perjantaina, huhtikuuta 29, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 89

Perhetarina (Kohayagawa-ke no Aki, Japani 1961) ohjaus: Yasujiro Ozu, käsikirjoitus: Ozu ja Koko Noda, kuvaus Asakazu Nakai, musiikki. Toshiro Mayuzumi, pääosissa: Ganjiro Nakamura, Setsuko Hara,Yoko Tsukasa, Michiyo Aratama, Reiko Dan. tuotanto: Toho.

Japanin sodanjälkeisen elokuvan kolme suurta ohjajaanimeä olivat Kenji Mizoguchi, Akira Kurosawa ja Yasujiro Ozu. Mizoguckin Kalpean kuun tarinoita on erittäin arvostettu maailmalla, Kurosawan Seitsemän samuraita kohoaa monella elokuvaentusiastilla kymmenen kaikkien aikojen parhaan elokuvan listalle. Ozun teoksista ehkä tärkein on 1950-luvulla valmistunut Tokyo Story. Yasujiro Ozun (1903-1963) elokuvat tulivat länteen myöhemmin ja harvemmin kuin Mizoguchin ja Kurosawan. Suomessa Aito Mäkinen esitteli elokuva-arkiston sarjassa 1963 Ozua, muutama kuukausi ennen ohjaajan kuolemaa. Pian Ozun muitakin elokuvia saatiin meillä teattereihin.
Yasujiro Ozu oli japanilaisista japanilaisin ohjaaja. Hän kuvasi perhettä muuttuvassa sodanjälkeisessä Japanissa. Hän tarkkaili pääkaupunki Tokion katujen ja kortteleiden katveessa etenevää hiljaista elämää. Ozu oli perheen ja suvun kuvaaja, sukupolvien elämäntapojen havannoitsija ja tutkija. Jo 1920-luvun lopulla aloittaneen Yasujiro Ozun tuotanto oli pitkä. Juuri kuolemansa aikana hän viimeisteli 55. elokuvaansa. Ozu oli kansallinen ohjaaja. Kadun mieskin tunsi aikanaan Ozun nimen. Länteen Ozun pohtivat elokuvat tulivat vasta 1960-luvulla. Hänet otettiin vastaan heti japanilaisen elokuvan mestarina, joka toi Mizoguchin ja Kurosawan rinnalle kolmannen näkökulman Japaniin - modernisoituvaan Japaniin. Lännessä Ozun elokuvia ymmärrettiin välittömästi, sillä syvällisestä japanilaisuudestaan huolimatta hänen perhekuvauksensa olivat lopulta yleispäteviä. Ozun arvo tunnustettiin kotimaassa myöhään. Kuolemaansa edeltävänä 60-vuotispäivänä hän sai ison valtion palkinnon. Syöpään menehtynyt Ozu ohjasi kaikkiaan 54 elokuvaa. Lännessä Ozun tuotantoa esiteltiin 1963 ensin Pariisissa, Lontoossa, Tukholmassa, Berliinissä, Amsterdamissa, Kööpenhamissa ja Helsingissä. Suomen pääkaupunki oli tuohon aikaan elokuvakulttuurin kukkiva keidas. Ozu-sarjan menestys elokuva-arkiston sarjassa johti siihen, että Tokyo Story otettiin kaupalliseen elokuvateatteriohjelmistoon. Perhatarinan ja Tokyo Storyn ohella Yasujro Ozun tuotannon helmiä ovat Myöhäinen kevät (1949) ja Hyvää huomenta (1959). Jasujiro Ozu tuli japanilaiseen elokuvaan vuonna 1927. Hän ohjasi ensin pikkukomedioita, joissa näkyi amerikkalaisten mykkäfarssien vaikutteita. Mutta melko aikaisin Ozu löysi oman tarinansa, oman hiljaisen maailmansa, keskiluokan elämänpiiri japanilaisessa yhteiskunnassa. Japanilaista elokuvaa tutkineet Anderson & Richie hyväksyvät Ozun pohdiskelevan tyylin, jonka lähtökohta oli ihmisen kuunteleminen. Tutkijakaksikko on kuitenkin todennut, että Ozun levollisuus ilmenee pintakuvastossa, mutta sen alle on kätketty japanilaiseen perhejärjestelmään sisältyvä ehkäisy, jopa mahdollinen väkivalta. Ozun kuvien pinnan alta saattaa paljastua ajoittain omaa perhettään vastaan joutuneen jäsenen hiljainen sankarillisuus.
=====================================================================================================
Kirjoitin Perhatarinasta ja Yasujiro Ozusta laajan arvostelun ja esittelyn 21.3. 1981. Ei voi mitään, mutta silloin elokuva-arviot ilmestyivät isoina sivun blokkeina Helsingin Sanomien Horisontti-sivulla. Elokuva sai valtalehdessä ansaitsemansa arvostuksen, etenkin se hyvä, tärkeä elokuva, se taiteilijan luoma elokuva.
Perhetarinan ensi-ilta tapahtui 20.3. laatuelokuvateatteri Dianassa, siellä hohtavien elokuvamuistojen Dianapuistossa, vastapäätä lehtemme Ajankohtaistoimitusta, jossa työskentelin. Vajaa kuukausi myöhemmin perheeseemme syntyi neljäs lapsi, poika, joka toimii nykyisin omassa mediassaan kriittisenä mutta sydämellä kirjoittavana jalkapallotoimittajana.
Perhetarinan kaupallinen ensi-ilta Suomessa oli samalla Euroopan ensi-ilta. Kirjoitin haltioituneena, että elokuvan tulo meille on juhlan arvoinen tapaus. "Perhetarina on poikkeuksellisen vahvan elokuvakevään suurtapaus, elokuva joka vuoden 1981 umpeutuessa tulee varmasti asettumaan monen elokuvan ystävän suosikkilistalla ykköseksi. Perhetarinaa ei kannata pelätä minään vanhana elokuvana. Se on helmeilevänä värifilminä tavattoman moderni, juuri sellainen iätön elokuva, joka viihdyttää ja puhuttaa, hauskuttaa ja itkettää. Perhatarina tulee säilymään elokuvahistoriassa."
