissa sijaitsevalla, eristyneellä Las Hurdes -nimisellä paikkakunnalla, jonne tie saatiin tiettävästi vasta 1950-luvulla. Elokuva saatiin lokakuussa 1971 Suomeen, Aito Mäkinen esitti sen Esplanadin La Scala-elokuvateatterissa.
=====================================================================================================

Kirjoitin Camusin elokuvasta vuonna 1985 Suomen elokuvasäätiön julkaisemaan ensi-iltaelokuvien kortistoon, jota olin tomittamassa muun muassa Jerker A. Erikssonin, Jouko Jämsän, Sakari Salkon ja Antti Lindqvistin kanssa: "Alkukevään 1985 ja ilmeisesti koko vuoden kovimpia maahantuonteja on Mario Camusin buñuelilainen Maan hiljaiset, oiva näyte Espanjan uuden, Francon kahleista vapautuneen elokuvan elinvoimasta (vrt. Sauran, Aragonin elokuvat)." Jatkoin samassa kortissa: "Mario Camus kertoo maanomistajien ja vuokraviljelijöiden, rikkaiden ja köyhien, alistajien ja alistettujen suhteista 1960-luvun Espanjassa, Extremaduran maaseudulla."
Siinä se ydin on.
Maan hiljaiset on taiteilijan, ei sosiologin elokuva. Camusin kerronta on visuaalisesti eloisaa - kuin maaseutu kaikkineen hengittäisi ihmeellisen painottomasti kuvissa. Camus välttää tosikkomaisuuden, hylkää saarnat, mutta nostaa silloin tällöin esille läntisillä seuduilla kukoistavan huumorin.
Camusin elokuvan rakenne on siinä mielessä oivallinen, että hän käyttää takautumia, jotta syntyisi kahden aikakauden kontrasti. Maaseudun alistettujen ponnistelut kerrotaan köyhän vuokraviljelijän pojan näkökulmasta. Eikä ollut virhe verrata espanjalaista moraliteettia italialaisen Ermanno Olmin Puukenkäpuuhun (1978), joka oli Suomessakin aikanaan hyvin arvostettu taideteos.

CHANDA - URHEA AFRIKKALAISTYTTÖ * * * *

2011-09-28T13:50:00.000+03:00

Alkusyksyn positiivisia yllätyksiä Helsingin valkokankaalla on ollut Oliver Smitzin ohjaama Elämä ennen kaikkea. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat eteläafrikkalaiseen Elandsdoornin kylään, jossakin lähellä Johannesburgia. Khomotso Manyaka esittää upeasti 12-vuotiasta Chanda-tyttöä, jonka suruaikaan kuuluu pikkusiskon hautajaisista selviytyminen. Chandan äiti on sairas, pelko aidsista leviää kylässä, jonka asukkaat ovat ennakkoluuloisia. Chandan isä on rapajuoppo, joka viettää pitkiä aikoja muualla kuin kotona. Kyläläiset väittävät sairauksien olevan kirous.
Kapkaupunkilainen Oliver Schmitz (s. 1960) on eteläafrikkalainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja. Hän herätti huomiota 1988 Cannesin filmijuhlilla elokuvallaan Mapantsula. Viime vuosikymmenellä valmistuivat elokuvat Hijack Stories ja Paris, je t´aime. Todellinen kansainvälinen läpimurto Elämä ennen kaikkea oli Etelä-Afrikan valinta kevään 2011 Oscar-juhlien ulkomaisten elokuvien palkintoehdokkaaksi. Se ei voittanut, vaan palkinto meni tanskalaisen Susanne Bierin loistavalle Kostolle.
Elämä ennen kaikkea on niin koskettava, niin aito eteläafrikkalaisen elokuva, että en muista nähneeni vuosiin vastaavaa. Schmitz on ikään kuin hiljentynyt kameran taakse ja antanut Chandan ja tämän perheen elää elämäänsä. Dokumentaarisuus on silmiinpistävä, vaikka Elämä ennen kaikkea on fiktioelokuva. Ja tuskinpa monessa länsimaisessa elokuvassa nähdään Chandan kaltaista urheaa ja toimeliasta tyttöä, joka alhaisesta iästään huolimatta ottaa vastuuta kuin täysi aikuinen. Ilman Chandaa kylän elämä ei pysyisi pystyssä.
Elämä ennen kaikkea on valtava eteläafrikkalaisen kyläelämän valtaus. Chanda ei ole vain urhea ja päättäväinen, vaan myös hyvin älykäs. Eri asia on sitten, hautautuvatko Chandan koulutus ja urahaaveet muiden auttamiseen keskittyvän toiminnan alle. Chandassa näyttää olevan myös modernin naisen vahvuutta, sillä hän uskaltaa olla oma itsensä ja taistella kylän vääriä pelkoja ja uskomuksia vastaan. Jopa huorana toimivan Chandan ystävätär saa turvapaikan ja huolenpidon.

Ajankohtainen kommentti

DVD-hankintojen Top 10 -lista oli Suomessa alkusyksyllä hiukan omituinen. Ymmärrän, että englantilainen Oscar-voittahja Kuninkaan puhe sijoittui kärkeen. Kohuttu ja palkittu Black Swan oli neljäs listalla. Kymmenikköön sijoittuivat samoin teatterimenestykset Rango ja Kohtalon valvojat. Mutta, on niillä televisiossa parhaillaan esitetyillä Hercule Poirot -sarjalla kova kysyntä myös DVD-puolella. David Suchetin ainutlaatuisesti tulkitseman Hercule Poirotin 13 tuotantokausi oli kahdeksas ja kausi 12 sijoittui kymppilistan loppuun. Myös MTV3:n esittämän, Hugh Laurien näyttelemän absurdin House-sarjan viides kausi löytyi Top Ten -listalta.
Kävin Stockmannin keskustan liikkeen alakerroksessa tutkimassa dvd- osastoa. Kyllä siellä on tarjolla yllättävän paljon tv-sarjatuotantoa. Ehkä on niin, että katsojat eivät ehdi aina seurata televisiosta suosikkisarjojaan, joten niitä hankitaan kotiin dvd-pakettina.
=========================================================================================
Ylen tv-teatteri täytti äskettäin viisikymmentä vuotta. Teatterin toiminnasta ja suuntaviivoista on tehty kolmiosainen dokumentti. Ylen uutisissa Tv-teatterin sanottiin hiipuneen elokuvien alle. Elokuvia ovat tv-kanavat täynnä, se on totta, mutta kyllä Tv-teatteri olisi saanut toimia jossakin muodossa. Sehän muutettiin Yle-draamaksi, jonka puitteissa tuotettiin vielä viime vuosikymmenen alussa merkittäviä tv-elokuvia. Nyt niidenkin teko on kuihtunut. Uskon, että katsojat kaipaisivat kotimaisia tv-elokuvia. Tv-sarjoja tosin vielä tuotetaan ja näytetään, mutta niistä vastaavat useimmiten pienet alihankkija-tv -yhtiöt.
Jos TV1:n Kotikatu nykyisessä ala-arvoisessa muodossaan edustaa Ylen tv-draamasta vastaavien tavoitteita, niin kauas on kuljettu edellisten vuosikymmenien tekijöiden aktiivista ja taiteellisesti laadukkaasta tuotannosta.

P.S. Printtimediassa on ilmennyt elokuva-aiheisia kirjoituksia, joiden mukaan Rakkautta & Anarkiaa festivaali on kasvanut hongkongilaisen actionin leimaamasta festivaalista kansainvälisen laatuelokuvan tärkeäksi esityspaikaksi (HS. 25. 9.). Totta se on, ja syyskuisen R&A:n merkitys korostuu, koska laatuelokuvan maahantuonti on supistunut viime vuosina. Vaikka olen vuosaarelainen, niin haluan tasapuolisuuden vuoksi korostaa, että meillä unohdetaan usein elokuisen Espoo Cinén merkitys samanlaisena kansainvälisen laatuelokuvan tärkeänä esityspaikkana. Sen ohjelmisto on nyt ollut joka suhteessa korkeatasoista. Tuli vain mieleen, että molemmat pääkaupunkiseudun festivaalit ovat ajankohdallisesti liian lähellä toisiaan. Eikö talvella tai keväällä voisi järjestää myös samanlaisia kansainvälisen laatuelokuvan festivaaleja?

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 105

2011-09-25T07:00:00.001+03:00

Neiti Julie (Fröken Julie, Ruotsi 1952), ohjaus Alf Sjöberg, käsikirjoitus: Sjöberg - August Strindbergin näytelmästä (1888), kuvaus: Göran Strinnberg, lavastus: Bibi Lindström, musiikki: Dag Wire´ n, pääosissa: Anita Björk (neiti Julie), Ulf Palme (palvelija Jean), Märta Dorff (keittäjä Kristin), Anders Henrikson (Julien isä, kreivi Carl), Lissi Alandh (kreivitär), Max von Sydow (tallirenki). Tuotanto: Rune Waldekranz /Sandrews

Sodanjälkeisen ruotsalaisen elokuvan suuria ohjaajia ei ollut vain Ingmar Bergman, joka vahvisti asemaansa kansainvälisesti merkittävimpänä pohjoismaalaisena elokuvataiteilijana etenkin 1950-luvulta 1980-luvun alkuun. Tärkeitä olivat myös osittain Hasse Ekman (Flickan med hyacinter) ja ennen kaikkea Alf Sjöberg. Hän on ruotsalaisen elokuvan mestareita Bergmanin ja mykän kauden Victor Sjöströmin ja Mauritz Stillerin ohella. Kuten Bergman myös Sjöberg (1903-1980) jakoi taiteellisen työnsä teatterin ja elokuvan kesken. Näyttämötaide ja elokuva kulkivat rinta rinnan.
Alf Sjöbergin tunnetuin elokuva Neiti Julie sai uusinta-ensi-iltansa 21.1. 1985 Nordiassa, pohjoismaalaiseen elokuvan erikoistuneen Walhallan maahantuomana (molempia yrityksiä ei ole enää olemassa). Elokuvan maine oli meille tuttu monista historiateoksista - tai oikeastaan ranskalaisen Marcel Martinin perusteoksesta "Elokuvan kieli" (1968), jonka Otava julkaisi Suomen elokuvakerhojen liiton aloitteesta vuonna 1971.
Sjöbergin elokuva on taidokas sovitus August Strindbergin intiimistä, kolmen henkilön näytelmästä, johon kirjailija sisällytti omia aviollisia ja yksityisiä kokemuksiaan. Strindbergin näytelmä oli filmattu aikaisemminkin - mykän kauden aikana Ruotsissa, Saksassa, Venäjällä ja 1940-luvun lopulla Argentiinassa. Yleismaailmallinen aihe kiinnosti elokuvantekijöitä.
Neiti Julie tapahtuu juhannuksen yöttömän yön taianomaisessa ilmapiirissä. Dramaattinen jännite syntyy aatelisen Julien ja renki Jeanin suhteesta, jossa näkyvät niin luokkaristiriidat, sääty-yhteiskunnan rasitteet kuin miehen ja naisen välinen intohimo ja valtapeli. Elokuvan aikana miehen valta vaihtuu naisen hallinnaksi. Herkkä, asemastaan tietoinen, mutta intohimolle altis Julie näyttäisi sulavan juhannusyön kukaksi ra´an Jeanin puristuksessa, mutta strindbergiläisittäin asetelma muuttuu. Sitä ennen kuvataan naisen häpeää ja Jeanin humaltumista, koska hän on pettänyt luokkansa antautumalla palvelijalle.
August Strindbergin näytelmässä kuten Alf Sjöbergin elokuvassa talon keittiö on keskeisessä asemassa. Se on joko naisen toimintapaikka, mutta keittiön ovi viittaa myös naisen vapautumiseen. Kaikkineen elokuva on Julien ja Jeanin traagisen, melkein väkivaltaisen kielletyn rakkauden laulu. Seksuaalisen frustraation kuvaamista symbolisoidaan kreikkalaisella patsaalla ja koiralla.
Eräässä kohtauksessa Julie käsittelee koiraa kuin sirkustaiteilija. Sjöberg haluaa osoittaa tällä, että Julie on tosissaan seksuaalisissa toiveissaan ja haluissaan: Jos Jean ei kesytä häntä, niin hän kesyttää miehen. Strindbergin näytelmässä samanlainen "skandinaavinen masokismi ja sadismi" (Peter Gowie) ei ilmennyt yhtä voimakkaana kuin Sjöbergin elokuvaersiossa. Elokuvan karkea, maalaismainen musiikkitausta korostaa tätä.
==========================================================================================

Alf Sjöberg

Alf Sjöberg opiskeli 1920-luvun alussa muun muassa Greta Garbon kanssa Tukholman Dramaattenin teatterikoulussa. Sjöberg ohjasi ensin näytelmiä, osoitti lahjakkuutensa, mutta nähtyään 1920-luvun lopulla Sergei Eisensteinin elokuvia hän vaikuuttui elokuvataiteen kerronnallisista mahdollisuuksista, kompositioiden luomisesta ja montaasista.
Esikoiselokuva Den starkaste (1929) oli velkaa Eisensteinille, mutta jostakin syystä Sjöberg asettui kameran taakse seuraavan kerran vasta vuonna 1940. Sjöberg toimi koko 1930-luvun teatterissa. Dramaattenin oppilaskoulun johtajana Sjöberg koulutti liudan uuden polven ruotsalaisia näyttelijöitä, joiden ilmaisu soveltui myös elokuvaan.
Alf Sjöbergin 1940-luvun elokuvatöistä huomattavia olivat Kotiin Babylonista (1941), Tie joka taivaaseen vie (1942), Kiihko (1945) ja Hän oli vain äiti (1949). Nuori Ingmar Bergman kirjoitti käsikirjoituksen Kiihkoon. Tutkijoiden mukaan tästä teoksesta alkoi ruotsalaisen elokuvan toinen tuleminen (ensimmäisestä vastasivat Sjöström ja Stiller mykällä kaudella).
Hän oli vain äiti-elokuvassa ovat oraalla ne ilmaisulliset ominaisuudet, jotka Alf Sjöberg kehitti huippuunsa Neiti Juliessa. Hän oli vain äiti -elokuvassa Sjöberg on kertonut tavoitelleensa kuvatajun ravistelua. Edesmenneen Nya Pressenin kriitikko Jerker A. Eriksson täsmentää, miten ohjaaja lisäsi niin Äiti-elokuvan kuin Neiti Julien intensiivisyyttä: "Sjöberg muotoilee hienot kuvakompositionsa ja ohjauksensa yhtä kylmän terävästi. Hänen työnsä on nautinto kokea, sillä hänen shokkivaikutuksensa ja yllätysmomenttinsa ovat muodoltaan tiukkoja, mielekkäitä."
Neiti Julien jälkeen Alf Sjöbergin elokuvaohjaajan ura jatkui epätasaisena. Uskonnollinen Barabbas (1953) oli epäonnistuma, mutta Kaarina Maununtytär (1954) vakuutti historiallisena melodraamana. Sjöberg niin kuin moni muukin ohjaaja jäi pakostakin Ingmar Bergmanin varjoon. Bergmanin nerokkaat elokuvat ja kansainvälinen maine olivat sitä luokkaa, että muilla ei ollut mahdollisuutta pullikoida vastaan - kunnes 1960-luvun alkupuolella uusi ruotsalainen elokuva syntyi Bo Widerbergin johdolla. Widerberg kirjoitti jopa pamfletin, jossa hän kritisoi Bergmanin liiallista asemaa ja valtaa.
Alf Sjöberg jatkoi elokuvassa aina 1960-luvulle. Hänen suuria saavutuksiaan olivat ruotsalaisen kansankodin sovinnaisuuksia repivä Tuomari (1960), mutta etenkin Isä (1969), komea perhedraama sukupolvien raastavasta ristiriidasta. Elokuvassa on muuan hätkähdyttävimpiä toiminnallisia jaksoja, jossa kopistellaan korskeasti hevosvaunuilla pihaan.
=========================================================================================

Alf Sjöbergin on sanottu Neiti Juliessa vapauttaneen yksinkertaisen nerokkaasti filmi-ilmaisun aikakäsitteen kahleista. Marcel Martin puhuu ajan katoamisesta. Hän on verrannut kolmea elokuvaa - Neiti Julie, Laslo Benedekin amerikkalainen Kauppamatkustajan kuolema ja Kenji Mizoguchin japanilainen Kalpean kuun tarinoita - jotka valmistuivat 1950-luvulla melko samoihin aikoihin.
Kaikki kolme ohjaajaa pystyivät kuvallistamaan menneisyyden nykyisyydessä ilman takautumia, "flashbackeja". Martin ottaa esimerkiksi Neiti Julien kohtauksen, jossa palvelija kertoo lapsuudestaan juhannusyönä Julielle. Sjöberg ei ilmaise sitä takautumalla, vaan näyttää ilman kuvanvaihtoa Jeanin ja Julien kävelemässä nykyisyydessä ja omenia lapsuudessa varastaneen pikkupoika-Jeanin paon. Kohtaus päättyy Julien kasvoihin, jotka ilmaisevat katsojalle, että ollaan nykyisyydessä - tai kuten Martin sanoo, "tajunnan nykyhetkesä."
Martin selittää: "Sjöbergin näin toteuttama ajan moniarvoisuus on ilmaisullisesti tavattoman väkevä ja huolimatta rohkeudestaan ja lukemisen suhteellisesta vaikeudesta, psykologisessa katsannossa täysin pätevä huolimatta ilmeisen epärealistisesta luonteestaan.
Kauppamatkustajan kuolemassa Laslo Benedek turvautuu Marcel Martinin mukaan samalla mestaruudella aikatasojen sekoitukseen yhden ainoan draamaattisen tilan sisällä. Kalpean kuun tarinoissa Mizoguchin aikatasojen muuttumista kuvaavat ekspressionistiset valot ja vaihtuvat lavasteet ovat Martinin mielestä kaikkein kauneimpia, koska ne ovat yhtäaikaa unenomaisia ja runollisia. Samoja sävyjä ei esiinny Benedekillä eikä Sjöbergillä.
Eli, kertauksena: Niin Neiti Julie kuin Benedekin ja Mizoguchin elokuvat ovat huomattavia siksi, että "ne aineellistavat rohkeasti ja realistisesti kahden aikamuodon sulauttamisen yhteen samassa dramaattisessa tilassa. Ennen ne pystyttiin ratkaisemaan vain kaksoiskopioinnilla ja takautumilla".