Näin on käynyt.
=====================================================================================================
Perhatarinan ihmisiä ovat osakalaisen Kohayakawa-suvun jälkeläiset. Suvun hallussa on ollut vuosikymmeniä pieni, mutta tuottoisa panimo. Mailman muuttuessa vanha patruuna Manbei on kovan tosiasian edessä: Pitäisi fuusioitua suurempaan panimoon, sillä pienyrityksillä ei ole enää elintilaa nopeasti muuttuneessa kilpailutilanteessa. Suvun nuorilla on ahne halu uuteen, mutta patruuna Manbei näyttäisi luovuttavan, jättävän firmaan liittyvän ratkaisun teon kuoleman huostaan. Ongelmia perheessä aiheuttavat tyttären naimapuuhat ja naittamisyritykset. Mutta kaiken ylle asettuu Manbein uudelleen liekkiin roimahtava romanssi. Hän on seurustellut vuosia sitten Tsune-nimisen naisen kanssa. Suhteesta on syntynyt tyttö, joka on nyt 21-vuotias. Viehättävä tyttö tapailee ulkomaisia, etenkin amerikkalaisia poikaystäviä.
Perheen totuuden hetki on edessä, kun patruuna saa sydänkohtauksen, pienyritys on lopullisesti umpikujassa, ja kaunis kesä muuttuu syksyksi. Ozu näyttää havainnollisesti, miten uusi aika tulee Japaniin. Uudet tavat työntyvät esille, kulutus kasvaa, arvot amerikkalaistuvat. Ozu selvittää, onko kehitys todella edistystä, onko se hyvä asia pienelle ihmiselle. Tapansa mukaan Ozu ei saarnaa, opeta, vaan näyttää ja todistaa muutoksen rauhallisin kuvin ja mielin. Hän jättää vastauksen tekemisen katsojalle. Perhetarinan valmistumisen aikaan Yasujiro Ozukin oli muutoksen partaalla. Esimerkiksi Kiertolaisten valoisuus ja optimistisuus on himmentynyt. Ozu tekee ihmissuhdekomediaa, mutta loppujen lopuksi Perhatarina on ohjaajan yhteiskunnallisin elokuva. Elokuvan merkkikieli on olennainen, joskin se jätetään taka-alalle. Kirjoitin vuonna 1981: "Uuden ajan tuloa havainnoivat merkit, kilvet, neonvalot, puvut, savukkeet, cocacola-pullot." Ja samaan aikaan kellot käyvät, mittaavat ajan väistämätöntä kulkua.
Suurista japanilaisista elokuvaohjaajista Yasujiro Ozu oli tarkka tilakäsityksestä: Miten arkkityyppiset henkilöt sijoitetaan aina tiettyihin tapahtumapaikkoihin. Niitä on sanottu olevan koti, toimisto, teesalonki, ravintola ja baari. Ozun henkilöiden vuoropuhelu sopeutetaan hallitusti eri tapahtumapaikkoihin. Taksikuskin tuleva kirjoittaja Paul Schrader taisi muistuttaa kuuluisassa artikkelissaan "Transcendental Style in Film: Ozu, Bresson, Dereyer", että japanilaismestarin elokuvissa yksityisaioiden käsittely sijoitetaan kotiin, muistojen verestäminen ja sosiaalinen osallistuminen tapahtuu ravintoloisssa, nostalgia ja vastahakoisuus kuuluvat baarimiljööseen (University of California Press/1972). Itse vertasin Ozun Perhetarinaa suurin piirtein samoihin aikoihin julkaistuun amerikkalaiseen elokuvaan: "Aivan kuin westernissä, Fordin Liberty Valancessa myös Perhetarinassa uusi aika työntää vastustamattomasti vanhan taakse ja murtaa vanhojen sankarien sädekehän." Otin myös esille Ozun ja Fordin elokuvien loppyhteenvedon: "Sillä elämä kiitää niin nopeasti ohitse. Poismenneet tekevät tilaa uudelle elämälle, se on luonnon nerokas järjestely."
=====================================================================================================
Yasujiro Ozu
Kannattaa vielä muistuttaa, että Yasujiro Ozun kamera tarkkaili ihmistä usein lattiatasolta, mutta aina liikkumatta. Kamera-ajoja ei harrastettu, eikä toiminnan pauhuja, Ozun kamera ei koskaan noussut tai siirtynyt, vaan hän leikkasi aina uuteen kohtaukseen. Hän käytti pitkiä otoksia.
Perhetarina on tavattoman hauska elokuva, sen kohtauksille ja yksityiskohdille voi nauraa, sillä katsojan edessä etenee inhimillinen draama, joskus surkuhupaisa, joskus kaunis ja valloittava melodraama, joskus vakavoituva satiiri. Kuuluisa on Jasujiro Ozun näyttelijän, muun muassa Tokyo Storyssa esiintyneen Chisu Ryun tilitys: "Ozu ei koskaan valittanut. Vaikka olimmekin varmoja, että hän ajatuksissaan valitti, niin hän otti kaiken vastuun itselleen eikä puhunut niistä toisille. Ja tämä antaa jonkinlaisen käsityksen hänen luonteestaan."

keskiviikkona, huhtikuuta 27, 2011

VARES JA TYTTÖMURHAT * *

Solar Films












Mitä tapahtuu, kun epätasainen elokuvaohjaaja filmaa heikohkon kirjailijan dekkarin? Syntyy ainakin tuote, josta Reijo Mäen dekkareiden ystävät voivat lausahtaa: Totta vie, ohjaaja Lauri Törhönen on toteutuksessaan syvästi uskollinen alkuperäistekeleelle. Eli: Vares - huhtikuun tytöt on kauttaaltaan varman päälle kaupallisesti laskelmoitua selluloidiviihdettä. Seuraavat Varekset esitetään kuulemma televisiossa.
Vares - huhtikuun tytöt tapahtuu tietenkin Reijo Mäelle rakkaassa Turussa. Iltapäivälehden toimittaja Ruuhio (Mikko Leppälampi) pyytää yksityisetsivä Jussi Varesta (Antti Reini) tutkimaan viidentoista vuoden takaista tapausta. Kolme kaunista opiskelijaneitoa on kadonnut hämärissä olosuhteissa. Ei kun töihin vain.
Samaan aikaan ryyppäämisen lopettaneen Gunnarin (Ismo Kallio) katkera ja armoton poika Henrik (Taisto Oksanen) palaa kuoleman töistä Afrikasta ja aloittaa kostopelin. Tapahtumiin liittyvät turkulainen
hämäräperäinen liikemiesporho (Mikko Reitala) ja kiipijänainen (Riitta Viiperi), joka pyrkii eteenpäin politiikassa. Tietenkin reijomäkimäisesti kulutetaan aikaa turkulaisissa kapakoissa.
Niin, sen verran täytyy korjata lausuntoa, että Markus Selinin Solars Filmsin tuottama Vares - huhtikuun tytöt on tehty aivan kuin ensin olisi selvitetty tarkasti, miten kioskikama vetoaa suureen yleisöön. Niin, ja tekijät ovat kaiketi tutkineet, miten ulkomaiset vaikutteet saadaan sulautettua suomalaiseen elokuva-aineistoon. Tässä mielessä tekijät ovat onnistuneet kelvollisesti.
=====================================================================================================
Yritin kysellä elokuvan katsoneelta feministinaiselta, tuohtuuko hän, jopa suuttuu ja vihastuu, kun Vares - huhtikuun tyttöjen kaltaista sovinistista sanomaa ujutetaan valkokankaalle. Sain vastauksen, jonka mukaan kapakassa pyörivien, lasten tasolle jääneiden kundien puheet ja teot eivät ole yllättäneet enää vuosikausiin. On sentään läpinäkyvää äijäsovinismia. Vaarallisempaa on työpaikoilla tapahtuva salakalava naisten syrjiminen ja nimittely. Itse melkein pillastuin, kun tulin ulos pääsiäisajan näytännöstä. Takana tulleet teinitytöt kummastelivat yhteen ääneen, että eivät ymmärtäneet elokuvasta mitään. Pitäisi ainakin olla selvillä takavuosien "Turun taudista" ja politiikan sekä liike-elämän kytkyistä. Sitä paitsi elokuvan käsikirjoittaja, tv-sarjoja romaanejakin rustannut, Katariina Souri selittää puhki lähes jokaisen tapahtuman, tilanteen ja henkilön aikeet. Siihen liitetään vielä Jussi Vareksen sisäinen monologi, joka sekin selvittää lisää tapahtumia ja tunnelmia.
Mutta se täytyy sanoa, että Vares - huhtikuun tyttö ei ole mitään kökköä elokuvaa, vaan kerronta kulkee puitteissaan mallikkaasti, jopa vivahteekkaasti. Turkua on kuvattu todella komein otoksin - niin ilmakuvina kuin kaupungin erilaisissa portaikko- ja pihaeksteriööreissä. Pisteet kuvaaja Jari Mutikaiselle. Antti Reini on erinomainen Jussi Vares. Sivuosista poimin mainiot Matti Onnismaan ja Eppu Salmisen yksityisetsivän kapakkakavereina sekä tietenkin Taisto Oksasen pahisten pahiksena.