RANSKALAISTAIKURI SAARIVALTAKUNNASSA * * * *

2011-09-21T21:05:00.000+03:00

Sylvain Chomet´n animaatioelokuva Illusionisti on ohjelmiston helmi. Tällaisia "manuaalisia" piirrosfilmejä ei ehkä enää tehdä ja esitetä. Tietokoneet ja digimaailma ovat nykyisin animaatioelokuvien ominta ilmaisupuuta. Eikä me täällä Pohjolan perukoilla tiedetä oikeastaan muusta animaatiosta kuin Disneyn koko perheelle suunnatuista seikkailuista.
Illusionisti perustuu ranskalaismestari Jacques Tatin (1908-1982) käsikirjoitukseen. Se valmistui 1950-luvun loppupuolella - jälkeen mehukkaan Riemuloma Rivieralla -komedian ja ennen Tatin päätyötä Enoni on toista maata. Tatin sanotaan kirjoittaneen käsikirjoituksen tyttärelleen. Tati näyttäytyy itse Chomet´n elokuvassa - kuuluisana Mr. Hulotina Enoni on toista maata -komedian maukkaassa kohtauksessa, jossa ollaan teknistyvän talon labyrintissä.
Illusionisti on ikääntyvä ranskalainen taikuri Tatischeff (Tatin alkuperäinen nimi oli Jacques Tatischeff). Eurooppa on muutoksessa. Rockmusiikki painaa päälle ja televisiolaitteet houkuttelevat kansaa liikkeiden näyteikkunoissa. Taikurien aika taitaa olla ohi.
Illusionistin tapahtumavuosi on 1959. Tatischeff matkustaa hankkimaan elantoa kanaalin toiselle puolelle. Hän liikkuu ensin Irlannissa, kiertää pikkupaikkoja kunnes saapuu Skotlantiin ja lopulta Edinburghiin. Matkaseurakseen taikuri on saanut nuoren siivoojatytön Alicen, joka on työskennellyt hotellissa. Alice ihastuu taikuriin, päinvastoin kuin kuolevien Music Hallien yleisö, jonka taputuksia omistajien täytyy herätellä teatterin sivulta.
Sylvain Chomet on tämän hetken huomattavimpia eurooppalaisia animaattoreita. Muutaman vuoden takainen Bellevillen kolmoset keräsi laajaa arvostusta. Näkemättä tuota elokuvaa uskallan epäillä, että Illusionisti on vuosikymmenen alkupuolen merkittäviä animaatioelokuvia.
Olen aina vierastanut piirrosfilmejä, mutta Chomet´n työssä elämä, kaupunkimiljööt ja henkilöt näyttävät kankaalla lähes realistisilta. Raja näytelmäfilmin ja animaation välillä on hiuksenhieno. Chomet´n työ on niin viehättävä, niin koskettava, niin koko sydämellä ja runsaalla lahjakkuudella ohjattu, että vastalauseille tai kyyniselle naureskelulle ei ole sijaa.
==========================================================================================
Sylvain Chomet´n elokuvassa taikurin ja tytön, taikurin ja jänön, taikurin ja muiden ihmisten väliset suhteet on kuvattu herttaisen ymmärtäväisellä tavalla. Jacques Tatin henki leijuu kohtauksissa, mutta silti Chomet on ohjannut aivan omaäänisen elokuvan. Kohtauksiin on saatu tatimaista ilkikurisuutta ja humoristista tilannekomiikkaa. Taikurin numeroissa on tarpeeksi yllätyksellisyyttä. Elokuvasta leviää katsomoon hellää nostalgiaa. Ja ikääntyvän, uuteen aikaan sopimattoman Tatischeffin hahmossa on samaa katkeransuloista väistämättömyyttä kuin Charles Chaplinin Calverossa 1950-luvun alun Parrasvaloissa.

Ajankohtainen kommentti

Kustantajat ovat julkaisseet syksyn kirjalistat. Huomio kiinnittyy tietenkin elokuvakirjallisuuuteen. Eipä julkaista juuri mitään. Ehkä elämme aikaa, jolloin elokuvatietous on siirtynyt kokonaan nettiin. Yksi kirja sentään tulee syksyllä. Johnny Kniga julkaisee kirjan "Roskaelokuvat". Huhu, huh, kyllä on omaperäistä. Tekijöinä ovat Hokkanen & Virolainen. Jos en väärin muista, niin Virolainen oli niitä 1980-luvun hetken julkkiksia, joka ilmoitti Tähtikirkaan yön nähtyään kyllästyneensä "taide-elokuvaan". Hokkanen tuli minuakin vastaan aktiivissa työelämässä, sillä hän suunnitteli Yle Teeman maanantain Kino Into -ohjelmistot. Ne edustivat patjanpohjimmaista roskaa. Jos teille tulee perjantaisin Suomen Kuvalehti, niin sen välistä putoaa aina ohut Tv-maailma. Hokkanen näyttää kuuluvan sen kirjoittajiin.
Roskaelokuvista kirjan syksyllä! Onko niin, että kustantajat eivät enää halua panostaa laatuun. Onko niin, että elokuvakirjallisuudella ei ole enää kuin roskan arvo? Vai päteekö markkinatalouden voima tässäkin asiassa. Joku voisi opastaa minua ja sanoa: Kun roskaa halutaan, niin sitä pitää antaa.

Vilkaisu kirjahyllyyn todistaa, että Suomen elokuva-arkisto on julkaissut viime vuosikymmeninä runsaasti elokuvakirjallisuutta, niin
suomalaista kuin ulkomaista. Kustantaja oli ensin Valtion painatuskeskus ja myöhemmin SKS (Suomalaisen kirjallisuuden seura). Nyt julkaisutoiminta näyttää hiipuneen. En muista hankkineeni vuosiin yhtään arkiston eli nykyisen Kavan elokuvakirjaa. Ei niitä ole enää tullut.
Kavan vuoden 2010 vuosikertomuksen kohta "Tutkimus- ja julkaisutoiminta" on hyvin lyhyt. Ainoa kirja on Lasse Vihosen kirjoittama "Radio kodissamme 1939-1945". Kustantaja on SKS. Muut kaksi vuoden 2010 julkaisua liittyvät DVD-puolelle.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 104

2011-09-18T07:00:00.001+03:00

Suuri gangsterisota (Once Upon a Time in America, Italia-USA 1984), ohjaus: Segio Leone, käsikirjoitus: Leonardo Benvenuti, Piero de Bernardo, Enrico Medioli, Franco Arcalli, Franco Ferrini, Leone - perustuu Harry Greyn romaaniin, kuvaus: Tonino Delli Colli, lavastus: Carlo Simi, musiikki: Ennio Morricone, puvut: Gabriella Pescucci, pääosissa: Robert De Niro (David "Noodles" Aaronson). James Woods (Max Berkovicz), Elizabeth McGovern (Deborah), Tuesday Weld (Carol), Larry Rapp (Fat Moe),William Forsythe (Philip "Cockeye" Stein), Joe (Burt Young), James Hayden (Patrick "Patsy" Goldberg), Treat Williams (Jimmy Conway O´Donnell), Joe Pesci (Frankie). Danny Aiello (Chief Aiello). Tuotanto: Aaron Milchan/Warner Borthers/A Ladd Company.

Sergio Leone (1921-1989) oli vastuussa 1960-luvun "spagetti westernien" eli italowesternien kultakaudesta. Leone oli ohjaaja, joka palkkasi amerikkalaisen tv-näyttelijän Clint Eastwoodin westerneihinsä. Niistä maineikkaimmat ovat Kourallinen dollareita (1964), Vain muutaman dollarin tähden (1965) ja Hyvät, pahat. rumat (1966).
Leone esitteli Clint Eastwoodin lakoonisena "miehenä ilman nimeä", joka ratsastaa lännen kaupunkiin ja päästää pahan pauloista. Marc Eliot kertoo "Clint Eastwood" -kirjassa, miten näyttelijä keksi itse leveälierisen hatun, jota hän piti alhaalla silmiensä suojana. Se antoi mahdollisuuden kuvata hahmo entistäkin uhkaavammaksi, viileyden silti järkkymättä.
Sergio Leonen visuaalinen tyyli oli italowesternissä hallittua, jännitteistä; koko ajan odotti jonkinlaista räjähdyspistettä. Ja Leone hyödynsi huikeasti CinemaScopen laajakuvaa lännen maisemissa, joissa julmuus ja väkivalta sikiävät. Ennio Morriconen musiikki loi kuville lopullisen lisäarvon.
Leonen esikuvana olivat japanilaisen Akira Kurosawan samuraifilmit - etenkin Yojimbo - onnenosturi (1961), jonka "uusintaversioksi" Kourallinen dollareita voidaan nimetä. Leonen italowesternkausi huipentui eeppiseen Huuliharppukostajaan, (1968), jonka alkuperäinen nimi Once Upon a Time in the West ilmaisee paremmin, mistä todella on kyse. Jos dollaritrilogiassa ollaan anonyymissä lännen maisemassa, niin nyt haravoidaan ahnaasti Amerikan myyttistä historiaa.
Sergio Leonen tuotannon suosikkini on gangsterisaaga Suuri gangsterisota. Jos Francis Ford Coppola ei olisi ohjannut 1970-luvulla elokuviaan Kummisetä ja Kummisetä II, niin Leonen gangsterieepos olisi varmasti maailmanlaajuisesti juhlittu elokuvateos. Ei Leonen testamenttielokuva jää Kummisetien varjoon, mutta siinä on jotakin sellaista näkökulmien erikoisuutta ja kerronnan monimutkaisuutta (moni-ilmeisyyttä), että se ei saavuttanut katsojien keskuudessa samaa innostusta kuin Francis Ford Coppolan mestarilliset mafiaelokuvat.
Sergio Leonen elokuva kärsi aikanaan levitysongelmista. Sen alkuperäinen kesto oli lähes neljä tuntia, mutta Yhdysvalloissa teos leikattiin 141 minuuttiin, eikä se menestynyt kassoilla. . Euroopassa sitä on esitetty alkuperäisessä koossa, mutta en itse pysty muistamaan, minkäpituisen elokuvan näin, kun Suuri gangsterisota tuli ensi-iltaan 21.12 1984 Helsingin Rexiin. Puhunkin tässä tv-esityksestä, joka tapahtui MTV3:n kanavalla 31.10. 1994.
=====================================================================================================

Suuri gangsterisota alkaa vuonna 1923 New Yorkin Manhattanilla, tarkemmin sanottuna Lower East Sidellä. Kysymys on juutalaisten kansoittamasta kadusta, jolla Noodles ja hänen kaverinsa suorittavat huijauksiaan. Kun Noodles tapaa muukalaisen nimeltä Max Berkovicz, nuorukaisten välille syntyy ystävyys, joka tulee kattamaan vaihtelevin merkityksin neljä seuravaa vuosikymmentä.
Noodlesista ja Maxista tulee laittomuuksiin sortuvia "bisnespartnereita" kieltolainen aikana. He aloittavat viinan salakaupan ja prostituution. He uhkaavat toimillaan paikallisia gangsteripomoja. Noodles osoittautuu kaksikosta vanhan liiton gangsteriksi, joka yrittää säilyttää inhimillisyytensä. Max on tulevan modernin liikemiehen perikuva - hän pystyy pettämään ja lahjomaan rahaa ahnehtiessaan. Ikäännyttyään hän osallistuu politiikkaan, kun Noodles irrottautuu ryhmästä ja siirtyy vuosikymmeniksi jonnekin "exileen". Leone näyttää siirtymän kuuluisassa kohtauksessa, joka tapahtuu linja-autoasemalla. Vastaavaa visuaalisesti nerokasta aikatasojen muutosta on tuskin nähty aikaisemmin elokuvassa.
Suuri gangsterisota jakautuu kronologisesti muutamaan tärkeään aikajaksoon. Tosin heti on huomautettava, että Sergio Leonen hallitsee suvereenisti aikatasojen muutokset ja takautumat. Kolme tärkeä aikajaksoa ovat nuoruus (1923), aikuisuus (1933) ja ikääntymisen kultaiset vuodet (1968). Leonen oivallus oli käyttää puhelinta niin aikatasojen ilmentämisessä kuin dramaattisten tapahtumien "esileikkinä". Leonen jigsaw-tyyppinen kerronta vaatii katsojalta paljon, mutta ei voi väittää, etteikö kuvien virta olisi niin selkeää, että koskaan ei tule hetkeä, jolloin putoaisi kärryiltä tai menettäisi otteen elokuvan kerronnan voimaan.
Mielentilan hajoamisen partaalla keikkuva Noodles - kiitos Robert De Niron luoman suorituksen - on elokuvan koossa pitävä tekijä. Leone kuvaa Noodlesin nuoruuden uneksijana, joka joutuu olosuhteiden pakosta sivuraiteille, mutta myös eräänlaisena "kunnian miehenä", joka haluaa vuoden 1968 ("hullu vuosi" ) katveessa selvittää Lowers East Siden kadun todelliset tapahtumat.
Harmaantunut Noodles haluaa kohdata Maxin voidakseen saada rauhan, "jättää" menneisyyteensä. Ja jos 1970-luvun alussa Francis Ford Coppolaa syytettiin mafiaelämän romantisoimisesta Kummisedässä (ei enää toisessa osassa), niin Sergio Leoneen kritiikki ei osu. Hän ei todellakaan tee kuvaamistaan henkilöistä sankareita.
Suuri gangsterisota on myös hetkittäin hyvin eroottinen elokuva: Lower East Siden nuorten haparoivat yritykset (myös poikamaiset tirkistelyt) tavoitella naissukupuolen lumo ja etenkin hieno jakso, jossa Noodles ja Deborah makaavat viltillä ison hotellin näkyessä taustalla. Ne osoittavat, että aikaisemmin oikeastaan vain "miehiä ilman nimeä" kuvannut Leone antaa ison panoksen naiskuville (tosin Claudia Cardinalen osuus Huuliharppukostajassa oli jo merkittävä).
Deborahin ohella elokuvan toinen näkyvä nainen on kovia kokeva Carol, jota tulkitsee 1960-luvun amerikkalaisfilmien vaalea naistähti Tuesday Weld. Mutta Leonen ei olisi Leone, jos hän ei liittäisi seksiä ja väkivaltaa yhteen. Tämä toteutuu kohtauksessa, jossa New Yorkista pois haluava Deborah raiskataan. Halusiko Leone esittää, että rahalla ei osteta rakkautta.
=====================================================================================================

Sain kirjoittaa lehtemme RTV-palstalle lähes koko puolen sivun esittelyn Suuresta gangsterisodan tv-esityksestä. Olin aivan pökerryksissä elokuvan emotionaalisesta voimasta, kun katsoin sen nauhalta MTV3:n Ilmalan katseluhuoneessa. Jälleen joudun toteamaan, että kritiikki ei ole säilynyt, mutta tunnetilat ovat jääneet lepattamaan mieleen.
Saatoin kirjoittaa, että Sergio Leonen elokuva on elokuvallisesti mestarillinen tutkielma ajasta - miten se kulkee, miten se takautuu, miten se ottaa otteen tulevaisuudesta. Saatoin todeta, miten Leonen kuvat ovat täynnä tunnetta, atmosfääriä, elämän katkelmallisia syväleikkauksia, joista niin briljantin ohjauksen, teknisen ryhmän taituruuden ja näyttelijöiden suurenmoisuuden ansiosta syntyy kokonaistaideteos, joka kertoo amerikkalaisen unelman pimeästä puolesta, mutta myös tahratusta ystävyydestä ja ihmisluonnon heikkouksista. On sanottu, että Sergio Leonen Amerikka-trilogia (keskimmäinen teos on 1971 julkaistu Duck You Sucker!) päättyy kyyneliin.
Elokuvan tv-esityksen jälkeisenä päivänä valtakunnallisesti arvostettu journalisti, Ajankohtaisosastomme legendaarinen laatutoimittaja Juha Tanttu tuli kehumaan juttuani. Harvoin sai samanlaista palautetta. Tanttukin oli sitä mieltä, että Suuri gangsterisota on värisyttävien tunnelatausten kinematograafinen haltuunotto. Se on tunnelmien epiikkaa.
Toisenlaisiakin mielipiteitä kuultiin. Leone-kirjan "Once Upon A Time: The Films of Sergio Leone" (1987) tekijä Robert C. Cumbow muistutti, että Suuri gangsterisota poikkeaa paljon Leonen aikaisemmasta tuotannosta. Cumbow pahoitteli, että gangsterieepos ei ole western, ei laajakangasteos ja siinä on enemmän suuren luokan elokuvanäyttelijöitä (=amerikkalaisia luonnenäyttelijöitä) kuin Leonella yleensä. Leonen westerneissä ilmennyt henkilöiden arkkityyppinen läsnäolo puuttui. Cumbowia kiusasi, että Leone toimi Hollywoodin studiosysteemissä. Totta on, että Ladd Company (yhtiön johtaja oli muuten Alan Laddin poika) puuttui liikaa jälkituotantoon.
Ajattelen kuitenkin, että Suuressa gangsterisodassa Sergio Leone, roomalaisen elokuvapioneerin ja filmidiivan poika, oli siirtymässä johonkin uuteen. Hän alkoikin suunnitella 70 miljoonan dollarin italialais-neuvostoliittolaista eeposta Leningradin piirityksestä. Pääosa oli ajateltu Robert De Nirolle. Äkillinen sydänkohtaus kiidätti Leonen toisiin taivaisiin, eikä hurjaa elokuvasuunnitelmaa ole koskaan toteutettu.