Ajankohtainen kommentti

Sanoma ei enää uskonut elokuvabisnekseen, vaan myi Finnkinon Ruotsiin. Netin ansaintalogiikkaa ei saatu Sanomassakaan millään ratkaistua, joten yhtiö panostaa jatkossa massiivisesti tv-toimintaan. Pääsiäisen aikoihin kerrottiin, että Sanoma ostaa kumppaneidensa kera kaikkiaan viisi tv-kanavaa Hollannista ja Belgiasta. Tuolla suunnalla Sanomalla on liiketoimintaa aikakauslehtibisneksessä.
Huomataan muuten, miten nykyään kukaan ei enää puhu julkaisutoiminnasta ja sen kulttuuriarvoista, vaan kaikki on bisnestä, jonka menestystä mitataan pörssimarkkinoilla.
Sentään Sanoman päälehti Helsingin Sanomat totesi rehellisesti, että ostetut tv-kanavat tarjoavat "hömppää ja sarjoja (HS, 21.4. 2011). Vielä rehellisempi olisi ilmaisu "roskaa". Sitähän kaupallisten tv-kanavien tarjonta on pääsääntöisesti.
Sanoman pyörittämä kotimainen Nelonen on tästä hyvä esimerkki. Yle Radio 1:n hyvässä maanantaisessa aamuohjelmassa vieraillut Timo-Erkki Heino, joka tekee merkittäviä talousdokumenttiohjelmia julkisen palvelun televisiossa, ei antanut juurikaan arvoa Nelosen journalistiselle toiminnalle. Sen sijaa Heino huomautti painokkaasti, että MTV3:n uutistoiminnassa ja 45 minuuttia -lähetyksissä näkyy vielä vahvana journalistinen suuntaus. Heinon mielestä joskus MTV3:n uutiset ylittävät Ylen vastaavat lähetykset. Samaa olen itsekin korostanut tällä palstalla.

P.S

Alkaa harmittaa Tennispalatsin ja Kino-Palatsin näytäntöjen alkuun sijoitetut Clear Chanelin mainosfilmit. Jotkut niistä ovat niin pitkiä, että penkilllä kiemurtelee väsymyksestä. Sellainen oli Keno-mainos.
Ensimmäisen kerran nähtynä se vaikutti näppärältä. Toisen, kolmannen, neljännen...katsomisen jälkeen se tuntui pitkästyttävältä. Samanlaiseen lopputulokseen päätyi katsoessaan Laama-mainosfilmiä yhä uudelleen ja uudelleen. Laama-osuus on niin pitkä, että mainosfilmin loppuun tullut lyhyt Saunalahden tietoisku vaikutti hölmöltä Toinen observointi nykyisistä multiplex-teattereiden näytännöistä. En suinkaan jaa kristillisten Päivi Räsäsen kaikkia mielipiteitä, mutta siinä hän on ollut oikeassa, että verotusta voitaisiin nostaa esimerkiksi makeisten kohdalla. Uskomattomia popcornien ja limujen comboja nuoret ja lapset kantavat saleihin. Ei ihme, että terveysihmiset ovat huolissaan suomalaisen nuorison paino-ongelmista ja niistä aiheutuvista terveysriskeistä.

perjantaina, huhtikuuta 22, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 88

Kuin raivo härkä (Raging Bull, USA 1980) ohjaus: Martin Scorsese, käsikirjoitus: Paul Schrader ja Mardik Martin - perustuu Joseph Carterin ja Jake La Mottan kirjaan, kuvaus: Michael Chapman, leikkaus: Thelma Schoonmaker, lavastus: Alan Manser ja Kirk Axtell (Los Angeles), Sheldon Harber (New York), pääosissa: Robert De Niro (Jake La Motta), Joe Pesci (Joey La Motta), Cathy Moriarty (Vickie La Motta), Frank Vincent (Salvy), Nicholas Colasanto (Tommy Como), Theresa Saldano (Lenore). Tuottajat: Irwin Winkler,
Robert Cartoff, Peter Savage/United Artists.