KAURISMÄKI LÄHTI RANSKAAN * * * * *

2011-09-14T17:36:00.000+03:00

Le Havre - hyvyyden puolella

Aki Kaurismäki (s. 1957) kertoi tv-haastattelussa, että hän on tehnyt osuutensa Suomessa. Hän ilmeisesti tarkoitti elokuviaan, joissa hän on tarkastellut omalla äänellään työläisen olosuhteita, muuttuvaa Suomea ja pienen ihmisen yhä kurjistuvaa elämää. Kaurismäen työläistrilogiaan kuuluivat elokuvat Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Suomi-trilogian teoksia olivat Kauas pilvet karkaavat (2006), Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Laitakaupungin valot (2006). Siten Laitakaupungin valot saattaa jäädä akateemikko Kaurismäen viimeiseksi täysin suomalaiseksi elokuvaksi. Nyt ohjelmistoon tullut ja keväällä Cannesin pääsarjassa esitetty Le Havre on kuvattu pohjoisranskalaisessa kaupungissa. Ja siinä puhutaan ranskaa. Mutta - työryhmässä on mukana myös paljon suomalaisia tekijöitä.
Ei Aki Kaurismäki lähde ensimmäistä kertaa Ranskaan. Vuoden 1992 Boheemielämää kuvattiin Pariisissa. Henri Murgerin kuuluisaan 1980-luvun romaaniin perustuva elokuva oli kaunis ja karu kuvaus taiteilijoista luovuuden ja niukkuuden olosuhteissa. Tuossa elokuvassa näyttelivät ranskalaisten André Wilmsin ja lyhyen vierailun suorittavan Truffaut-ikonin Jean-Pierre Leaudin ohella suomalaiset Kari Väänänen ja Matti Pellonpää. Wilms on pääsosassa Kaurismäen uudessa elokuvassa, mutta tavoilleen uskollisena ohjaaja on tuonut kameran eteen vakiokasvonsa Kati Outisen ja Pariisissa asuvan Elina Salon, jonka näyttelijän uralle Risto Jarva antoi ison potkun 1967 Työmiehen päiväkirjassa. Niin, Leaud näyttäytyy myös Kaurismäen uutuudessa - ilmiantaja-naapurin kyylässä roolissa.
=====================================================================================================
Le Havren aihe on polttavan ajankohtainen. Aki Kaurismäki sivuaa pakolaiskysymystä ja laitonta maahanmuuttoa. Elokuvan sivuhenkilö on alaikäinen afrikkalainen pakolaispoika (Blondin Miguel), jonka André Wilmsin esittämä päähenkilö, kirjallisista toimistaan luopunut kengänkiillottaja Marcel Marx tapaa. Marcelin vaimo Arletty (Kati Outinen) elää miehensä kanssa yksinkertaista elämää. Arlettyllä on sielussaan hoivavietti.
Elokuvan nimistä voi spekuloida, että Marcel viittaa 1930- ja 1940-lukujen hienoon ranskalaiseen ohjaajaan Marcel Carnéen. Marx tietenkin 1930-luvun Marx-veljeksiin. Taas tumma, mystistä ja eleganttia kauneutta hehkuva Arletty näytteli Carnen elokuvissa - kuten Ikuinen rakkaus ja Paratiisin lapset. Muitakin nimiviitteitä löytyy: rikospoliisi on Monet ja lääkäri Becker. Monet on kuin uudesti syntynyt henkilöhahmo Jacques Beckerin 1950-luvun rikoselokuvasta Älkää koskeko.
Le Havre jatkaa niukkaa, dialogiltaan iskevää kaurismäkeläistä tyyliä. Ranska vaikuttaa sopivan hyvin Kaurismäen elokuvan puhekieleksi. Kerronta on arkista ja toteavaa, selkeää, uskottavaa. Koko ajan kiehumapistettä lähestyvä satamakaupungin arki on liikkeessä kuva-alan sisällä. Sumujen laitureista välitetään vain kaksi kuvaa, mutta muuten satama välkehtii auringonvalossa. Vaikuttaa kuin Kaurismäkeä kiinnostaa henkilöhahmojen sisäinen liike. Sisäisyydestä punoutuu koko ajan linjoja ulkoiseen todellisuuteen. Kaurismäki on ihon alla ihmisessä, mutta ei ulkona maailmasta.
Le Havressa kärsimys ja tuska, ilo ja vähitellen lentoon lehahtava onni leikkaavat toisiaan. Huoli pienen ihmisen selviytymisestä ja virkakoneiston väkivalta ovat elokuvan osuvaa, jota ei paisutella.
Aki Kaurismäki on tinkimättömästi hyvyyden puolella, välittämättä mahdollisista vanhanaikais-syytteistä. Tarina, yhtymäkohdat eurooppalaisen todellisuuden kipupisteisiin ovat Le Havren tärkeää, katsojaa pihdeissään pitävää aineistoa. Korostaisin silti Kaurismäen uudistaneen ilmaisuaan, joka on syntynyt vanhan pohjalta ja saanut aromikseen ranskalaisen kulttuurin kosketuksen. Ja nyt täytyy vielä todeta, että Kaurismäen aikaisempi lievä pessimismi on jäänyt taakse ja tilalle on päässyt elämänilo. Kuin kuvien välistä ohjaaja viestittää: Sittenkin ihmiskunnalla on vielä toivoa. Ihmeiden aika ei ole vielä ohi, ja kirsikkapuut kukkivat.
Näyttelijät ovat kuin käsinkosketeltavia elämän ja olemassaolon draaman tulkitsijoita. Henkilöt ovat erittäin todellisia, koska näyttelijät eivät psykologisoi, vaan he pyrkivät puhtaaseen totuuteen. Wilmsin hyväntekijä-aviomiehen, Outisen humaanin vaimon ja Salon sydämellisen baarinpitäjän jokainen ele, katse ja reaktio ja sana ovat elokuvan olennaista muotokieltä, jonka Timo Salmisen mestarillinen kameratyö vangitsee kankaalle. Ihmisarvoaan huutavan pakolaispojan ja myötäelämiseen pystyvän Marcelin suhde viittaa klassiseen ystävyystarinaan, joka suo katsojalle ravisuttavan ja ihmeellisellä tavalla puhdistavan tunne-elämyksen. Tämä on sitä suurta elokuvataidetta.

Ajankohtainen kommentti

Huomenna alkaa perinteinen Helsinki International Film Festival. Sen nimi on Rakkautta & Anarkiaa. Esityspaikat ovat Bio Rex, Maxim, Kino Engel, Kesäkino Engel, Kinopalatsi ja Andorra. Festivaalille on annettu keskustan isoja kaupallisia saleja, mutta nyt parin viikon ajaksi myös uinuvat Eerikinkadun Andorra ja Lasipalatsin Bio Rex heräävät henkiin. Hieno juttu.
Espoon Cinén ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistot osoittavat, että paras maailman elokuva saapuu Helsinkiin festivaalien kautta. Tai käännetään asia toisin päin: Ainakin sellainen indie- ja vaihtoehtoelokuva, josta täällä Pohjolassa emme tiedä mitään. Tietenkin näillä festivaaleilla esitetään maistiasina elokuvia, jotka tulevat heti kaupalliseen ohjelmistoon. Espoon Cinén täky oli Woody Allenin uutuus Midnight in Paris ja Rakkautta & Anarkiaa näyttää espanjalaisen mestarin Pedro Almodovarin tuoreen Iho jossa elän, jota on sanottu hurjaksi ja oudoksi, trillerimäiseksi imissuhdedraamaksi.
Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ennakkoina esitetään myös kotimasia elokuvia, jotka ovat tulossa syksyllä teatteriohjelmistoon - kuten Aleksi Mäkelän Kotirauha, Peter Lindholmin Kjell Westön romaanin sovitus Missä kuljimme kerran, Elias Koskimiehen Likainen pommi ja Joonan Tenan pohjoiskarjalainen trilleri Syvälle salattu.
R &A: ohjlmisto on teemotettu kiinnostavasti: "Musiikki" (mm. Wim Wendersin Pina), "Watch Me, I´m Irish" (mm. Rebecca Dalyn murhamysteeri Other side of Sleep), "French Touch Selection" (mm. Maiwennin järkyttäväksi sanottu Poliss), "Kulissien takana" (Martin Scorsesen ja Kent Jonesin dokumentti A Letter to Elia, joka palaa Scorsesn esikuvan Elia Kazanin muistoon), "Avain elokuvat" (mm. Peter Mullanin skottilainen Ned).
Sitten festivaaleilla tarjotaan runsaasti elokuvia Pohjoismaista, Aasiasta, Virosta ja Balkanista. Indie-elokuvat muodostavat oman mielenkiintoisen ryhmänsä. R &A -festivaalin kokoajat ovat valinneet indiehuipuksi iranilaisen Asghar Fardahin trillerin Nader ja Simin: Ero, jota mainostetaan iskevästi "Hitchcock Goes Teheran". Ja animaatioita ei unohdetaa festivaalilla.
Nyt jäämme jännittämään, kuinka moni R&A -elokuvaa tulee kauden aikana normaaliohjelmistoon. Pitää muistaa, että kaikilla ei ole mahdollisuutta irrottaa aikaa ja rahaa kahdeksi viikoksi festivaaleille. Televisionkin esityksiä odotetaan. Aikanaan, joskus edellisen vuosisadan lopulla Nelonen esitti R&A -elokuvia säännöllisesti ohjelmistossaan. Perinteestä luovuttiin, eikä Nelosella nähdä amerikkalaisia indie-filmejäkään, koska avainsanoja ovat viihteellisyys, toiminta ja väkivalta.
Normaaliin teatteriohjelmistoon ovat syksyllä tulossa tietenkin kotimaiset uutuudet. Tennispalatsissa ja Kino-Palatsissa pyöritetään jo Wim Wendersin elokuvan traileria, joten Pina ainakin tulee piakkoin. Niin muodoin Almodovarin tuore Iho jossa elän.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 103

2011-09-11T21:52:00.000+03:00

RAHA (L´argent, Ranska 1983) ohjaus: Robert Bresson, käsikirjoitus: Bresson - Leo Tolstoin novellin mukaan, kuvaus: Pasqualino De Santis, Emmanuel Machuel, musiikki: Johann Sebastian Bach, pääosissa: Christian Patey (Yvon), Sylvie Van den Elsen (harmaatukkainen nainen), Vincent Risterucci (Lucien), Caroline Lang (Elise), Didier Baussy (valokuvausliikkeen omistaja). Tuotanto: Jean-Marc Henchoz, Daniel Toscan Du Plantier/Eos-Films, France 3 Cinema, Marions Films.

Robert Bresson (1901-1999) oli sodanjälkeisen ranskalaisen elokuvan suuri itsenäinen ja tinkimätön mestari. Hän aloitti elokuvien tekemisen palattuaan toisen maailmansodan jälkeen sotavankeudesta. Hän ohjasi harvakseltaan elokuvia. Viiden vuosikymmenen aikana valmistui kaikkiaan 14 kokoillan elokuvaa. Ne ovat kaikki merkittäviä, mutta henkilökohtaiset suosikit ovat Naisen kosto (1945), Kuolemaantuomittu on karannut (1958), Pickpocket (1959), Suloinen nainen (1969), Neljä yötä Pariisissa (1974) ja tämä Bressonin testamentti Raha.
Yleensä Robert Bressonin elokuvia on luonnehdittu askeettisiksi ja ahdistuneiksi. Hän on hiljaisen rytmin ja kuva-alan sisällä tapahtuvan liikkeen taituri. Ranskalainen elokuvatutkija Andre Bazin on määritellyt Bressonin estetiikan dialektiikaksi konkreettisen ja abstraktin välillä: Vastakkaiset elementit toimivat kuvassa yhdessä. Bresson on itse puhunut elokuvan kielen tärkeydestä: "Muoto ilmentää tapahtumat, muoto, kompositio on elokuvassa tärkeämpi kuin henkilöt."
Robert Bresson oli myös sitä mieltä, että elokuvaan ei saa sotkea muita taiteenlajeja. Hän varoitti kirjallisesta elokuvasta. Hyväksynnän hän soi ainoastaan elokuvan ja maalaustaiteen "kättelylle." Bresson pahoitteli jo 1960-luvulla, että elokuva jäljentää liian paljon teatteria. Siksi hän suunnitteli jokaisen elokuvansa hyvin.
Idea, tarina saattoi syntyä Bressonilla neljän seinän sisällä omassa yksinäisyydessä. Kuvatessaan Bresson käytti paljon amatöörejä, sillä loistavakin näyttelijä antaa elokuvassa Bressonin mukaan ihmisestä yksinkertaistetun kuvan. Bressonin kuuluisa vaatimus oli, että elokuva ei saa todistaa, vaan kuvien täytyy tavoittaa teoreeman, väittämän kauneus.
Robert Bresson kertoi usein kärsivästä ja yksinäisestä ihmisestä, joka kokee lopussa pelastumisen ja vapautumisen. Bressoniin on liitetty aikaisemmin uskonnollisen ohjaajan epiteetti, mutta loppujen lopuksi hän kuvasi ihmisiä, joiden täytyy myös itse tehdä ratkaisuja ja valintoja.
Elokuvassaan Mouchette - raiskattu (1966) ohjaaja kertoi 14-vuotiaan tytön kohtalon. "Kärsiä ja lopulta kuolla", kuului elokuvan perusajatus, mutta Bresson halusi myös väittää, että kuolema ei ole ainoa ratkaisu. Siksi elokuvan hienoimmassa kohtauksessa koululapset laulavat "toivoa, lisää toivoa."
==========================================================================================

Raha on Robert Bressonin karun ankara, jopa kova testamentti, talouskriisien aikana sen johtoajatus täsmää: Kun kysytään, missä raha luuraa, niin siihen vastataan, että raha on kaikkialla. Jos Bresson osoittaa elokuvallaan rahan vallan, rahan himon, niin samalla hän kuin varkain osoittaa, että raha pitää ihmisyhteisöjä koossa, mutta samalla se vieraannuttaa yksilön todellisen elämän arvoista. Monet Bresson-tutkijat ovat huomauttaneet ohjaajan kyvystä antaa rahalle metafyysinen ominaisuus.
Elokuvan keskushenkilö on koulupoika Yvon Targe, joka potee rahapulaa. Taskurahat ovat huvenneet, mutta Pickpocketista poiketen Rahan Yvon ei lähde näpistelemään, vaan laskee liikkeelle väärennetyn 500 frangin setelin. Tuosta laittomuudesta kasvaa johdonmukainen sattumusten ja erehdysten tapahtumakudos, joka päättyy viattoman ihmisen murhaan. Bresson päästää helvetin irti, sillä aikaisempien elokuvien toivon ja vapauden välähdyksiä ei enää näy, koska Jumala on vaiennut, eikä ihmisen maailmassa ole enää selvää tietoa tulevasta. Ei tämä elokuva ole mihinkään vanhentunut.
Testamenttielokuvassa kuvat etenevät toteavasti, kuin 82-vuotias Robert Bresson olisi halunnut katsoa totuutta suoraan silmiin. Vanhan ohjaajan silmä on tarkempi kuin ehkä koskaan aikaisemmin: Moraali on kuollut, henkinen ja fyysinen väkivalta ja julmuus, kanssaihmisen kusettaminen ovat päivän sana. Ei tämä elokuva ole todellakaan vanhentunut, päinvastoin.
Muistan, miten elokuvan Dianan ensi-illasta 23.11. 1984 poistuttiin apein mielin. Samalla tajusimme, että olimme nähneet myös sellaisia yksinkertaisia ja kauniita elokuvallisia jaksoja, joita mestari tuskin oli tuonut monesti aikaisemmin valkokankaalle - kuten myöhemmin muun muassa kriitikko Adrian Martinin mainitsema kohtaus, jossa Yvon poimii hasselpähkinöitä ja jakaa ne naiselle samaan aikaan kun valkoinen lakana liehuu tuulessa.

KALLION VETELEHTIJÄT * *

2011-09-07T20:18:00.000+03:00

Uudet kotimaiset elokuvat alkavat tulla teattereihin. Syyskuun uutuus on Pussikaljaelokuva, hyvin tasapaksu kuvaus yhdestä kesäpäivästä kolmen nuoren miehen elämässä. Kolmikko oleskelee rajatulla alueelle Kalliossa. Kaverukset vieroksuvat tietenkin työtä. Heille päivä on antoisa ja hyvä, jos saa hieman kuljeskella ja istuskella, napata kaljaakin kitaan. Ja tsiikailla gimmoja puistossa. Hyvinvointivaltiomme turvaluukut varmentavat sen, että kukaan ei täällä jää ilman ruokaa ja rahaa. Vaikka kuinka haluaisi veltostella.
Pussikaljaelokuva perustuu Mikko Rimmisen muutaman vuoden takaiseen "Pussikaljaromaaniin", jota kehuttiin auliisti. Rimmisen romaanin kieltä arvostettiin laajasti. Ville Jankerin ohjaama elokuvaversio on kuin romaanin näköispainos. Jankeri (s. 1976) on hankkinut elokuvaoppinsa Lahdessa ja Englannissa. Jankeri on asunut Kalliossa, joten hän tunteet mestat ja kurvit. Voisi ajatella, että tulokasohjaaja olisi pyrkinyt löytämään Rimmisen kuvaamalle kolmikkohölmöilylle elokuvallisen vastineen. Ei vain ole löytänyt. Elokuvan dialogi on liian kirjallista. Romaanin vuoropuhelu olisi pitänyt hajottaa, kirjoittaa uudelleen kameralle.
Elokuvassa puhuttu dialogiripuli toimii romaanissa, mutta kameran edessä kolmikon filosofisiakin ulottuvuuksia tapaileva juttelu kuulostaa pingoitetulta. Perin miehisessä Pussikaljaelokuvassa ei ole huumoria. Ei kuulunut naurun römähdyksiä katsomossa, jossa istui sentään paljon nuoria. Ehkä vetelehtijäkolmikon vuoropuhelun ja puuhastelun seuraaminen herätti säälin tunteita.
Jostakin luin, että Jankeri olisi pitänyt esikuvana Wayne Wangin ja Paul Austerin
Smokea (1995), tuota brooklyniläisen tupakkakaupan ympärillä tapahtuvaa loistavaa ihmissuhdesessiota. Parempi esikuva saattaa olla Spike Leen Viidakkokuume (1991), sekin valloittava newyorkilaiskuvaus. Pussikaljaelokuvaa katsoessa mielessä häivähtävät näiden amerikkalaisesikuvien urbaanit legendat ja muistot, mutta siihen se sitten jää. Esikoisohjaaja Jankeri ei ole vielä rohjennut avata palkeita. Särmät, yllätykset, elokuvallisen hahmottamisen taito ovat vielä nupullaan.
No, mutta Eero Milonoff, Jussi Nikkilä ja Ylermi Rajamaa henkilöivät mainiosti Kallion vetelehtijöitä. Mutta se ei vielä riitä, sillä pitemmälle ja syvemmälle pitäisi päästä, jotta elokuvasta jäisi katsomisen jälkeen jotakin elähdyttävää mieleen. Nyt ei jäänyt.

Ajankohtainen kommentti

Viime viikko oli merkittävä mediapoliittinen tapahtumaviikko. Digitelevision aloittamisesta tuli kuluneeksi 10 vuotta. MTV3:n Uutiset oli saavuttanut kolmenkymmen vuoden rajapyykin. Katselin torstai-iltana MTV3:n uutisjuhlia. Oli ne tehty aivan kohtuullisesti. Katsojat saivat tietää, miten uutinen syntyy, miten uutisankkurit toimivat ja mitä salaisuuksia ankkureiden pöydän alle ja päälle sisältyy. Ja nähtiin katkelmia kanavan "uutispommeista" kolmen vuosikymmen ajalta. Moni entinen uutiskasvo heräsi ikään kuin eloon. Tosin MTV3:n uutisjuhla oli tehty liian viihteelliseksi. MiksiTanssi tähtien kanssa - hömppää piti upottaa mukaan.
Viime viikolla saimme joitakin tietoja Ylen tulevan rahoituksen järjestämisestä. Viestintäministeri Krista Kiuru oli vieraana Juha Kulmaisen Julkisessa sanassa, joka lähetään Yle Radio 1:n puolella. Mitään eksaktia Pori-Ulvilan tehokas demariministeri eivät vielä suostunut kertomaan, mutta painotti vievänsä rahoituspäätöksen syksyn aikana maaliin - niin kuin hallitusohjelmassa on sovittu. Ja Kiuru painotti, että hän hoitaa asian eduskuntaryhmien kanssa. "Yle ei ole hallituksen radio, vaan kansan radio ja siten eduskunnan radio", ministeri muistutti.
Haastattelu tapahtui torstaiaamuna 1.9. Edellisenä päivänä olimme saaneet kuulla viestimistä, että Yleisradio aloittaa rahapulassa kiinteän omaisuutensa kauppaamisen. Jopa 40 % Pasilan rakennuksista plus Tasmpereen Tohlopin osuudet pannaan myyntiin. Siinä menisi esimerkiksi Ylen linnake ja pääpaikka Pasilan Iso Paja. Siellä katseluhuoneessa tuli istuttua työaikana toistakymmentä vuotta. Tuli siellä tavattua yleläisiä ja muutama haastattelukin tuli tehtyä.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 102

2011-09-04T18:32:00.001+03:00

Nostalgia (Nostalghia, Italia 1983) ohjaus: Andrei Tarkovski, käsikirjoitus: Tarkovski ja Tonino Guerra, kuvaus: Giuseppe Lanci, lavastus: Andrea Grisanti, puvustus: Lina Nerli Taviani, musiikki: Gino Peguri, pääosissa: Oleg Jankovski (Andrei Gorkakov), Domiziana Giordano (Eugenia), Erland Josephson ("Hullu" Domenico). Tuotanto: Opera Film/Rai - Radiotelevisione Italia.