Kuin raivo härkä alkaa New Yorkissa 1941. Keskisarjan nyrkkeilijälupaus Jake La Motta valmistautuu otteluun veljensä Joeyn valmentamana. Jake rakastuu teini-ikäiseen Vickieen ja jättää vaimonsa. Vickiestä tulee Jaken pakkomielle ja ainaisen mustasukkaisuuden kohde.
Jake La Motta oli väkivaltainen ja vastenmielinen machomies, joka saavutti nyrkkeilijänä huippunsa 1940-luvun lopulla. Hänen kulttuuritaustansa oli italialainen ja katolinen. Sitä sävyttivät mafiakytkennät. La Motta ritualisoi ? nimetöntä raivoa?, joka purkautui kehässä ja kotona. Gangsterit vaikuttavat nyrkkeilybisneksessä, joten Jake La Mottakin pääsee maailmanmestariksi rikollisten avulla. La Mottan mestaruusottelu tapahtuu 1949 New Yorkissa. Paino-ongelmista kärsivä, vaimoaan hakkaava ja veljeään epäilevä Jake yrittää vielä 1950-luvulla pysyä huipulla, mutta kuuluisa "Sugar" Ray Robinson pieksee hänet 1956 kehässä. Valtavasti lihonut Jake avaa yökerhon, saa syytteen ala-ikäisille tarjoilemisesta ja joutuu vankilaan. Jake palaa
myöhemmin vapauteen ja alkaa esiintyä koomikkona eräällä klubilla.
Kuin raivo härkä on Martin Scorsesen vaikuttava ja vakuuttava kertomus amerikkalaisesta nyrkkeilijästä Jake La Mottasta (Robert De Niro), jonka elämän nousuja ja laskuja seurataan realistisin mustavalkokuvin. Scorsesen raukaisu viittaa 1940-luvun film noir elokuviin. Scorsesen henkisinä elokuvallisina innoittajina ovat toimineet suuret elokuvaohjaajat kuten Raoul Walsh, Robert Bresson, John Ford, Luchino Visconti, George Cukor, Jean-Luc Godard, Samuel Fuller ja FrançoisTruffaut - kuten Michael Pye ja Linda Myles ovat todenneet (The Movie Brats - How the Film Generation Took Over Hollywood"/1979).".
Toisaalta Kuin raivo härän esikuvia ovat klassiset nyrkkeilyelokuvat Robert Wisen Viimeisestä iskusta ja Mark Robsonin Verta ja kultaa -filmistä John Hustonin 1970-luvun alun Fat Cityyn. Vaikutteet elävät tarinan taustalla, sillä elokuva on täysveristä, täyteläistä ja omaperäistä Scorsesea. Kuin raivo härkä on kiihkeä veljeskuvaus. Martin Scorsese viittaa Elia Kazanin 1950-luvun alun Alastomaan satamaan, jossa korostuvat Marlon Brandon ja Rod Steigerin esittämien veljesten elämänkohtalot. Scorsesella Joey-veljen ääni ja vimma kuuluu ajoittain yhtä kovana kuin nyrkkeilykehän iskut tai kongi.
Joey-veljen rinnalle kohoaa Jaken vaimo Vickie (Cathy Moriarty), seksikäs blondi, jota aviomies kohteli kaltoin. Mustasukkaisen ja vainoharhaisen Jaken kiintymys Vickieen oli eroottisesti kihelmöivää kunnes suhde kuivui vaimon jäädessä varjoon keittiön ja lastenkamarin väliin. Vickien tarina on tosi, mutta siinä vilahtaa Scorsesen perinteinen ja konservatiivinen naiskäsitys.
Martin Scorsese suhtautuu Bronxin härkään kriittisesti. Jake La Motta on kuin Taksikuskin Vietnam-veteraani Travis Bickle, jota myös Robert De Niro tulkitsi. Molempien henkilöiden ongelma kuuluu: "Pitäisikö minun olla edes olemassa?. He eivät tiedosta häiriintynyttä tilaansa, he eivät pysty tekemään oikeita valintoja, he eivät pysty muuttumaan. He kääntyvät lopulta vihamaan olemassaoloaan.
Michael Chapmanin uskomattoman maagisesti kuvaaman eksistentialistisen Kuin raivo härän nyrkkeilyjaksot tehtiin koviksi, iskeviksi ja äärimmäisen realistiseksi. Martin Scorsese käyttää symbolina puoliksi katkennutta veristä köyttä. Nyrkkeilyjaksot sitovat ajallisesti tapahtumia, kehystävät Jake La Mottan elämän ja uran vaiheita. Harvassa nyrkkeilyelokuvassa kehän ilmapiiri on tavoitettu samalla intensiteetillä ja syvyydellä.
=====================================================================================================
Kuin raivo härkä oli kriitikon urani alkupuolen kohokohtia Helsingin Sanomissa. Elokuva sai ensi-iltansa 6.3.1981 Adamsissa ja Charlie 1:ssä, joita ei enää ole. Tuo viikonloppu oli muuan runsaimmista ja
tasokkaimmista kevätkaudella Helsingissä. Ohjelmistoon tuli kaikkiaan yhdeksän uutta elokuvaa, joista Martin Scorsesen uutuus oli tietenkin "se suuri teos". Muita merkittäviä ensi-iltaelokuvia olivat muun muassa Robert Redfordin hieno perhekuvaus Tavallisia ihmisiä, norjalainen perinnönjakodraama Testamentti, Don Siegelin hauska keikkakuvaus Mekö muka huijareita, anarkistinen Monty Pyhton- satiiri Brianin elämä, sympaattinen rakkauselokuva Kerran Pariisissa, usbekistanilainen Halima.