Venäläisen Andrei Tarkovskin (1932-1986) Italiassa ohjaamaan Nostalgiaan liittyy muisto, joka on täynnä iloa ja lopulta myös suurta surua. Gaudeamus toi elokuvan ensi-iltaan 7.9. 1984. Esityspaikka oli tietenkin pieni laatuelokuvateatteri Illusion, jossa oli järjestetty aikaisemmin viikolla lehdistönäytäntö. Kirjoitin elokuvasta innostuneen, hehkuttavan arvostelun Helsingin Sanomiin. Olin saanut arvostelun valmiiksi hieman jälkeen yhdentoista, ensi-iltapäivänä perjantaina (arvostelupalsta ilmestyi silloin aina lauantain lehdessä). Luovutin valmiit liuskat Ajankohtaisosaston editoijalle ja kiiruhdin Seurahuoneelle. Siellä oli alkamassa kustannusyhtiö Gummeruksen syksyn kirjojen info.
Tammikuun lopulla samana vuonna olin saanut toimitukseen puhelun Gummeruksesta. Kustannuspäällikkö ilmoitti, että käsikirjoitukseni oli hyväksytty ja esikoisromaanini "Katso minuun päin, enkeli" julkaistaan syyskaudella. Romaanin taustana olivat jaetun kaupungin kokemukset ja kesätyöaikani 1963 berliiniläisessä AEG-yhtiössä. Mieleeni jäi lepattamaan kustannuspäällikön toteamus: "Se on parasta pitkään aikaan kotimaisessa kirjallisuudessa." Oli selvä, että kuuntelin Seurahuoneella kustannustoimittajan kirjaesittelyä sydän pomppaillen.
Välistä Nostalgiasta kirjoittamani arvostelu palasi mieleeni: En löytänyt siitä mitään korjattavaa. Minulla oli tapa mielessäni käydä arvostelut vielä läpi, ja jos jokin lause särähti, niin pyrin sen muuttamaan ennen kuin arvostelu meni lehteen. Monesti minut pelasti yö, sillä tuo särähtävä lause saattoi ilmestyä uniin ja palata aamulla mieleen.
=====================================================================================================

Andrei Tarkovski

Nostalgia oli Andrei Tarkovskin toiseksi viimeisin elokuvatyö. Sitä ei siis enää tuotettu kotimaassa Venäjällä, eikä myöskään Tarkovskin huikeaa testamenttifilmiä Uhria, jonka rahoittajana ja kuvauspaikkamaana toimi Ruotsi. Tarkovski oli siirtynyt länteen, koska edellytykset täyspainoiselle ohjaajan uralle olivat heikot Neuvostoliitossa.
Syöpään kuolleen Tarkovskin ura alkoi 1960-luvun alussa. Tuotanto ei ollut mittava, Ei paluuta ja Andrei Rublev 1960-luvulla, Solaris, Peili ja Stalker 1970-luvulla, Nostalgia ja Uhri 1980-luvulla. Mutta kaikessa, mihin Tarkovski ryhtyi, hän pysyi rehellisenä omalle tavalleen hahmottaa maailmaa ja luoda elokuvaa. Tarkovskin elokuvallinen käsiala kasvoi runollisten kuvien ja muiston virrasta.
Voisi sanoa, että Andrei Tarkovskissa, tunnetun neuvostorunoilijan pojassa ja kuuluisan elokuvaohjaajan Mihail Rommin oppilaassa, henkistyi munkki ja ikonilaamari Andrei Rublev, tuo yksinäinen ja yksilöllinen 1500-luvun taiteilija, joka sai kokea tuskan aikansa yhteiskunnan vihamielisyydestä. Tarkovski kohtasi urallaan neuvostoelokuvan byrokraattien vihamielisyyden ja sensuurimentaliteetin. Hänen suunnitelmiaan evättiin, ja mahtava eepos Andrei Rublev (1966) koettiin niin vaaralliseksi, että se päästettiin levitykseen vasta viisi vuotta myöhemmin - ja Cannesin palkinnosta aiheutuneen kansainvälisen painostuksen jälkeen.
Voi spekuloida ajatuksella, että Andrei Tarkovskin mahdollisuudet eivät olisi olleet lännessäkään kovin hyvät, jos hän ei olisi menehtynyt 1986 vaikeaan sairauteen. Tarkovskin tapainen tinkimätön elokuvataiteilija olisi varmasti ollut "kummajainen" viihteellistyvässä ja näköalattomassa ajassa, jossa markkinavoimat alkoivat määritellä elokuvankin edellytyksiä. Tarkovskin tapaisella taiteilijalla olisi ollut yhä vaikeampaa toimia vastarinnan edustajana, avata tiedostamisen porttaja, näyttää suuntaa.
Tarkovskin elokuvien ihmiset etsivät aina elämän yksinkertaista suuruutta, vastausta olemassaolon ikuiseen arvoitukseen. Testamenttielokuvassaan Uhrissa liikutaan hiljaa karulla saarella. Keskeisiä henkilöitä ovat professori, postinkantaja, nainen, palvelija, vieras, pikkumies. Ei liene sattuma, että tämän Tarkovskin tshehovilaisimman elokuvan näkyvin hahmo on Ingmar Bergmanin elokuvien näyttelijä Erland Josephson, joka esittää tärkeän sivuosan Italiaan sijoittuvassa Nostalgiassa, Tarkovskin kauneimmassa elokuvassa.
Andrei Tarkovskin esikoiselokuva Ei paluuta (1962) tapahtuu toisen maailmansodan aikana. Se ikään kuin herättää eloon poika-Andrein järkyttävät sotamuistot. Avaruusalukselle sijoittuva Solaris (1972) on Tarkovskin vastaus Stanley Kubrickille, joka oli ohjannut neljä vuotta aikaisemmin "kaikkien aikojen tieteiselokuvan" 2001: Avaruusseikkailu. Tarkovskin runollisin elokuva Peili (1975) on täyttä muiston virtaa; se piirtää katkelmallista historiaa ohjaajan lapsuudesta ja kunnioittaa äitiä elämän voiman keskeisenä ylläpitäjänä.
Stalker (1979) lienee ohjaajan analysoiduin elokuva, kuvaus muutaman ihmisen vaivalloisesta matkasta vaaralliselle alueelle, viimeiselle "rannalle". Niin Solariksessa kuin Stalkerissa tarkastellaan tieteellis-rationaalisen metodin pitävyyttä epävarmassa todellisuudessa. Anders Olofsson on huomauttanut ("Tarkovskij - tanken på hemkonst"/1986), että Tarkovski päätyy usein elokuvissaan ajatukseen yksinkertaisten inhimillisten totuuksien tarpeellisuudesta. Ja ne löytyvät rakkauden ja kuoleman mysteeristä. Tässä mielessä Tarkovskissa piili halu ymmärtää niin Dostojevskia kuin Nietzscheä.
=====================================================================================================

"Taiteilija ei kuulu itselleen, vaan kansalle. Hän on eräänlainen kansan puhetorvi." Andrei Tarkovskin kannanotto viittaa Andrei Rublevin ikonimaalariin, mutta yhtä hyvin se sopii Nostalgian päähenkilöön, venäläiseen kirjailijaan Andrei Gorcakoviin, joka kirjoittaa Italiassa maanmiehensä, 1700-luvulla Bolognassa toimineen säveltäjä Pavel Sasnovskyn elämäkertaa. Gorcakovin tulkki on italialainen kaunotar Eugenia, jonka kanssa on kuljettu halki Italian. He ovat yrittäneet oppia tuntemaan toisensa, etsineet ehkä yhteistä läheisyyttä, mutta venäläisen ja italialaisen kansanluonteen välissä on skisma.
Nostalgiassa Gorcakoviin rakastuva Eugenia lukee Andrei Tarkovskin isän Arsenin runoja. Eugenian on vaikea ymmärtää venäläisyyttä, mutta hän haluaisi oppia tuntemaan Pushkinin ja Tolstoin, jotta portti avautuisi Venäjän "sieluun". Toisaalta Gorcacov pohtii italialaisten Danten, Petrarcan ja Machiavellin merkitystä. Näyttää, että Gorcacovin mielestä vierasmaalainen voi oppia ymmärtämään venäläisyyttä. Se on liian kaukana italialaista kansanluonteesta.
Venäjän muisto ja ikävä (Gorcakovin uni), kansanluonteen ominaispiirteet ovat koko ajan kuin tunteiden peilinä Tarkovskin elokuvassa. Nostalgia on täynnä viittauksia historiaan (kirkot, korintilaiset pylväät, rukoilevat naiset, madonna-kuva) tai lyhyitä huomioita nykyajasta (terrorismi, rikkiallas). Tarkovskilaisesti elokuva syvenee "ikuisiin kysymyksiin". Gorcakovin ja Eugenian rinnalle nousee entinen matemaatikko, "hullu" Domenico, joka on sulkenut perheensä vankeuteen, koska on uskonut maailman lopun tulevan.
Nyt Domenico haluaa pelastaa hotellin edessä, rikkialtaan reunalla koko maailman. Tarkovski-tutkijat ovat nähneet Gorcakovin ja Domenicon sisäkkäisinä henkilöinä, toistensa sivukuvina. Tähän on sanottu pohjautuvan koko elokuvan tematiikan, jossa ykseys ja yhteisyys, yksilöllisyys ja yhteiskunnallisuus, uhat ja pelot, rakkauden elvyttävä henki ja rakkaudettomuus, erilaisuus ja samanlaisuus, uskonto ja epäily sulavat samaksi isoksi elämän virraksi. Sen symboliksi muodostuu käveleminen altaan poikki lepattava kynttilä kädessä. Suorittaako sen Domenico vai Gorcakov? Ja sammuuko kynttilä matkalla ja jaksaako altaan ylittäjä yrittää uudelleen, jos liekki ei enää pala?
Nostalgiassa Andrei Tarkovski vaatii meitä palaamaan perusasioihin, vaikka ihmisiä ei kiinnosta enää kuin maalliset ja arkiset asiat. Silti on katsottava luontoa, nähtävä oleellinen ja merkityksellinen. Italia on Tarkovskin filosofinen kommentti menneisyyden suurten mestareiden kulttuuriperintöä kantavasta maasta, jossa nykyisin kaikki eivät enää pysty polvistumaan rukoukseen. Tarkovskin sanoma tihentyy "hullun" Domenicon mielenosoituspuheeseen: Siitä lähtee viestikapula kaikille - ja joka puolelle - että on uhrauduttava ja tunnettava vastuu.
Andrei Tarkovskin omisti Nostalgian omalle äidilleen. Elokuvan sykähdyttävässä toivon jaksossa nuori italialaisnainen rukoilee hedelmällisyyttä madonnan kuvan edessä. Äitien äidin povi avautuu ja kyyhkyset lähtevät lentoon.
=====================================================================================================
Mitä suuri suru sitten koski? Minun ei olisi pitänyt koskaan uskoa Gummeruksen kustannuspäällikköä, sillä esikoisromaanini teilattiin Helsingin Sanomissa ja myöhemmin myös Parnassossa. Toki myönteisiä arvioitakin ilmestyi. Parnasson kritiikissä mentiin henkilökohtaisuuksiin, mutta kaiken loukkaamisen huippu oli koko sivun ihmisarvoa loukkaava vihakirjoitus 1988 Ilta-Sanomissa. Siitä vastasi lehteen silloin sivun kokoisia kolumneja kirjoittanut nuori mies, jonka nimeä ei kehtaa tässä edes mainita.
Vähän aikaisemmin olin käynyt janoa sammuttamassa ravintola Kosmoksessa. Porvoolaiskirjailija nousi pöydästä ja alkoi haukkua minua - kuten "että kehtaat tulla meidän reviirillemme." Silloin tajusin, että oli romaanini laatu tai arvo tai huonous mikä tahansa, Suomessa "suutarin pitää pysyä lestissään."
Nostalgian ensi-iltapäivä ja siitä kirjoittamani arvio tulee aina säilymään mielessäni. Kaivoin papereiden joukosta Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 10.4. 2011 ilmestyneen, teologian tohtori Jussi Talasniemen ja tekniikan tohtori Pentti Tuovisen kirjoituksen, jonka otsikko on naseva: "Kritiikki ei saa loukata taiteilijan kunniaa". Kirjoittajat viittaavat erääseen samassa lehdessä julkaistuun täysin väärämieliseen ja loukkaavaan kirjakritiikkiin. Kirjoittajat vaativat kritiikin etiikkaa. He puhuvat kunnian loukkaamisen ja kirjan kriittisen arvostelun välisen rajan ylittämisestä.
Silloin Nostalgian ensi-iltasyksyn aikana ja myöhemminkään en voinut puolustaa itseäni, en voinut kysellä kunniaani, koska olin kokopäiväinen kriitikko, joka arvosteli toisten töitä - joskus hanakastikin. Nyt voin, vaikka ei sillä enää mitään merkitystä ole, mutta mieleeni palaa Andrei Tarkovskin esittämä "nostalgia" -sanan perustelu: "On kysymys uskon ja toivon menetyksestä. "

AMERIKKALAISIA PARIISISSA * * *

2011-08-31T16:26:00.000+03:00

Espoon Cinéssä esitetty Midnight in Paris on Woody Allenin uusin elokuva. Se saatiin heti myös normaaliohjelmistoon. New Yorkin kasvatti joutuu nykyään ohjaamaan elokuvansa Euroopassa. USA;ssa ei rahoitusta saa järjestettyä, sillä Allenia pidetään liian sofistikoituna elokuvaohjaajana. Me eurooppalaiset olemme saaneet Allenin omaksemme - olkaamme kiitollisia.
Midinight in Paris kertoo amerikkalaisperheestä, joka asettuu pariisilaiseen hotelliin. Ovat tulossa häät, sillä ilmassa on rakkauden aika. Mutta rakkaus taitaa jäädä sivummalle, kun kihlajaisia viettävä amerikkalaismies (Owen Wilson) haluaa tutustua keskiyöllä Pariisiin. Hän hyppää omituiseen autoon, hyppää samalla fantasiaan ja menneisyyteen.
Cole Porterin musiikkia soittava Midnight in Paris on Woody Alleninin kauneimpia elokuvia. Se riippuu menneisyydessä, se riippuu eurooppalaisen kulttuurin sydämessä - tai siinä menneessä sydämessä. Miekkonen viedään autollla 1920-luvulle, jossa häneen eteensä ilmestyvät niin Pablo Picasso, LuisBuñuel kuin Pariisissa silloin asuneet Ernest Hemingway ja F. Scott Fitzgerald.
Midinight in Paris saattaa tuntua tämän sukupolven edustajalta kliseeltä. Olemme lukeneet ja katsoneet aikaisemmin monta kertaa ne asiat, joista Woody Allen nyt kertoo ikään kuin kukaan ei olisi ennen kertonut. Tässä on Allenin elokuvan ongelma. Hän ei tuo mitään uutta tai poikkeavaa kuviin niille katsojille, jotka ovat jo perillä asioista, amerikkalaisuudesta Pariisissa 1920-luvulla. Jopa kuuluisa kirjakauppa Shakeskeare&Company vilahtaa kuvassa.
Silti täytyy myöntä, että Midnight in Paris on kepeällä kädellä tehty miellyttävä bagatelli. Jos saisin päättää, niin veisin lukioikäisen tytön katsomaan elokuvaa. Ehkä hän saisi kiinni niistä henkilöistä, joita elokuvassa vilisee. Ehkä hän menisi seuraavana päivänä kirjastoon ja lainaisi Fitzgeraldin "Kultahatun" tai jopa Hemingwayn romaaneja. Silloin Woody Allenin kliseet olisivat saavuttaneet tarkoituksensa. Tosin tiedän, että tämä ajatus on vain unta, sillä tämän hetken nuoret harrastavat aivan muita asioita kuin me silloin 1950-luvun ja 1960-luvun vaihteessa. Mutta saahan sitä uneksia, että sivitys vielä palaisi Suomeen.

Ajankohtainen kommentti

Ylen TV1 on esittänyt kesän ajan perjantain alkuillassa vanhoja suomalaisia elokuvia. Ne ovat Ylen 1960-luvun alussa SF:n konkurssista hankkimia kopioita, joilla on ikuinen esitysoikeus. Puolentoista tunnin ohjelmapaikan täyttäminen ei siis maksa mitään Ylelle. Voisko ajatella, että tämä ratkaisu on osa Ylen säästöohjelmaa.
Tietenkin voi myös todeta, että vanhat kotimaiset elokuvat kiinnostavat iäkkäimpiä katsojia. Perjantain alkuillan kotimaisilla on ollut keskimäärin 270 000-220 000 katsojaa (esimerkiksi Juurakon Hulda, Särkelä itte, On lautalla pienoinen kahvila, Säkkijärven polkka, Tulipunainen kyyhkynen). Siis kiinnostusta on ollut.
Kaksi huomiota: Elokuvia ei ole valittu laatunäkökohtien tai ohjaajien mukaan. Kaikki on kelvannut, joten Ylessä ei enää laadita kiinnostavia elokuvakokonaisuuksia muualla kuin Teemalla.
Toinen huomio: Elokuvien kopiot alkavat olla niin huonossa kunnossa, että tuskin niitä on kehdannut enää katsoa. Filmi rakeilee ja ääninauha on usein niin heikossa kunnossa, että vuorosanoista ei saa mitään selvää. Toki äänitystekniikka oli 1950-luvulla aivan muuta kuin nykyisin.
Olen ottanut selvää asiantuntijoilta, joiden mukaan digiaikana negatiiveista voidaan tehdä parannuksia niin filmin laaadulle kuin äänelle. Minulle on väitetty, että vanhoista kopioista saataisin jopa uuden kaltaisia. Tämä tietenkin maksaisi, joten siitä lienee luovuttu, jos on edes koskaan ajateltukaan ryhtyä parantamaan vanhojen kotimaisten elokuvien laatua. Elokuva-arkistohan tekee tätä työtä suurella sydämellä ja taidolla, mutta kopiot lienevät vain tutkijoiden käytössä. Tosin en vieläkään ymmärrä, miksi suuri tv-yleisö ei voisi nähdä arkistossa entisöityjä kotimaisia elokuvia.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 101

2011-08-27T14:12:00.000+03:00

Kolme veljestä (Tre fratelli, Italia 1981) ohjaus: Francesco Rosi, käsikirjoitus: Rosi - perustuu A. Platonovin novelliin, kuvaus: Pasqualino de Santis, musiikki: Piero Piccioni, pääosissa: Philippe Noiret (Raffaele), Charles Vanel (Donato), Michele Placido (Nicola), Vittorio Mezzogioerno (Rocco/nuori Donato). Tuotanto: Iter Film (Italia)/Gaumont (Ranska)/Georgio Nocella ja Antonio Macri.

Puhelin soi kotona kymmentä vailla kymmen. Aika on 23.9. 1980. Kino-Filmin aina valpas ja laatutietoinen johtaja Aili Kannel soittaa. "Kymmeneltä alkaa elokuvan Kristus pysähtyi Eboliin lehdistönäytäntö. Oletko unohtanut?" Huh. Tällaista ei ole tapahtunut koskaan. Pöpperöisenä sanon nukkuneeni pommiin. Aili ei hermostu, vaan haluaa näyttää elokuvan minulle myöhemmin päivällä. Yleensä olen työskennellyt toimituksessa jo pari-kolme tuntia, mutta illalla oli mennyt myöhään, joten missasin lehdistönäytännön sen yhden ja ainoan kerran työurani aikana.
Kristus pysähtyi Eboliin (1979) oli italialaisen suosikkiohjaajani Francesco Rosin (s. 1922) tv-sarja Carlo Levin neorealistisesta klassikkoromaanista, jossa kuvataan maanpakoon lähehetyn vasemmistolaisen ajattelijan elämää köyhässä eteläitalialaisessa kylässä. Mussolinin fasistinen hallinto pitää valtaa Italiassa. Tv-sarjasta otettiin 2 1/2 tunnin teatteriversio, joten se saatettiin tuoda Suomeen.
Filosofisen ja poliittisen, mutta hyvin maanläheisen ja karun runollisen elokuvan ensi-ilta oli 26.9. 1980 Liisankadun Aulassa, Kino-Filmin pikkuteatterissa. Kun sitten sain katsoa elokuvan, ihastuin siihen lähtemättömästi. Niin kuin olin ihastunut aikaisemmin, aina 1960-luvun vaihteesta, Francesco Rosin elokuviin Rättikauppiaat (1960), Rosvopäällikkö Salvatore Giualiano (1962), Kädet kaupungin yllä (1963), Verta hiekassa (1964), Susilauma (1973) ja Arvokkaita ruumiita (1977). Ja Ebolin jälkeen tuli vielä "kaikkien aikojen" Rosi-elokuva Kolme veljestä, jonka Suomen ensi-ilta oli 31.1.0. 1984 Nordiassa.
=====================================================================================================

Francesco Rosi

Francesco Rosin (s. 1922) tuotannosta ja linjauksista sisältyy analyysi Michalzykin teokseen "The Italian Political Filmmakers". Kirjan nimi viittaa "poliittisuuteen", joka Rosin kohdalla tarkoitti vasemmistolaisuutta. Kuten aikaisemmin tähän sarjaan kuuluvan Rosvopäällikkö Salvatore Giualianon esittelyssä tuli todettua, Rosin tapa tehdä elokuvia ei ollut dokumentaarinen, vaan dokumentoitu tosiasioiden tulkitseminen. Rosi halusi ohjata elokuvia, joissa tutkitaan menneiden tapahtumien ja nykytodellisuuden välisiä analogioita.
Rosin elokuvat ovat olleet vallitsevan virallisen poliittisen suuntauksen vastaisia. Rosi on penkonut analyyttisesti yhteiskunnallisia ja taloudellisia epäkohtia. Rosi-tutkijat ovat aina muistuttaneet, että vaikka ohjaaja tutustui neorealismin periaatteisiin toimimalla apulaisohjaajana 1940-luvun lopulla Luchino Viscontin Maa järisee -elokuvassa, niin hän hylkäsi yksinkertaisen juonen ja amatöörinäyttelijät.
Kolme veljestä piirtää isoa kuvaa Italiasta valmistusajankohtana. Francesco Rosi liikkuu arjessa, sivuaa ajankohdalle ominaisia ilmiöitä, niin kuin terrorismi, äärimmäisyysasenteet ja poliittinen sekasorto. Rosi tutkii jälleen vallankäytön ristiriitoja ja peilaa yhteiskuntaan pesiytynyttä korruptiota. Rosin kertojan ote on intensiivinen ja suora, vähän samalla tavalla kuin 1960-luvun grynderitoimintaa sivunnut Kädet kaupungin yllä, mutta jotain uutta on tullut mukaan. Kuviin sikiää runollista melankoliaa ja - kuten 1980-luvun alkupuolella kirjoitin - niissä ilmenee fellinimäistä unimaailmaa ja jopa apokalyptisiä tulevaisuusnäkyjä.
Elokuvan alussa kylässä asuva 80-vuotias Donato kävelee maatilaltaan kylään ja lähettää sähkeet kolmelle pojalleen. He asuvat eri polilla Italiaa. Pojat on kutsuttu hautajaisiin. He saapuvat yksi toisensa jälkeen pohjoisitalialaiseen kylään. Rocco on nelikymppinen napolilainen opettaja, perheen vanhimmalla pojalla Raffaelellä on yhteyksiä terroristeihin ja nuorin Nicola on turinilainen työläiskapinallinen, jonka avioliitto on hajonnut. Hän tuo mukanaan tyttärensä Martan. Hautajaisten aikana kolme veljestä tilittää elämäänsä ja erittelee mielipiteitään. Keskiluokkaisessa yhteisössä jokin murtuu ja muuttuu. Raffaelen ajatukset kohoavat keskeisiksi.
Kolme veljestä ei ole vain rikas kuva 1980-luvulle kääntyvästä Italiasta, vaan Rosin elokuvan monikerroksiseen muotoon liittyy teemoja, jotka peilaavat kuin spektirin värit nykyisyyttä ja menneisyyttä. Rosi kertoo muistosta, korostaa samalla muistin merkitystä. Rosi jäsentää tietenkin italialaisuutta, muutoksessa olevaa elämänmuotoa, jossa erilaiset ihmiset, perheet ja yhteisöt voisivat löytää konseksuksen vihan ja terrorin vuosien jälkeen.
Uutta elokuvassa on Rosin rakkauden osoitus maalle, mullalle ja pelloille. Henkevästi loimuavassa, hetkittäin kiihtyvässä ja kohta viipyilevässä elokuvassa on lukuisia hätkähdyttäviä hetkiä. Esimerkiksi Raffaele pannaan uneksimaan kuolemansa.
=====================================================================================================
Kolme veljestä tuli ensi-iltaan Helsingissä aikana, jolloin elokuvateattereita toimi siroteltuina joka puolella kaupunkia. Elokuussa 1984 laatu oli vielä valttia Helsingin elokuvateatterikartalla. Vai mitä sanotte seuraavista elokuvista: Kauriinmetsästäjä (Arena 1), Pähkähullujen paratiisi (Aula), Puhallus (Bristol 2), Takaikkuna (Charlie 2), Taivas ja helvetti (Cinema), Scarface (Elysee, Merano), 2001: Avaruusseikkailu (Corona), Veren häät (Diana), Vertigo - Punainen kyynel (Formia 4), Nuori kapinallinen (Illusion), Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen (Kosmos 1), Psyko (Sininen kuu), Chinatown (Maxim 1), Reds (Maxim 2), Bergman-sarja (Nordia), Sikolätti (Rigoletto), Myrsky (Rigoletto), Garpin maailma (Ritz), Parhaat vuotemme (Studio 1), Kohtalokas nainen (Kino Myyrmäki).

TAYLOR & SCHNEIDER ELOKUVA-ARKISTON SYKSYSSÄ

2011-08-24T21:16:00.000+03:00

Kansallisen audiovisuaalisen arkiston syysssarja käynnistyi eilen tiistaina Orionissa. Teatteri on korjattu ja uudistettu. Kava ei enää kunnioita elokuvataiteen perineitä, vaan Orioniin on asennettu 4K-digiprojektori ja 3D-valmius. Kavan esitteen mukaan perinteisistä 35 mm:n ja 16 mm:n filmivalmiuksista ei tingitä. Mitä tarkoittaa, kun Kava tiedottaa, että niitä kehitetään edelleen.
Kavan eli arkiston syyssarjan näyttelijänimiä ovat amerikkalainen Elizabeth Taylor ja itävaltalainen Romy Schneider. Molemmat ovat menneet toisiin taivaisiin - Elizbateh aivan äskettäin ja Romy-Sissi niinkin varhain kuin vuonna 1982. Romy oli kuollessaan vasta 44-vuotias. Romy saavutti 1950-luvulla kansainvälisen menestyksen itävaltalaisissa romanttisissa Sissi-elokuvissa, mutta merkittävin esiintyminen tapahtui 1960-luvun alkupuolella Orson Wellesin Oikeusjutussa. Sensuelli Romy oli Kafkan romaanin filmiversion Leni. Romyn muista isoista elokuvista voidaan mainita Joseph Loseyn Trotskin salamurja (1971) ja Luchino Viscontin Ludwig (1972).
Elizabeth Taylor oli syntynyt vuonna 1932 Lontoossa amerikkalaisista vanhemmista. Taylor oli 1940-luvun lapsitähtiä, joka näytteli Lassie palaa kotiin ja saavutti ison läpimurron 1943 koko perheen elokuvassa Yli esteiden. Aikuisen Taylorin lopullinen läpimurto tapahtui 1951 rikkaan tytön roolissa George Stevensin romanttisessa tragediassa Paikka auringossa. Taylorista tuli 1950-luvun seuratuin amerikkalainen elokuvatähti Marilyn Monroen ohella. Elokuvat Jättiläinen (1956), Sadepuun maan (1957), Kissa kuumalla katolla (1957), Äkkiä viime kesänä (1959) ovat edelleen parasta Elizabeth Tayloria. Niin muodoin Taylorin ja hänen silloisen aviomiehensä Richard Burtonin näyttelemä, Mike Nicholsin ohjaama Kuka pelkää Virginia Woolfia? (1965) jää älykköparin hurjana tahtojen ja kiusaamisten taisteluna elokuvan historiaan. Niin kuin todisti äskettäinen Yle Teeman esitys.
Arkistossa Elizabeth Taylorin elokuvista esitetään muun muassa Paikka auringossa, Kissa kuumalla katolla, Äkkiä viime kesänä. Kleopatra (1963) ja Kuka pelkää Virginia Woolfia? Romy Schneiderin elokuvista ovat esityksessä Sissi (1955), Viscontin Boccaccio 70 -elokuvan episodi Kreivittären ansiotyö (1962, Claude Sautetin rakkauden vaikeudesta kertova Cesar ja Rosalie (1972) ja Bertrand Tavernierin privaatin murtumista tutkiva Katherine Mortenhoen ostettu kuolema (1979), joka sijoittuu Glasgowiin. Oikeusjuttu ei kuulu arkiston sarjaan.
==========================================================================================
Kavan syksyn ohjaajanimiä ovat Sergio Leone, Jia Zhanghe, Mike Leigh ja Nyrki Tapiovaara. Italin yhdistymisen 150 vuotista paalua juhlitaan arkistossa. Afrikan elokuvaa on esillä, samoin ukrainalaisen filmin iso sarja. Arkisto on myös esillä Helsingin juhlaviikoilla ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Mediakasvatussarjaa jatketaan.

Ajankohtainen kommentti

Entäpä nykyinen puhki kilpailtu television ja internetin elokuvatilanne?
Nettiin ilmestyy jatkuvasti uusia televisiomaisia viihdepalveluja, joista osa on ilmaisia - esim. ISTV - ja osa maksullisia - esim. Soneran ja Elisan leffapaketit. Suuret ja vaikutusvaltaiset, valtavan määrän mainontaan kuluttavat teleoperaattorit ovat muotoutuneet pikku hiljaa videovuokraamoiksi. Toisaalta uusiin älykännyköihinkin voi tilata kaikenlaista viihdettä, elokuvaakin. Lienee tullut aika, että kännykkä ei olekaan soittamista ja tekstivistejä varten. Ne kuulemma toimivat huonosti nykyisissä älypuhelimissa.
Ja digi-tv on kohta täynnä erilaisia ilmaisia ja maksullisia kanavia, joten kuluttajat samoavat nykyisin tv-palvelujen viidakossa. Ja onko elokuvasta tullut tuotteena niin halpaa bulkkitavaraa, että sitä markkinoidaan koteihin joka puolelta. Pitää muistaa, että Yle esittää monilla kanavillaan elokuvia, joista suurin osa menee hukkaan, Nelonen ja MTV3 työntävät ruutuun loputtomasti roskaleffoja, joten luulisi, että kyllästymispiste on saavutettu.

P.S. Hallituksen kulttuuripoliittinen ohjelma antaa uudelle kulttuuri- ja urheiluministerille Paavo Arhinmäelle vapaat kädet luovaan toimintaan. Ei hyvä. Sillä Arhinmäki taitaa ymmärtää vain rappia ja graffitia. Lainaan erään ohjelmakohdan: "Kulttuurin tuki painottuu taiteen ja kulttuurin sisällön luomiseen ja tehokkaaseen levittämiseen. Taiteen vapaan kentän toimintaedellytyksistä huolehditaan."
Arhinmäeltä odotamme uusia linjauksia: Miten kulttuurituotteita levitetään entistä tehokkaammin? Siinä on tekemistä yhdelle miehelle. Ja urheilumiehenä Arhinmäki pitänee huolta siitä, että hallitusohjelmaan kirjattu seuraava julistus toteutuu: "Olympiastadionin peruskorjauksen luonne kansallisena hankkeena huomioidaan sen rahoituksessa."
Tosin epäilys hiipii mieleen: Jos talouslama iskee todella Suomeenkin, niin varmaankin hallitus joutuu luopumaan useista kulttuuri- ja urheiluhankkeista.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 100

2011-08-21T15:20:00.000+03:00

Mutta ... kuka murhasi Harryn? (The Trouble With Harry, USA 1955), Ohjaus: Alfred Hitchcock, käsikirjoitus: John Michael Hayes - perustuu J. Trevor Storyn tarinaan, kuvaus: Robert Burks lavastus: Howard Joslin, leikkaus: Alma Macrorie, musiikki: Bernard Herrmann, pääosissa: Edmund Gwenn (kapteeni Wiles), John Forsythe (Sam Marlowe), Shirley MacLaine (Jennifer Rogers), Mildred Natwick (neiti Graveley), Mildred Dunnock (rouva Wigs), Royal Dano (Calvin Wiggs). Tuotanto: Alfred Hitchcock/Paramount.

Varhaiset muistikuvani Hitchcock-elämyksistä johtavat koulukaupunkiimme Kajaaniin. Vertigo - Punainen kyynel oli tietenkin ehdoton katsomiskokemus, mutta muistettava oli myös 1963 valmistunut "maailmanlopun odysseia" Linnut, jonka muuan elokuvakerhomme aktiiveista katsoi viikon aikana joka ilta. Se oli suurta filmihulluutta.
Legendaarinen muisto liittyy 1960-luvun lopulle Helsingin Korkeavuorenkadulle, kun Paramountin Suomen toimiston johtaja Olli Virtamo kutsui muutamia Hitchcock-faneja Punaisen kyyneleen erikoiskatseluun yhtiön koeteatteriin. Elokuvahan oli ollut vuosia poissa levikistä, eikä sitä sitten saanut esittääkään kaupallisesti kuin vasta keväällä 1984, kun Hitchcockin perikunta päästi "pannassa" vuosikausia olleet Paramount-Hitchcockit uusintalevikkiin.
Teattereihin tulivat Helsingissä viikon 23.3.-28.3. aikana elokuvat Takaikkuna, Punainen kyynel eli Vertigo, Mies, joka tiesi liikaa ja Mutta ... kuka murhasi harryn? Esityspaikka oli Kaisaniemenkadun Formia, jossa sijaitsee nykyisin monialateatteri Kino-Palatsi. Kirjoitin odotetusta uusintapaketista laajan esseen lehtemme Ajankohtaisosaston Horisontti-sivulle. Silloin elokuva-arvostelut ilmestyivät Ajankohtaisosastossa, jossa olin töissä.
Puhuin muistini mukaan klassikoista, jotka nousevat elokuvataiteen parnassolle (juttuni ei ole säilynyt). Tuohon aikaan Hitchcock ei vielä ollut täysin hyväksytty elokuvataiteen mestari Suomessa, joten sain osastomme naistoimittajalta kielteistä, melkein nirppanokkaista palautetta ("Onko tuo Hitchcock tälläisen ylistyksen väärti"). Hitchcockin väheksyntä ei ollut lehdessämme mitään uutta, sillä Punaisen kyyneleen Suomen ensi-illan aikoihin siitä kirjoitettiin muutaman rivin arvostelu.
=====================================================================================================