Puhun ylpeänä tuosta maaliskuun alun perjantaista, koska se päivä oli todella työteliäs. Sain kuulla torstaina, että HS-elokuvatoimittaja oli sairastunut, joten sain kirjoittaa kaikki ensi-iltakriitikit, jotka ilmestyivät lehdessä lauantaina kokonaisella sivulla. Päätehtäväni oli kirjoittaa tv-elokuvatarjonnasta, mutta tuohon aikaan television kahdella kanavalla esitettiin niukasti elokuvia, joten ehdin käydä viikolla kaikissa ensi-iltaelokuvien lehdistönäytännöissä. Tv-elokuvakritiikitkin laadin tietenkin täsmällisesti.
Lähdin paikallisjunalla perjantaina klo 7.10 kohti Helsinkiä ja Ludviginkadulla sijaitsevaa lehden toimitusta. Junaan nousi arvostamani elokuvakriitikko ja -tutkija Matti Salo, joka työskenetli siihen aikaan Suomen elokuva-arkistossa, Pursimiehenkadulla. Huomautin hänelle päivän urakasta. Salo pyöritteli päätään ja ihmetteli, kuka jaksaa ja ehtii kirjoittaa niin monesta elokuvasta. Totesin, että saattaa jaksaa, jos aloittaa heti kahdeksalta.
Minä olen säilyttänyt Scorsese-kirjan välissä 7.3. sanomalehden sivun, jossa "veljekset kuin ilvekset" Robert De Niro ja Joe Pesci kuiskailevat isossa valokuvassa. Sivun muut kuvat ovat Tavallisista ihmisistä, Testamentista sekä Lesley-Anne Downin (juuttunut Kauniit ja rohkeat -tv-sarjaan) ja Burt Reynoldsin tähdittämistä Mekö muka huijareita? -komediasta.
Juuri tuo nuoren Robert De Niron syvä katse elävöittää vieläkin mielen. De Niro oli 1970-luvulla ja myöhemminkin ennen kaikkea Martin Scorsesen elokuvien vakiokasvo, "sielunkumppani", se lahjakkain amerikkalainen filminäyttelijä sitten Marlon Brandon, James Deanin ja Montgomery Cliftin. Scorsesella De Niro ei näytellyt vain muistettavimmissa elokuvissa Taksikuskissa ja Kuin raivo härässä, vaan myös vuonna 1973 valmistuneessa Sudenpesässä. Elokuva oli niin Scorsesen kuin De Niron lopullinen läpimurto. De Niro näytteli niin muodoin Scorsesella musikaalidraamassa New York, New York (1977), Jerry Lewis-kunnianosoituksessa Koomikkojen kuningas (1981) ja jälleen Joe Pescin kanssa Mafiaveljissä (1989). Vielä on muistettava 1990-luvun loistavat Scorsese-elokuvat Cape Fear ja Kasino, joissa Robert De Nirolla oli näyttävät roolit.
Siihen se sitten loppui Scorsesella - ainakin toistaiseksi. Eikä usein ole ollut helppo katsoa koomista De Niroa löysissä perhekomedioissa (Meet the Parents -sarja). Ja viime vuosina De Niro on tehtaillut rooleja luokattomissakin elokuvissa. Ehkä hän olisi tarvinnut Scorsesen neuvoja elokuvavalinnoissa. Toki Robert De Niron omissa ohjaustöissä on ollut ytyä - vuoden 1993 A Bronx Talessa eli Jäähyväiset kummisedälle.
Totuuden nimessä on sanottava, että De Niro on onnistunut hyvin ilman Martin Scorsesenkin ohjausta - 1970-luvulla Francis Ford Coppolan Kummisetä II, Bernardo Bertoluccin 1900-eepos ja Michael Ciminon Kauriinmetsästäjä, 1980-luvulla Alan Parkerin Noiduttu sydän, Sergio Leonen Suuri gangsterisota ja Brian de Palman Lahjomattomat, 1990-luvulla Michael Mannin Heat - Ajojahti. Näyttää siltä, että Robert De Niro tarvitsee vahvan, persoonallisen ohjaajan tuekseen. Martin Scorsesen (s. 1942) ura on jatkunut vahvana näihin päiviin, siitä osoituksena on esimerkiksi maaninen film noir -muunnelma Suljettu saari (2009). Hyviä olivat Lentäjä (2004) ja Departed (2006). Syytä ei ole unohtaa Scorsesen rakkautta musiikkiin, se on ilmennyt dokumenteissa niin kuin Viimeinen valssi (1978) ja No Direction Home: Bob Dylan - A Martin Scorsese Picture (2005). Mutta, mutta - vielä ainakin kerran haluaisi nähdä Scorsesen ja De Niron yhteistyötä jossakin tulevassa jykevässä amerikkalais-saagassa.
=====================================================================================================
Kirjoitin maaliskuun 1981 Kuin raivo härkä -elokuvan kritiikin loppuun amerikkalaisen kirjailijan William Styronin ajatuksen, joka löytyy mestarillisesta "Tulen saalis" -romaanista: "Ei niinkään siksi, että saisi olla ikuisesti - mutta toivossa että saisi olla ainakin jonkin aikaa. Se olisi lumousta."