Paramount-nelikosta Mutta.. kuka murhasi Harryn? on epätavallisin Hitchcock-elokuva. Vermontissa hehkuvissa Technicolor-väreissä kuvattu maaseutu- ja ulkoilmahenkinen elokuva on heleä komediallinen trilleri. Pääpaino on todellakin komediallisuudessa. Jännitystä on tuskin nimeksikään, jos ei sitten viitata kyläläisten yritykseen selvittää, kuka murhasi metsästä löytyvän Harry-nimisen miehen.
Hitchcock sai tilaisuuden pyöritellä agathachristiemäistä dekkarikuviota. Vaikka kuolleelle ei saisi nauraa, niin sille ei voi mitään, että Hitchcock intoutui lähes makabeeriin ruumisleikkiin. Harry nimittäin haudataan ja nostetaan ylös kaikkiaan seitsemän kertaa. Välillä pidetään muistopuheitakin. Harry on virkistävän poikkeava Hitchcock-elokuva.
Mestari oli karsinut Harry-elokuvan tunnelmista kaiken vakavuuden. Joissain kritiikeissä todettiin, että Harry-herran kuolema kuvataan kyläyhteisössä arkipäiväisenä tapahtumana - kuin vaikkapa kengännauhojen solmiminen. Hitchcock oli tehnyt henkilöistä todella mielenkiintoisia ja omituisia, mutta sellaisella tavalla, joka sopii täydellisesti tähän vermontilaiseen kyläyhteisöön.
Siellä ei ihmetellä ja päivitellä tapahtumia, vaan niihin suhtaudutaan maukkaalla huumorilla. Tunnelma pysyy vahvana aina loppuun saakka - tosin lopetusta on pidetty latteahkona. Ehkä siitä syystä, että monet katsojat odottivat, että Hitchcock ratkaisee juonikkaasti lopussa Harry-herran ongelman. Se saa selityksen, mutta kuin sivulauseessa tapahtuvana ilmoitusasiana.
Mutta...kuka murhasi Harryn?-elokuvan tarina perustuu lyhyeen brittiläiseen romaaniin (1950), joka oli viritykseltään koominen ja groteski. Alfred Hitchcock piti J. Trevor Storyn tarinaa huumoriltaan rikkaana. Hän on kertonut muuttaneensa brittitarinaa hyvin vähän. Loistavan roolisuorituksen vanhana merikapteenina tekevä Edmund Gwenn avaa elokuvan huumorin kaivaessaan ruumista metsässä. Nainen saapuu paikalle ja tokaisee: "Mistähän pulmasta on kyse, kapteeni." Hitchcockin mukaan kohtaus on hauska ja se kuvastaa koko elokuvan henkeä.
Dialogiltaan raikkaan ja rehevänkin Hitchcock-elokuvan näyttelijöistä Mildred Natwick on erinomainen vanhana piikana ja John Forsythe hyvä taiteilija Sam Marlowena. Forsythen rooli aiheutti aikanaan väärinkäsityksen, sillä jotkut katsojat uskoivat Hitchcockin herjanneen modernia, ei-esittävää kuvataidetta. Tarkempi sisäluku osoittaa, että asia on päinvastoin. Elokuvassa käytetyt taidemaalaukset ovat arvokkaita teoksia. Hitchcock oli valinnut tekijäksi arvostetun amerikkalaisen taiteilijan. Syytä on myös mainita elokuvan nautittava musiikki, jonka sävelsi Bernard Herrmann. Siitä alkoi Hitchcockin ja Herrmannin yhdeksän vuoden kukoistava yhteistyö..
Mutta ...kuka murhasi Harryn? sai ensi-illan Suomessa 18.5. 1956. Esitysteatteri oli Gloria. Ensi-iltaan liittyi erikoinen tapaus. Alfred Hitchcock kävi Ruotsissa tarkastamassa elokuvan suomalaisetkin tekstit. Tapausta pidettiin ainutlaatuisena elokuvan historiassa. Komediallisen trillerin yleisömenestys ei ollut kovin hyvä monessakaan maassa,
sillä katsojat vierastivat uudenlaista Hitchcock-elokuvaa. Samanlainen ilmiö koettiin pari vuotta aikaisemmin valmistuneen John Fordin westernin ...ja aurinko nousee kohdalla. Senkin sanottiin poikkeavan liikaa lännenfilmin mestarin totutusta tuotannosta.
Alfred Hitchcock kertoiFrançois Truffautille haastattelukirjasssa "Hitchcock--Truffaut", että Paramountissa ei osattu päättää, miten elokuvaa markkinoidaan. Truffaut puolestaan käsitteli Harry-elokuvan pariisilaista ensi-iltaa. Ensiesitys tapahtui pienessä elokuvateatterissa, Champs-Élyséellä. Maahantuoja odotti elokuvan pyörivän teatterissa viikon tai kahden ajan. Niin ei käynyt, vaan Mutta ... kuka murhasi Harryn? meni täysille katsomoille puoli vuotta.
Elokuvan näyttelijöistä vielä sen verran, että Edmund Gwennin rinnalla Harryn aviovaimoa esittävä nuori Shirley MacLaine on mieleenpainuva. Jennifer Rogersin kiitollinen rooli oli Warren Beattyn pikkusiskon MacLainen (s. 1934) tulo valkokankaalle. Sen jälkeen MacLainella oli huippurooleja lähes kymmenen vuoden ajan hienoissa amerikkalaiselokuvissa - kuten Yli kaiken ymmärryksen (1959), Poikamiesboksi (1960), Irma la Douce (1963). MacLaine erikoistui esittämään ilotyttöä, jolla on kultainen sydän. Ura ei jatkunut yhtä ruusuisesti, mutta esimerkiksi vuoden 1977 Käännekohdassa, 1979 valmistunessa Tervetuloa Mr. Chancessa ja vuoden 1983 Hellyyden ehdolla -elokuvassa Shirley MacLaine on hyvässä vedossa. Demokraatti MacLaine tuki Bobby Kennedyä vuoden 1968 puoluekokouksessa ja 1972 hän osallistui McGovernin vaalikampanjaan. Hänellä on ollut myös oma tv-show.
=====================================================================================================

Alfred Hitchcock on elokuvataiteen mestareita, joka käytti jännitystä ja pelkoa teostensa rakennuspuina. Tuskin kukaan enää asettaa Hitchcockin asemaa kyseenalaiseksi - ehkä vain feministiset elokuvatutkijat, jotka alkoivat arvostella mestaria 1980-luvulla. Mutta ei nykyisin enää kuule lehtemme naistoimittajan kaltaisia paheksuvia mielipiteitä. Arvoon ovat kohonneet analyyttiset ja innostuneet puheenvuorot - kuten neljännesvuosisata myöhemmin Ylen Radio 1:n "Musiikkia ja mielentiloja" -ohjelmassa, jota on toimittanut kesän aikana lastenprsykiatri Jari Sinkkonen.
Sinkkonen puhui 22.7. 2011 Hitchcockin elokuvista ja niiden musiikista. Hän eritteli asiantuntevasti Hitchcockin taiteen lähtökohtia, lapsuuden traumoja Lontoossa, mestarin tapaa luoda ennen kuvauksia tarkat kuvauskonseptit, sen elokuvallisen ja juonellisen kehityksen, jonka nerokkuudesta syntyi liuta mestariteoksia. Niin, ja Sinkkosen mielestä se kaikkein suurin Hitchcock-elokuva on 1958 valmistunut Vertigo - Punainen kyynel.

UUTTA LAATUELOKUVAA ESPOON CINÉSSÄ

2011-08-17T20:41:00.001+03:00

Pääkaupunkiseudun merkittävä uuden elokuvan festivaali pamahtaa käyntiin perjantaina Espoossa. Kansainvälinen festivaali on toiminut vuosia ja vakiinnuttanut paikkansa Espoon kulttuurielämässä. Niin kuin Espoon kaupunginteatteri tai taidekeskus Emma. Kaikki kolme kulttuuritahoa ovat käynnin väärtejä pitemmältäkin Suomesta.
Espoon Cinéssä nähdään kymmeniä uusia elokuvia eri puolilta maailmaa. Festivaalin sarjat on jaoteltu kiinnostavasti - muun muassa politiikkaan, maniaan, Eurooppa-asioihin, dokumentteihin, perhekuvauksiin, Me´lies`-kilpailuun, kotimaisiin, lapsiin ja nuoriin. Festivaaleilla nähdään elokuvia, jotka tulevat myös normaaliin teatteriohjelmistoon - kuten lauantaina esitettävä ahkeran Woody Allenin romanttinen komedia Midnight in Paris. Tulossa teattereihin on myös Terrence Malickin Cannesissa viime keväänä palkittu The Tree of LIfe, joka näytetään festivaalin avajaiselokuvana. Uusista kotimaisista kiinnostavin on tulokas Ville Jankerin Pussikaljaelokuva, joka perustuu Mikko Rimmisen kielellisesti kehuttuun nuorten velttoilijoiden kuvaukseen.
Muista elokuvista huomio kiintyy heti englantilaisen Ken Loachin poliittiseen jännitysfilmiin Route Irishiin. Loachin on sanottu tehneen terävän ja vihaisen elokuvan Irakin sodasta ja ex-sotilaan ystävän hämärästä kuolemasta. Taas Dennis Todorovicin odotettu Sasha kertoo entisestä Jugoslaviasta Saksaan muuttaneen pojan rakastumisesta pianonsoitonopettajaansa. Elokuvaa on pidetty osuvana tutkielmana intohimosta ja hullaantumisesta, mutta myös vanhempien erilaisista ja ristiriitaisista odotuksista, jotka liittyvät pojan tulevaisuteen.
Me´lie`s-kilpailun muuan osallistujia on espanjalainen Chema Ibarra Garcia elokuvallaan Protoparticulas, jota on ylistetty maailmalla melankolisena ja pienimuotoisena scifi-jännärinä. Paula Markovitchin poliittinen elokuva El Premio sijoittuu ohjaajan lapsuuden tuuliseen ja merelliseen maisemaan. Eletään vielä Francon fasistisen diktatuurin aikaa. Abdellatif Kechichen ranskalainen Vénus noire on historiallinen kuvaus 1700-luvun siirtomaavallan tapahtumista. Ohjaaja kertoo Afrikasta Englantiin tuodusta naisesta, joka joutuu hyväksikäytön ja sorron kohteeksi.
==========================================================================================
Festivaaliohjelmasta löytyy siis monensorttista kiehtovaa uutta elokuvaa, josta annoin edellä vain pikaisen maistiaispalan. Espoo Cinén ohjelmisto todistanee, että elokuvataide ei ole vielä kuollut. Etenkin indie-elokuva on voimissaan. Mitä sanotte esimerkiksi Thomas McCarfthyn riippumattomasta amerikkalaisesta elokuvasta Win Win, jossa kuvataan lakimiehenä ahdinkoon joutuneen Miken uusia kuvioita tai Jan Schomburgin saksalaisestaÜber uns das All, joka on itsemurhan ja surun koskettava oodi. Nämä uutuudet kuuluvat myös festivaalin tarjontaan.
Espoo Cinén esityspaikat ovat Kino Tapiola, Kulttuurikeskuksen Tapiola- ja Louhisali. Myös Leppävaaran Bio Rex Sellossa on esityksiä.
Espoo Ciné pyörii ajalla 19.-28.8.

Ajankohtainen kommentti

Viikko sitten Riikassa pelatun Latvia-Suomi -jalkapallomaaottelun katsominen oli tuskaa. Ei Suomen pirteän ja toimivan pelin tähden, vaan mediavälityksen johdosta. Ottelu alkoi klo 19.30. Ylen TV2 päätti näyttää sen jälkilähetyksenä klo 22.30, mutta suorana pelin saisi katsoa netistä. Yle lähetti ottelun Yle-Urheilun sivulla. Peli oli katsottavissa myös Palloliiton viestinnästä.
Aloin katsoa Latvia-Suomi -maaottelua Yle-Urheilun sivulta. Se oli uskomatonta seuraamista, sillä kuva pysähtyi ja hyppeli jatkuvasti. Selostusääni myös katkeili. Tietokoneen näytön vasempaan ylälaitaan ilmestyi jatkuvasti teksti "Pieni hetki...". Jaksoin ensimmäisen puoliajan lähes loppuun. Sitten aloin epäillä, että huippunopean laajakaista-ajan nettikatselu on pelkkää sumutusta.
Katsoin toisen puoliajan yöllä perinteisestä televisiosta TV2:n kanavalta. Näin Kasper Hämäläisen ja Timo Furuholmin hienot maalit. Tuli mieleen, miksi Yle ei olisi voinut näyttää maaottelua ajallaan suorana TV2:ssa. Muita ohjelmia olisi voitu raivata tieltä pois - niin kuin tehdään kiekon ollessa kyseessä keväällä.
Onneksi Yle-Urheilu ryhdistäytyi. Huomenna torstaina TV2 välittää suorana Sonera Stadiumilta Helsingistä Eurooppa-liigan karsintaottelun FC Schalke-HJK.

P.S. Myöhemmin sain tietää asiantuntijalta, että nettivälitys pätkii, jos asiakkaita on samalla sivulla samaan aikaan liian paljon. Ymmärsinkö oikein, että netti-tv:n sivut eivät kestä liikakäyttöä? Aion tyytyä jatkossa ainakin toistaiseksi ottelujen katselussa perinteiseen televisioon.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 99

2011-08-14T19:00:00.000+03:00

Scarface (Scarface, USA 1982), ohjaus: Brian De Palma, käsikirjoitus: Oliver Stone, kuvaus: John A. Alonzo, musiikki: Georgio Moroder, pääosissa: Al Pacino (Tony Montana), Steven Bauer (Manny Ray), Michelle Pfeiffer (Elvira), Mary Elizabeth Mastrantonio (Gina), Robert Loggia (Frank Lopez), Miriam Colon (Montanan äiti), F. Murray Abraham (Omar Swarez), Harris Yulin (Bernstein), Angel Salazar (Chi Chi). Tuotanto: Peter Saphier ja Martin Bregman/Universal Pictures.

Brian De Palma oli 42-vuotias, kun hän sai siihen saakka suurimman elokuvansa Scarfacen ensi-iltaan. De Palma oli kasvanut Philadelphiassa. Hänen isänsä oli kirurgi. Poika näki nuorena paljon verta ja kauhua, sillä hän sai seurata usein isänsä työskentelyä leikkaussalissa. De Palma on kertonut, että hän "hullaantui" väkivallasta, eivätkä nuoruuden kokemukset olisi voineet olla vaikuttamatta hänen tuleviin elokuviinsa. Hän opiskeli Columbian yliopistossa, liittyi draamakoulutukseen ja hankki 16 mm:n elokuvakameran.
Scarface muistetaan aina väkivaltaisesta loppujaksosta, jonka aikana mahtavaan huvilaansa linnoittautunut päähenkilö, kuubalainen pakolainen Tony Montana saa surmansa hurjan ammuskelun yhteydessä. De Palma latasi loppuun kaiken väkivaltaisista ja verisistä muistoistaan, mutta hän ei olisi tehnyt mestariteostaan, jos hän ei olisi esittänyt kriittistä kommenttiaan Tony Montanasta: Huumelordin ja kyltymättömän rikollisen kuolema oli yhtä armoton kuin hänen elämänsä.
Ennen Scarfacea Brian De Palma muistetaan ennen kaikkea Alfred Hitchcockia jäljittelevistä trillereistä Sisters (1973) ja Dressed to Kill (1980). Sisterssissä De Palma seuraili hitchcockilaisia kuvastoja, mutta osoitti jo kykenevänsä luomaan omaperäisen visuaalisen ilmaisunsa.
Dressed to Kill eli Tappava tunnustus on nautittavin De Palman varhaisista elokuvista, se on kuin Vertigon - Punaisen kyyneleen (1958) uudestisyntyminen. Sen jälkeen julkaistu Blow-Out (1981) on jo täysin omaperäinen trilleri, jonka teemaksi kohoaa salakuuntelu ja privaatin murtuminen. Samaa aihetta käsitteli Francis Ford Coppola 1970-luvun alun hienossa Keskustelu-elokuvassaan.
=====================================================================================================

Suomessa 9.3. 1984 Adlonissa ja Gloriassa ensi-iltaan tulleen Scarfacen nimi viittaa 1930-luvun alkuun. Kysymys oli Howard Hawksin loistokkaasta rikos- ja gangsterielokuvasta, joka tunnetaan meillä nimellä Arpinaama. Se valmistui aikana, jolloin kieltolaki ja nouseva rikollisuus ruokkivat amerikkalaista gangsterielokuvaa. Tutkija Robert Warshaw on todennut lajityypistä: "Gangsterielokuva, jota ei enää klassisessa muodossa ole - on tarina hankkeesta ja menestyksestä ja se päättyy äkilliseen tappioon." Tehokas Paul Muni tulkitsi Hawksin elokuvan gangsteria Tony Camontea, pateettista "infantiilia" hahmoa, joka tappaa sympaattisia henkilöjä, koska hän kuvittelee elävänsä primiitisessä yhteisössä.
Howard Hawksin gangsterielokuva oli varhaisen äänielokuvan vahva naturalistinen teos, jossa Tony Comonte kuvattiin kompleksiseksi henkilöhahmoksi. Hän on kuin lapsi, johon katsoja tuntee sääliä. Hän on moraaliton, mutta hän näkee itsensä ikään kuin viattomissa poikien leikeissä. Hän kuolee, koska viattomuus murtuu, mutta missään vaiheessa Tony ei halua suojaa, vaan hän toimii yksin - "I got nobody - I`m all alone".
Brian De Palma säilytti omassa Scarfacessaan Tonyn etunimen, mutta vaihtoi sukunimeksi Montanan. Se viittaa Kuubaan, mutta yhtä hyvin westernin maailmaan. Howard Hawksin alkuperäinen gangsterifilmi perustui Al Caponen, kuuluisan chicagolaisen rikollispomon elämään. Hawks esitti väkivallan melkein graafisena visuaalisena efektinä. Nuori Howard Hawks säilytti objektiivisen suhteensa aiheeseen, ja elokuvaa kritisoitiinkin, koska se ei tuomitse kansakunnan häpeäksi muodostunutta rikollisuutta.
De Palma ja Al Pacino luonnostelivat Tony Montanan modernin kapitalismin hyväksikäyttäjäksi, joka asuu komeissa oloissa Miamissa. Kaupungista tuli kuubalaisten emigranttien kohtauspaikka, kun Fidel Castro otti 1950-luvun lopulla vallan Havannassa. Myöhemmin Castro avasi rajat kuubalaisille rikollisille, jotka matkustivat Miamiin.
Tony Montana ja hänen ystävänsä Manny Ray hankkivat omaisuuden huumekaupalla ja huumemiljonäärien rahanpesulla. Hampurilainen kriitikko Steffren Haubner on korostanut, että Amerikan ensi-illassa pelkkänä väkivaltafilminä pidetty Scarface ilmentää saumattomasti Ronald Reaganin ahneuden ja uusliberalismin aikaa.
Howard Hawksin elokuvan aikana Amerikka oli kokenut valtavan pörssiromahduksen. Raha katosi kuin sadepisarat helteisessä aamussa. Kansalaisten usko pankkeihin, valtiovaltaan ja kapitalismiin murtui. Työttömyyden ja köyhyyden Amerikassa täytyi luoda vastavoimia kapitalismille, joten presidentti Franklin D. Rooseveltin sanoma uudesta jaosta, tasa-arvoisemmasta Amerikasta, upposi kansaan. Howard Hawks ei kiinnittänyt tähän yhteiskunnalliseen tilanteeseen juurikaan huomiota, vaan hänen Arpinaamansa on kuohuvan ajan yksilötarina, jossa rikollisin keinoin saavutettu menestys lopulta tuhoutuu.
Brian De Palman kuvauksellisesti täyteläisesti rullaaava Scarface on 1980-luvun ajan peili. Kasinoaika ja pörssikeinottelu olivat tulossa. Helpolle rahalle, rikollisuudelle on kasvualustaa, mutta De Palman ja varmasti suurelta osalta käsikirjoittaja Oliver Stonen mukaan poliitikot yrittävät kieltää ja kitkeä huumeet, mutta he eivät puutu järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Korruptio leviää niin hallinnossa kuin poliisivoimissa, joten Tony Montanan tapaisilla gangstereilla on aikaa ja tilaa toimia.
Tony Montana on aivan kuin Hawksin Tony Camonte - "kadotettu sielu". Molemmat tappavat, tuhoavat nekin ihmiset, joita rakastavat. Hawksin gansterifilmissä poliisit esitetään vielä yhteiskunnan lainvalvojina ja kansalaisten suojelijoina, mutta De Palmalla Tony Montanan kuolemantanssissa vastapuolena on mafia.
Scarfacen psykologiset ja poliittiset ulottovuudet ovat olennaiset. Oliver Stone kirjoitti elokuvan tärkeimmän repliikin, jonka Tony Montana lausuu: "Tässä maassa on tehtävä ensin rahaa. Kun olet saanut rahaa, saat valtaa. Kun olet saanut valtaa, sinä saat naisen." Elokuvan nainen on Michelle Pfeifferin suloinen Elvira, jonka kanssa Tony menee naimisiin. Aviomies käyttäytyy vaimoaan kohtaan kahdella tavalla: Nai ja hakkaa. Elviran alennustila ja lopulta Montanan avioliitto muurataan huumeilla, viinalla ja miehen sairaalloisella itsekeskeisyydellä.
=====================================================================================================

Brian De Palma

Brian De Palma ei ole nykyisin kovin merkittävä elokuvaohjaaja. Scarfacen jälkeen tulleista teoksista Lahjomattomat (1987) Carlito´s Way (1993) ovat kyllä suurenmoista De Palmaa, mutta voisiko todeta, että ura ikään kuin vesittyi, kun hän otti vastaan vuonna 1996 mekaanisen Tom Cruise -jännärin Mission Impossiblen ohjaustyön. Tuossa tv-sarjan ensimmäisessä elokuvaversiossa ei ole mitään jäljellä Brian De Palman aikaisemmasta persoonallisesta tyylistä. Valitettavasti Brian De Palman aika on mennyt.
Toisin on Tony Montanan tulkitsijan Al Pacinon laita. Newyorkilainen Pacino (s. 1940) on italialaisen maahanmuuttajan poika - samoin kuin aikalainen Robert De Niro. Molemmat ovat metodinäyttelijäkoulun kasvatteja. He erikoistuivat rikollisten tai poliisien rooleihin, mutta ovat kokeilleet komediaa ja romanttisiakin elokuvia. Al Pacinon kuuluisa läpimurto tapahtui 1972 Kummisedässä, ja kaksi vuotta myöhemmin hän ja De Niro kohtasivat Francis Ford Coppolan mafiaelokuvan jatko-osassa. Michael Mann sai 1995 Pacinon ja De Niron Heat-ajojahti -elokuvaan, jossa he toimivat lain eri puolilla, mutta eivät kohtaa koskaan tunnistettavasti samassa kuvassa.
Molemmat metodinäyttelijät ovat myös kokeilleet kykyjään ohjaajina. Robert de Niron hieno pieni elokuva A Bronx Tale valmistui vuonna 1993. Al Pacinon ohjaustyö Venetsian kauppias (2004) on erittäin varteenotettava suoritus. De Niron taso näyttelijänä on pudonnut viime vuosina, mutta Al Pacino on pitänyt tasonsa (Pormestari, Donnie Brasco, Paholaisen asianajaja, The Insider - sisäpiirissä, Pacino on jakanut aikansa myös teatterille, kun taas De Niron unelma on ollut newyorkilainen tuotantoyhtiö ja elokuvakeskus Tribeca.
Uskon silti, että Robert De Niro tulee vielä - ja Martin Scorsesen kanssa.

VARESTA LIUKUHIHNALTA *

2011-08-10T18:28:00.000+03:00

Tuottaja Markus Selin on ottanut turkulaisen Reijo Mäen suojelukseensa. Selin aikoo ilmeisesti tuottaa kaikki Vares-dekkarit valkokankaalle. Televisiostakin on puhuttu. Aiemmin Vareksia ohjasi Aleksi Mäkelä, mutta viime kevään elokuvan Vares - huhtikuun tytöt toteuttaja oli epätasainen, Suomen huonoimmaksi elokuvaohjaajaksikin tituleerattu Lauri Törhönen. Hän vastaa myös uusimman dekkarifilmin Vares - sukkanauhakäärme ohjauksesta. Mika Karttusen käsikirjoittama, Jari Mutikaisen kuvaama ja Antti Reinin näyttelemä Vares-dekkari alkaa entisessä Kakolan-vankilassa. Kuritushuonevanki Torsten Rapp suunnittelee pakoa. Samaan aikaan mustasukkainen aviomies Pauli Kontio epäilee vaimoaan uskottomuudesta. Kaupungilla liikkuu nopsakinttuinen ravintolapianisti Jesus Maria. Yksityisetsivä Vares on valmis tositoimiin, sillä hänen reviirilleen on ilmestynyt kollega Wasenius. Että kuvio mutkistuisi, niin kuntosaliyrittäjien klubilla alkaa tapahtua outoja.
Vares - sukkanauhakäärme on tavanomainen kotimainen elokuva. Lauri Törhönen ei tuo Reijo Mäen dekkarin mitään uutta ja innostavaa. Tosin Mäen dekkareita lukenut tietää, että ei niissä ole mitään innostavaa ja uutta. Mäki kirjoittaa dekkareitaan kuin täyttäisi kustannusosakeyhtiö Otavan myyntitoiveet. Lukijat ostavat, kun tekeleessä ilmenee sama laulu entinen. On se kumma, että Suomessakin halutaan ostaa ja lukea sitä samaa ja sameaa. Niin, ja ilmeisesti valkokankaalle halutaan heijastaa elokuvia, joissa on tuttu juoni ja meno.
Yksi asia nousee tavanomaisuuden yli. Jari Mutikainen on kuvannut Turkua niin herkullisesti, että pakostakin joutuu harkitsemaan vierailua Euroopan nykyisessä kulttuuripääkaupungissa. Se on vain niin, että miljöökuvaus ei riitä pelastamaan tylsää elokuvaa. Niin, ja Turkuhan oli jo näyttävästi esillä edellisessä Vares-elokuvassa.

Ajankohtainen kommentti

Olen edelleen sitä mieltä, että Ylen rahoitusta ei voi sälyttää nykyisessä mediakentän pirstoutuneessa ja lukuisien kanavien tilanteessa pelkästään kansalaisten maksaman lupamaksun varaan. Rahoitus siirrettäköön valtion budjetin huomaan. Vaikka esimerkiksi Filmihullu-lehti (3/2011) rökittää entistä viestintäministeriä Suvi Lindéniä, kun hän ei saanut valmiiksi Ylen rahoitusta, niin minusta oli hyvä, että ministeri salli uuden eduskunnan pohtia asiaa vielä kerran. Ilmeisesti tv-lupamaksun poistaminen oli kypsymässä viestintäministeriössä.
Filmihullun päätoimittaja kirjoittaa: "Lindén vetäisi viime vuonna maton alta Yleisradion rahoitusjärjestelyiltä ja aiheutti kaikkien aikojen kaaoksen, jonka ominaispiirre on karu: aineellista vajausta muutetaan melkein hartiavoimin henkiseksi vajaukseksi - vai mitä muuta voi sanoa siitä, että dokumentti, Yleisradion käyntikortti ja erityisen hieno, mutkikas ja myös laitokselle edullinen tuotantokuvio ollaan repimässä alas, sanalla sanoen tuhoamassa, tavalla joka lakaisee alan ihmisiä muihin ammatteihin ja laskee kansainvälistäkin tunnustusta saaneen ilmaisualueen tasoa ja edellytyksiä. Peruuttomattomasti."
Tosiasiallisesti Ylen "henkinen vajaus" alkoi jo 1990-luvulla, kun porukkaa alettiin heittää pihalle ja esimerkiksi merkittävä koulutuspaja Radio- ja tv-instituutti tuhottiin. Päteviä tv-alan työntekijöitä siirrettiin varhaiseläkkeelle. Ja samalla alettiin murtaa oman loistavan tv-draamatuotannon pohjaa. Nyt siitä ei voi enää puhua, sillä kaikki mikä ruutuun tulee on paikallaan junnaavaa Kotikatua ja TV2:n epäonnistunutta Uutta päivää - lukuun ottamatta ulkopuolista alihankintatuotantoa. Niin kuin nyt sunnuntaina uusittava tv-sarja Uudisraivaaja. En halua puolustella Lindéniä, mutta alan ihmiset oli lakaistu Ylestä myös muihin ammatteihin paljon, paljon aikaisemmin viestintäministerin "kaikkien aikojen kaaos" -tekoa.
Sitä paitsi Ylen toiminta ja ohjelmapolitiikka julkisen palvelun mediayhtiönä pitäisi katsoa näkyvästi läpi. Uuden, kuuden puolueen hallitusohjelmassa todetaan lupaavasti: "Yleisradion rahoitus uudistetaan siten, että Yleisradion rooli suomalaisen kulttuurin tuottajana, moniarvoisena ja riippumattomana tiedonvälittäjänä sekä sananvapauden foorumina turvataan." Yle erotetaan hallitusohjelman mukaan omaksi suomalaisen kulttuurin tuottajaksi, jota voi verrata vaikka kirjastolaitokseen.
Budjettirahoitus vaikuttaisi oikeudenmukaiselta. Hallitusohjelman mukaan Ylen rahoitusuudistus päätetään vuoden 2011 aikana. Toivottavasti meitä kansalaisia ei panna maksumiehiksi, sillä medioiden käyttö alkaa kuluttaa huolestuttavasti ainakin pientuloisten kukkaroja. Tai kohta osalla väestöstä ei ole varaa kuin ilmaisjakelulehtien lukemiseen, koska asumis,-energia- ja ruokakulut nousevat jatkuvasti. Siksi voi kysyä, tuliko tästä viihteen digimaailmasta hyvin koulutetun ja varakkaan kansanosan etu.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 98

2011-08-07T16:19:00.000+03:00

Piirtäjän sopimus (The Draughtsman´s Contract, Britannia 1982), ohjaus ja käsikirjoitus: Peter Greenaway, kuvaus: Curtis Clark, leikkaus: John Wilson, musiikki: Michael Nyman, pääosissa: Anthony Higgins, Janet Suzman, Anne Louise Lambert, Neil Gunningham. Tuotanto: BFI/Peter Sainsbury ja David Payne.

Englantilainen ohjaaja Peter Greenaway oli 1980- ja 1990-lukujen eurooppalaisen elokuvan kärkinimiä. Hän oli omaperäinen näkijä ja tekijä, joka ohjasi absurdeja, muodoltaan täydellisiä ja yksityiskohdiltaan rikkaita elokuvia. Häntä pidettiin todella omituisena ja outona "lintuna" englantilaisessa elokuvassa. Greenawayn mielestä elokuva on liian rikas ja kykenevä media jätettäväksi pelkästään tarinankertojien huostaan.
Peter Greenawayn läpimurto tapahtui vuonna 1980 Lontoon elokuvafestivaaleilla. Hän voitti parhaan elokuvan palkinnon The Falls´illa, kolme tuntia kestävällä absurdilla fantasialla. Ohjaajan kuvia kaatava kokeilumieli oli vahvasti esillä elokuvassa. Sama tahti jatkui Piirtäjän sopimuksessa, joka on englantilaisohjaajan tunnetuin teos elokuvien Kohtalokkaat numerot (1988), Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (1989) ja Prosberon kirjat (1991) ohella.
Piirtäjän sopimus tuotettiin British Filminstituten ja BBC:n Channel 4:n toimesta. Elokuva tapahtuu Wilshiren maaseudulla vuonna 1684. Arvostettu ja hyvin toimeentuleva rouva Herbert (Janet Suzman) ehdottaa katoliselle ja skottilaiselle taiteilijalle Nevillelle (Anthony Higgins), että tämä piirtäisi 12 kuvaa rouvan talosta ja puutarhasta.
Taiteilija saisi täyden ylläpidon, ei vain ruuan ja makuusijan, vaan myös mahdollisuuden tyydyttää mielihalunsa. Nevillellä olisi käytössään talon lukuisat sängyt. Neville solmii piirtäjän kontrahdin ja aloittaa työt viheriöivän englantilaisen maiseman keskellä.
Piirtäjän sopimuksessa risteilee monia eri tasoja, jotka nivotaan pala palalta vankaksi ilmaisulliseksi kokonaisuudeksi juuri ennen yllättävää loppuratkaisua. Elokuva kuvaa seikkaperäisesti taiteen tekemisen ehtoja, oman identiteetin luovuttamista toisille rahan ja omaisuuden hallitsemassa maailmassa. Valtapeliä käydään ihmisen luovimpien lahjojen kustannuksella.
Greenaway valottaa monin muodoin yhteiskunnan ja taiteen tekemisen monimutkaista suhdetta, josta vedetään yhteyksiä nykypäivään. Kirjoitinkin elokuvasta syksyllä 1983, että Greenaway asettaa ison kysymyksen: "Joutuuko taiteilija oman osaamisensa ja työnsä myydessään myös myymään sielunsa ostajalle, vaikenemaan syvemmästä totuuden näkemisestä ja tyytymään vain pinnan näyttämiseen".
Greenaway osoittaa tämän Neivillen pikkutarkoilla piirroksilla ja alastomalla patsasmiehellä, joka ilmestyy puutarhaan ikään kuin unilukkarina tai - sensuurin edustajana. Greenaway kysyy, kuka salaa, kuka nauraa viimeisen naurun.
Elokuvassa paljastetaan ironisilla näytöillä ja kyynisillä heitoilla Nevillen piirrosten suosijat, jotka talonpoikaisaatelisina ruokkivat taiteen avulla asemaansa. Syvempää kiinnostusta taiteeseen heillä ei ole, ja mitä enemmän Neville saa valmiiksi kuvia, ihmisten kulissimainen elämänmuoto murtuu.
Piirtäjän sopimuksessa on kyse näkymättömän osoittamista näkyväksi - hieman samoin kuin Michelangelo Antonionin 1960-luvun loppupuolen englantiaisessa elokuvassa Blow-Up - erään suudelman jälkeen tai Alfred Hitchcockin 1950-luvun puolivälin aikoihin valmistuneessa murhakomediassa Mutta kuka murhasi Harryn?. Greeneway heittää pallon katsojille: Me olemme lopullisia näkijöitä, joita ohjaaja aktivoi, puijaa ja terästää.
=====================================================================================================

Walesilainen Peter Greenaway (s. 1942) opiskeli maalaustaidetta Walthamstowin taidecollegessa. Hän asetti 1966 töitään näytteille. Samaan aikaan hän ohjasi dokumenttielokuvia Britannian tiedotuskeskukselle. Myöhemmin Greenaway siirtyi kokeellisiin dokumentti- ja lyhytfilmeihin. Hän saavutti kansainvälistä huomiota festivaaleilla - kuten aikaisemmin mainittu The Falls. Jatko oli sitten eurooppalaisen elokuvan historiaa.
Peter Greenaway näytti elokuvillaan suuntaa - mihin voitaisiin edetä, mikä olisi elokuvallisen esittämisen kiehtovin päämäärä. Hän ei ollut suinkaan pelkkä auteur, vaan kuten hän itse on todennut, elokuvan tekeminen on yhteinen suuri hanke, johon tarvitaan monenlaisia taitoja, lahjoja ja kykyjä. Käsikirjoitus saattaa olla lähtökohta ja suunnannäyttäjä - kuten tabuja kokemisen äärirajoilla tutkiva John Fordin 1600-luvun näytelmä "The Pity She ´s a Whore elokuvassa Kokki, varas, vaimo ja rakastaja.
Peter Greenawayn elokuvat ovat nykyajan melodraamoja. Hän on tunnustanut, että hänen elokuvansa ovat liioittelevia ja epätodennäköisiä, mutta niiden tarinat eivät ole mahdottomia. Greenaway-tutkijoiden mukaan kysymys on hybrisen dekadenssin kuvaamisesta. Greenaway saattaa sukeltaa jopa kannibalististen juhlien valtapeliin, jossa seksuaalisuus ja vertauskuvallisuus rajaavat näkymät.
Ekshibitionistisuus, intensiiviset banaliteetit, tilassa tapahtuvat muodonmuutokset, esteettiset konstruktiot, syntaksien muuntuvuus ja symmetriset leikkaavuudet ovat greenawaylaisen draaman ja kuvallisen ilmaisun sisintä. Ihmisten januskasvoinen dualismi häivähtää greenawaylaisessa pelissä, jossa paljastetaan egoistisia, joskus jopa fasistisia ja sukupuolisesti verhottuja valtapyyteitä.
Piirtäjän sopimus on Peter Greenewayn elokuvista kaikkein "tavanomaisin", mutta sekin osoittaa, että elokuvataiteen Jorge Luis Borges on perfektionisti. Hän on koomikko, klovni, anarkisti ja runoilija samaan hengenvetoon. Elokuvassa abstraktit piirrot, seikkalullinen aie, tarinan kehittely, elokuvallinen rakenne, vakava ja leikkisä, absurdi ja koominen aines tanssivat demonista piirileikkiä. Eikä tuotanto ollut halpa, ei todellakaan, sillä näyttelijätyön, lavastusten ja musiikin vaativa läsnäolo rokotti koko ajan budjettia.
=====================================================================================================
Peter Greenawayn myöhemmistä elokuvista Prosperon kirjat on kaiken aikaisemman yhteenveto ja lopputulos. John Gielgudin "juontama" elokuva perustuu löyhästi Shakespearen "Myrsky"-näytelmään. Näytelmä tapahtuu saarella. Shakespearen näytelmä oli otollinen aihe Greenawaylle, joka saattoi päästää mielikuvituksensa valloilleen uneksijan ja ihmeden tekijän saarella. Prospero on Milanon oikeamielinen herttua. Hän keskittyy tieteellisiin kokeisiin ja taikoihin. Muut tärkeät henkilöt ovat Prosperon veli Antonio ja tytär Miranda.
Elokuvan näyttämöllinen ylöspano on kaikessa yksityskohtien rikkaudessaan henkeäsalpaava. Renesanssihakuinen puvustus ja kuvataiteellinen tilasommittelu toimii kuin maalauksina ja freskoina. Ohjaajan graafiset shokit ja musiikilliset soinnutukset liekehtivät tilassa, jonne Gielgudin puhumat shakespearelaiset säkeet uppoavat jylisemään.
Elokuva on siinäkin mielessä "vallankumouksellinen", että Greenaway jakoi kuva-alaa, ikään kuin raaputti sulkakynällä kuvan pintoja, jotka saattoivat aueta moniksi palasiksi. Kuvan sisäisistä liikkeistä, huomiopisteiden samanaikaisesta aktivoimisesta, henkilöiden tarkasta sijoittelusta runsasdekoratiivisiin tiloihin, historiallisen pukuelokuvan dynamiikasta ja Greenawaylle tyypillisesti leikkauksista kuvan sisällä syntyi uskomaton visuaalinen kartasto.
Näin Prosperon kirjat 1991 Lontoon matkan aikana jossakin Piccadillyn isossa teatterissa. Kaksi vuotta myöhemmin kirjoitin lehteemme sarjaa "Elokuvakulttuuria etsimässä". Greenawayn elokuva päätti sarjan. Tekstin yhteyteen oli taitettu iso kuva Propesero/Gilengudista. Uskoin silloin naiivisti, että Prosperon kirjat on elokuvataiteen tulevaisuus ja kuvaan uskovien ohjaajien uusi mantra..
=====================================================================================================

Peter Greenaway

Piirtäjän sopimus tuli Helsingissä ensi-iltaan 21.10. 1983. Teatteri oli Illusion, Bio-Bion kyljessä sijainnut HYY:n pieni näyttämö, laatuelokuvan merkittäviä esityspaikkoja 1980-luvulla Helsingissä. Maahantuoja oli ylioppilaskunnan oma yritys Gaudemaus.
Elokuvaa varten kirjoitin tekstin (virheellisesti puhuin Greenewaysta) nelisivuiseen esitteeseen, joka kuului osana Suomen elokuvasäätiön ja Suomen Filmikamarin laatelokuvan esityskokeiluun. Kokeilussa oli mukana yhdeksän elokuvaa - mm. Kolme veljestä, Rakkaus veitsenterällä,m Tiedon puu - jotka esitettiin 44:llä paikkakunnalla ympäri Suomea.
Itse asiassa kokeilun ja esitteen julkaisemisen orastava lähtölaukaus ammuttiin 1970-luvun puolivälissä, kun Suomen Filmikamari kokosi työryhmän suunnittelemaan elokuvan kuluttajavalistuksen kehittämistä. Olin mukana työryhmässä SEKL:n toiminnanjohtajana Filmikamarin toimitusjotajan Leo Nordbergin ja elokuvasäätiön toiminnanjohtajan Kari Uusitalon kanssa. Laadin muistion elokuvan kuluttajavalistuksesta, ja muuan uudistusehdotus oli kriittinen esite elokuvasta ja sen ohjaajasta. Sitä jaettaisiin sitten teattereiden aulassa. Silloin suunnitelmat eivät vielä toteutuneet, mutta 1980-luvun alkupuolella unelma toteutui.

ROSKISPRINSSI ETSII SUUNTAA *

2011-08-03T18:44:00.000+03:00

Poika ja Ilves -elokuvalla 1990-luvun lopulla teattereiden kassaluukut avannut Raimo O Niemi näyttää keskittyvän koko perheen elokuviin ja nuorisotarinoihin. Niemen uutuus Roskisprinssi on tv-sarjan jaksoa muistuttava nuorisoelokuva. Niemi kertoo kahden nuoren suhteesta, jossa kapina on esillä ja ahne halu asettautua ainakin joksikin aikaa yhteiskunnan normaalikoneiston ulkopuolelle. Elokuvan tarina ei siis tue päättäjien nykytyyliä hätistellä uudet ylioppilaat välittömästi opiskeluputkeen.
Juuli Niemen käsikirjoittamassa ja veteraani Kari Sohlbergin kuvaamassa Roskisprinssissä on tylsä tunnelma. Raimo O Niemi kuvaa ylioppilaaksi päässyttä helsinkiläistä Jediä (Jon-Jon Geitel). Jedi on suorittanut koulunsa erinomaisin arvosanoin. Perhe ja sukulaiset (Kari Heiskanen isänä ja Katarina Kaitue äitinä) povaavat nuorukaiselle loistavaa tulevaisuutta. Kirurgin tai juristin ammattiin olisi vanhempien mielestä hyvä päästä.
Raimo O Niemen elokuvassa ylioppilasprinssistä tulee roskisprinssi. Jed ottaa hatkat, jättää porvarillisen elämän ja nousee Itä-Suomeen vievään junaan. Hän saapuu pikkukaupunkiin, hakeutuu roskakuskin (Heikki Silvennoinen) apumieheksi ja kohtaa myöhemmin iloluontoisesti elävän Lulu-tytön (Pihla Maalismaa). Kortteerin Jed saa ryypiskelevän vanhan leskirouvan (Kristiina Elstelä) luota.
Näistä aineksista Raimo O Niemi rakentaa aika mauttoman kotimaisen elokuvan. Junakohtaukset, pikkukaupunkiin tulo ja jätteitä keräävän auton liikkeet on kuvattu mallikkaasti, mutta replikointi on kamalaa. Jedin ja Lulun välille ei ole saatu nuorta kemiaa, mutta esimerkiksi laulua harrastava roskakuski ja leskirouva ovat uskomattoman kliseisiä henkilötyyppejä. Kari Sohlbergin kamera ei ole löytänyt osuvia yksityiskohtia Joensuun ilmapiiristä. Kaikki on niin tavanomaista.
==========================================================================================
Raimo O Niemi (s. 1948) opiskeli 1970-luvulla Valtion elokuvakorkeakoulussa Moskovassa. Hän ohjasi lyhytfilmejä, saattoi jopa innostua neuvostokulttuurista, mutta kaipuu Suomeen oli syvä. Niemi ohjasi pari työtä Ylen tv-teatterille, joissa näkyi venäläisen kulttuurin vaikutus. Etenkin Sumua-elokuvassa (1981) Niemi ammensi Venäjän oppivuosistaan, mutta tarkkasilmäiset huomasivat samalla ohjaajan orastavan kiinnostuksen kuvata lapsia. Lopullisen läpimurron Niemi suoritti 1985 tv-sarjassa Susikoira Roi, jonka myös suomalaiset katsojat ottivat omakseen (Roskisprinssissä koiran nimi on muuten Jesse James)
Raimo O Niemen varsinainen esikoiselokuva oli vuonna 1993 valmistunut Kissan kuolema, lupaava mutta epätasainen ohjaustyö. Elokuva perustuu nuortenkirjailija Taru Väyrysen romaaniin. Aiheena ovat huostaanotettujen nuorten ongelmat ja kapinointi lastenkodissa. Viisi vuotta myöhemmin valmistui sitten Disney-tyyppinen Poika ja Ilves, jonka on sanottu syntyneen Lapin porotalouden ja luonnonsuojelullisten arvojen ristiriidasta. Eivät ne elokuvassa näkyneet.
Uutuus Roskisprinssi osoittaa, että Raimo O Niemi ei ole kehittynyt elokuvaohjaajana. Hän on taantunut pahasti. Hänestä on tullut pinnallisten ja kaavamaisten kotimaisten nuorisoelokuvien kehäraakki. Näinkin pitkän uran jälkeen olisi odottanut, että Niemi olisi etsinyt jotakin uutta ja kehittänyt ilmaisuaan. Ehkä olisi aika vaihtaa lajityyppiä - ainakin joksikin aikaa.
Roskisprinssi mainostaa joka käänteessä Lassila&Tikanoja -yritystä. Alkaa vaikuttaa siltä, että uusia kotimaisia elokuvia tuotetaan yhteistyökumppanien vuoksi. Eikä enää kukaan välitä laadusta. Tämäkin elokuva olisi voinut jäädä tekemättä, sillä kyllä se on kokonaisuutena luokaton ja huono.

Ajankohtainen kommentti

Suomen Kuvalehden kriittinen elokuva-arvostelija Kalle Kinnunen paljastaa ainakin minulle uutta tietoa tästä suomalaisesta monopolitisoituneesta elokuvan liikealasta (SK/29). Sanoma-konsernin ulkomaille myydyn Finnkinon helsinkiläisissä teattereissa on tapahtunut ja tapahtuu raivokas esityslaitteiden digitalisointi. Eli: enää ei filmi kulje kelana projektorin läpi ja välähdä kankaalle, vaan nyt elokuvat heijastuvat katsojien eteen bitteinä. Digikopio on kovalevy, jonka hinnan Kinnunen arvelee olevan parin sadan euron paikkeilla. Se laskee kustannuksia, mutta itse digitalisoiminen on kallista, joten Euroopassa on kehitetty integraattrijärjestelmä eli tukijärjestelmä, Vpf-maksu, jolla kerätään rahaa elokuvien maahantuojilta, koska digitekniikan filmiprojektorit eivät ole halpoja. Kinnusen mukaan vain Finnkinon teattereita koskeva Vpf on "käytännössä kynnysmaksu, lisävuokra elokuvasalista. Summa on sama, oli kyseessä jättivalkokangas tai pieni sali". Ymmärsin, että se aika on kohta ohi, kun filmit tulivat ulkomailta keloina raskaissa laatikoissa.
Finnkinon teattereiden salien digitalisoinnin pitäisi olla kokonaan valmis vuonna 2012. Tällä hetkellä Finnkinon salien osuus elokuvissakäynneistä on 70 %:n paikkeilla. Käytännössä Finnkinolla on monopoli elokuvateatteri-alalla. Ja tuskin nuoret katsojat tietävät edes muiden kuin Finnkinon nimen ja logon. Jaa, on vielä sentään Cinema Mondo.
Kiinnostavaa Kalle Kinnusen artikkelissa oli huoli ohjelmiston yksipuolistumisesta ja pelkän Hollywood-megaelokuvan lopullisesta valloituksesta. Kotimaiset lastenelokuvien ja dokumenttien tuottajat sekä eurooppalaisen laatuelokuvan maahantuojat (onko niitä enää) tuskin pystyvät saamaan elokuvia digitalisoituihin teattereihin, koska taloudellinen kynnys nousee. Alkaa vaikuttaa siltä, että laseilla katsottavat 3D-elokuvat täyttävät ohjelmistot ja kaikki pieni, taiteellisesti arvokas uusi elokuva jää ulkopuolelle.
Niin, ja Kalle Kinnusen artikkelissa annettiin ymmärtää, että teattereiden uudistusten takana oli Sanoman tarve saada Finnkino myyntikuntoon. Että, heipä hei elokuvakulttuuri!

P.S. Ylen ansiokas, eläkkeellä oleva tv-elokuvien ohjaaja ja Joensuun poika Veli-Matti Saikkonen täyttää elokuun puolivälin aikoihin 70-vuotta. Onnittelut ohjaajalle, jonka uraa olen seurannut 1970-luvun vaihteesta, ajalta jolloin Saikkonen kokeili siipiään teatterielokuvan tekijänä. Elokuva oli nuorekas Takiaispallo. Sittemmin Saikkonen keskittyi Ylen tv-draamatuotantoon ja saavutti loistavat voitot etenkin minulle rakkaimman suomalaisen kirjailijan Veijo Meren tekstien elokuvallistajana. Manillaköysi, Sujut ja Kersantin kunnia jäävät suomalaisen tv-draaman historiaan. Saikkonen tunsi Meren tavoin kiinnostusta pasifismiin ja sodanvastaisuuteen. Saikkonen ohjasi tv-elokuviksi myös Claes Anderssonin ja Kjell Westön tekstejä. Saikkonen oli viimeisiä Ylen hajoitetun draamaosaston ohjaajista. Saikkosen kuten toisten suurten yleläisten ohjaajien Timo Bergholmin, Jukka Sipilän, Tuija-Maija Niskasen, Eija-Elina Bergholmin, Reima Kekäläisen jne. tilalle ei ole kiinnitetty ketään.
Tuli ajatus tehdä syntymäpäivähaastattelu Veli-Matti Saikkosesta pääkaupunkiseudun valtalehteen. Olin siellä töissä 26 vuotta. Tein päivätyöni ohella lukuisia, lukuisia synttäreitä ja nekroja. Aavistin, että minua ei oteta hyvin vastaan, koska elokuussa 2007 Saska Snellman (nyk. Saarikoski) heitti minut ulos tv-kolumnistin paikalta. Ehdin kirjoittaa kolumneja eläkkeelle lähdön jälkeen puolitoista vuotta. Ne olivat ilmeisesti liian kriittisiä ja kärkeviä.
Soitettuani Hesarin "Ihmiset"-osastolle joku kolmikymppinen Antti Tiainen tuli esimiehen ominaisuudessa lopulta puhelimeen. Hän ei tuntenut minua, puhumattakaan Veli-Matti Saikkosesta. Esimies luuli, että olen "ystävän asialla". Siihen se loppui puhelu. Sen jälken en aio olla missään yhteydessä entiseen työantajaani. Ihmettelen vain, eikö peruskoulu anna minkäänlaista yleissivistystä. Kun tulin 1979 Hesariin nekro-osastoa hoiti toimittaja, joka tiesi kaikki ja tunsi kaikki.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 97

2011-07-30T17:03:00.000+03:00

Tähtikirkas yö (La notte di San Lorenzo, Italia 1981), ohjaus: Paolo ja Vittorio Taviani, käsikirjoitus: Tavianit, Giuliani G. de Negri, Tonino Guerra, kuvaus: Franco di Giacomo, musiikki: Nicola Piovani, pääosissa: Omero Antonutti, Margarita Lozano, Claudio Bigagli, Massimo Bonetti.

Aito Mäkinen kutsui kriitikot lehdistötilaisuuteen maaliskuussa 1983. Se pidettiin Mäkisen laatuelokuvateatteri Dianassa, jota ei enää ole. Mäkinen oli saanut Italiasta vieraita. He olivat veljesohjaajapari Paolo ja Vittorio Taviani, jotka olivat tehneet meihin aikaisemmin vaikutuksen elokuvillaan Petturi (1974) ja Isäni, herrani (1976). Kehuja oli maailmalla saanut Isabella Rossellini -elokuva Niitty (1980), joka nähtiin meillä myöhemmin televisiossa. Toscanassa syntyneet Paolo (s. 1931) ja Vittorio (s. 1929) aloittivat elokuvassa 1950-luvun alussa. He ohjasivat lyhytelokuvia aina1960-luvun lopulle. Pitkä näytelmäfilmi I sovversivi valmistui 1967. Tavianit ovat työskennelleet Joris Ivensin ja Roberto Rossellinin kanssa.
Paolo ja Vittorio olivat Suomessa esittelemässä uutta elokuvaansa Tähtikirkas yö. Tavianit kertoivat leppoisassa lehdistötilaisuudessa, että he ovat halunneet jatkaa Italian 1940-luvun neorealismin perinnettä. Olin kirjoittanut muistilehtiööni, että Tavianit ohjaavat Roberto Rossellinin jäljillä, hakevat tarinoita arkipäivän kokemuksista, pohjaavat dokumentarismiin, mutta yhdistelevät elokuvissaan realismia ja fantasiaa. Kun sitten katsoimme haltioituneena Tähtikirkkaan yö, saatoimme ymmärtää, miten Tavianit todella sekoittavat elokuvaansa kuvitelmia ja faktoja - tästä oli hyvä esimerkki kohtaus, jossa antiikin roomalaiset taistelijat ilmestyivät peltoaukemalle.
Tähtikirkas yö sijoittuu sodanjälkeiseen Toscanaan, jota Tavianit ovat hellineet tuotannossaan Sardinian ja Sisilian ohella. Tavianit kettovat kauniisti, jopa runollisesti toscanalaisesta pikkukaupungista ratkaisevana sotakesänä 1944. Saksalaiset miehittäjät ovat lähdössä. Amerikkalaisia vapauttajia odotetaan koko ajan kaupunkiin.
Elokuvan dramaattinen jännite kiristyy tiedosta, jonka mukaan saksalaiset aikovat räjäyttää San Martinon kirkon. Kaupunkilaiset kokoontuvat suureen kokoukseen, joka pidetään isossa kellarissa. Jäädäänkö puolustamaan kirkkoa vai lähdetäänkö pakoon? Päätöksen tekee kaupungin johtohahmo Galvano (Omero Antonutti). Hän johdattaa kaupunkilaiset matkalle kuin Mooses.
=====================================================================================================

Paolo ja Vittorio Taviani muistuttivat, että he ihailivat nuorina Rossellinin Paisaa - vapauden tulea (1946), yhtä noerealismin peusteosta. Rossellinin elokuva on valtava kuva-analyysi vapautuvasta Italiasta. Kuvausryhmään kuulunut nuori Federico Fellini kertoi, miten halki Italian suuntautuneen matkan aikana he huomasivat kohtaavansa aivan uuden ihmislajin, joka löysi toivon toivottomuudesta."Kohtasimme raunioita, puita, tuhon ja menetyksen maisemia, ja kaikkialla hillitöntä halua rakentaa maa uudelleen."
Paolo ja Vittorio Taviani paljastivat, että juuri Paisa - vapauden tuli synnytti heissä rakkauden elokuvataiteeseen. Tähtikirkkaassa yössä he tahtoivat sekä kunnioittaa Rossellinia, joka käytti teoksessaan niin uutiskatsauksia kuin viihdefilmien kuvastoa, mutta myös polemisoida Paisaa vastaan. Italiaisesta elokuvasta laajasti kirjoittanut Peter Bondanella on huomauttanut, että Tavianin-veljesten elokuva poikkeaa Paisasta siinä, että he kuvaavat toscanalaisten viljelijöiden päämäärätöntä ja sekavaa matkaa, kun taas Rossellinin elokuvan selkeys ja kristillinen humanismi ovat harkittua.
Roberto Rossellin on sanottu kuvanneen maantieteellisesti ja kronologisesti sodan etenemisen. Hän huomioi Italian ja Amerikan kohtaamisia Sisiliasta Po-joen laaksoihin, mutta Tavianin-veljeksillä amerikkalaisten tulo näytetään enemmän symboli- ja mielikuvatasolla - Vapauden patsaan pienoismalli, italiaistytöille tarjotut kondomit, toscanalaisille matkaajille annetut suklaapatukat ja Camel-savukkeet.
On myös huomautettu, että neorealismin perintö käännetään Tavianien elokuvassa ympäri. Rossellinin tarkka ja todistusvoimainen dokumentarismi on vaihtunut Tähtikirkkaassa yössä "tarinoinniksi", "saduksi". Elokuvan aloituksessa toscanalaisen kylässä lapsena elänyt Cecilia kertoo tapahtumista pienelle tyttärelleen. Siitä kamera nousee kohti ikkunasta näkyvää yötä. Tavianin-veljeksillä lapsen fantasiat sekoittuvat aikuisten kollektiivisiin muistoihin, joihin Cecilia palaa aika ajoin elokuvan kertojana. Ja hämmästyttävän rohkeasti Paolo ja Vittorio Taviaini käyttävät pelastuskeinona äidiltä opittua loitsua, kun saksalaissotilas uhkaa taistelun aikana Cecilia-tyttöä.
Tähtikirkkaan yön kertomus sodanaikaisita tapahtumista on totta, mutta Tavianit eivät olisi omaperäisiä ohjaajia, jos he eivät olisi antaneet mielikuvituksen pulputa. Heidän elokuvansa on 1980-luvun suuria eurooppalaisia taideteoksia. Elokuvaa on selitetty monella tapaa, mutta luontevinta on todeta, miten italiasveljekset ovat lyötäneet omannäköisenä ilmaisutavan, mutta sen alle on rakennettu noerealismin perinnön kehikko.
Jarmo Valkola on todennut, miten Tavianit yhdistävät yksinkertaisen ja koruttomaan kuvakerrontaansa välistä iskeviin lähikuviiin ja liukuviin kamera-ajoihin, jotka erottuvat sävähdyttävästi retorisesta kerronnasta. "Myös musiikilla on tärkeä osuus, kuvan ja äänen kontrapunkteilla kehitetään tehokkaita ja toimivia välijaksoja." (Elokuvat kertovat 1, 1985).
=====================================================================================================

Tavianin-veljekset

Paolo ja Vittorio Taviani jatkoivat italialaisessa elokuvassa hienolla Kaos-teoksellaan (1985), jossa täydenkuun aika symbolisoi seksuaalisia viettejä. He ohjasivat 1987 italialais-ranskalais-amerikkalaisena yhteistuotantona kiehtovan Good Morning, Babylon, jossa tarkastellaan elokuvataiteen menneisyyttä ja pioneeriaikaa Hollywoodissa. Esimerkkifilminä on David W. Griffithin mykkä klassikko Suvaitsemattomuus (1916).
Tavianin-veljekset jatkoivat elokuvassa vielä 2000-luvulle, mutta meillä heidän teoksiaan ei ole juurikaan nähty. Tavianien 1990-luvun neljästä teoksesta Fiorilea (1993) on kehuttu. Paolo ja Vittorio Taviani ohjasivat 2000-luvulla televisiossakin, muun muassa 2004 minisarjan Luisa Sanfelice, joka perustuu Alexandre Dumasin romanttiseen balladiin. Vuonna 2007 valmistunut Le masseria delle allodole esitettiin Berliinin filmijuhlilla.
Pisan yliopiston kirjallisuuden ja filosofian osasto palkitsi vuonna 2008 Paolo ja Vittorio Tavianin ansioistaan elokuvataiteen, teatterin ja multimedian alueilla. Taviani-veljesten elokuvista on todettu yhteenvetomaisesti, että niistä ei puutu poliittista kannanottoa, sillä ne ilmaisevat ihmisen ahneuden, julmuuden ja vallanhimon, mutta ne edustavat samalla yksinkertaista, mutta ei koskaan naiivia humanismia.