keskiviikkona, huhtikuuta 20, 2011

KIAROSTAMI TOSCANASSA * * * *












Iranissa ohjaajia suljetaan vankilaan, jos he esittävät poikkeavia mielipiteitä tai heidän elokuvissaan huomataan vallitsevalle valtaeliitille vahingollista materiaalia. Iranin kuuluisin ja arvostetuin elokuvaohjaaja
Abbas Kiarostami (s. 1940) on säästynyt vankeustuomiolta. Onko hän sitten jättänyt synnyinmaansa, jossa syntyivät 1990- ja 2000-luvuilla sellaiset häikäisevät elokuvat kuin Ja elämä jatkuu, Oliivipuiden katveeessa, Kirsikan maku ja Kymmenen.
Abbas Kiarostamin toistaiseksi viimeisin lännssä nähty iranilainen elokuva Kymmenen valmistui jo 2002. Kiarostami kuvaa autosta käsin ja naisen näkökulmasta nykypäivän iranilaista elämää. Kiarostamin ote on dokumentaarinen. Elokuvassa puhutaan paljon, kun taas Oliivipuiden katveessa on hieno maaseutukuvaus. Autolla tuossakin elokuvassa matkataan.
Kiarostami käytti elokuviensa dialogeissa iranilaisten runoilijoiden tekstejä. Kiarostami on itsekin kirjoittanut runoja, joiden inspiraationa ovat toimineet persialaisen Sohrab Sepehrin tekstit. Kiarostomia on usein verrattu suuriin ohjaajiin kuten Vittorio de Sica, Satyajit Ray, Eric Rohmer ja Jacques Tati.
=====================================================================================================
Iltapäivä Toscanassa valmistui viime vuonna. Jostakin luin, että kuuluisa ranskalainen elokuvanäyttelijä Juliette Binoche yritti saada Abbas Kiarostamin matkustamaan Iranin ulkopuolelle ja ohjaamaan elokuvan lännessä. Lopulta Kiarostami suostui Binochen suunnitelmaan.Iltapäivä Toscanassa - elokuvan aiheena on ranskalaisen galleristin ja yksinhuoltajan Ellen (Binoche) ja brittiläisen kulttuurikriitikon Jamesin (William Shimell) kohtaaminen. Kriitikko on esitellyt toscanalaisessa tilaisuudessa kirjansa, jossa käsitellään taideteoksen autentttisuutta ja perinnetietoisuutta. Ovatko uudet teokset vain vanhojen mestaritöiden kopioita? Luoko kukaan enää omaperäistä taidetta?
Ellen ja James kiertelevät tilaisuuden jälkeen toscanalaisissa kylissä. Jamesille esitellään kulttuurikohteita. Ellenin näsäviisas poika jää kotiin, mutta äidin muistissa pyörii monta kiperää huomiota, jotka poika on tehnyt Jamesista. Iltapäivän kävelyjen ja keskustelujen Ellen ja James ovat lähellä suhteen alkua, mutta brittimies käyttäytyy ylimielisesti ja torjuu innostuneen naisen. Ellenille tutussa hotellissa koetaan totuuden hetki: Ovatko he olleet aikaisemmin rakastavaisia, muistaako James hotelliyön tapahtumat?
Iltapäivä Toscanassa -elokuvan alkuperäinen nimi Certified Copy kertoo enemmän Abbas Kiarostamin pyrkimyksistä. Mysteeriäkö nyt jäljitetään? Vaikea on sanoa, mihin iranilaisohjaaja on elokuvallaan pyrkinyt. Hän on ilmeisesti halunnut kuvata tilanteita, joissa miehen ja naisen ajatukset muuttuvat. Tai hän on halunnut tehdä elokuvan, jossa verrataan rakkautta nuorena ja rakkauden mahdottomuutta keski-iässä. Joka tapauksessa elokuva jättää katsojan ymmälleen, jopa kylmäksi.
=====================================================================================================
Abbas Kiarostamin tiedetään käyttäneen amatöörejä näyttelijöitä iranilaisissa elokuvissaan. Iltapäivä Toscanassa -elokuvaa kuvatessaan hän halusi murtaa Juliette Binochen ammattinäyttelijän rutiinit esiintyä kameran edessä. Kiarostami tavoitteli autenttisuutta, mutta on kertonut epäonnistuneensa Binochen kohdalla. Miespääosaan valittu William Shimell on amatööri, brittiläinen laulaja, mutta niin siinä vain käy, että hänen mieskuvansa jää etäiseksi. Elokuva kuvattiin digitaalisella kameralla. Abbas Kiarostami on pitänyt tätä uutta kameraa siunauksena. Itse asiassa hän ei ajattele ilmaisuvälinettään kamerana, vaan ystävänä. Hän on sanonut digitaalisen kameran suoneen täydellisen vapauden kuvata elämää ja ihmisten liikkeitä - siis kiarostamimaisesti kopioida elämää ja elämän mysteeriä valkokankaalle.

Ajankohtainen kommentti

Historiallisten eduskuntavaalien tulosillan seuraaminen televisiosta ei enää maistunut entiseltä. Puoluejohtajat eivät saapuneet Yleisradion Ison Pajan perinteiseen vaalivalvojaisiin, sillä televisiointipaikaksi oli muuttunut lähes valmis Musiikkitalo. Ylen tulosillan lähetys Pasilasta ammotti autiuttaan. Ei syntynyt samaa jännittävää vuoropuhelua, johon olimme tottuneet: Pasilassa on aikaisemmin ollut äänestystuloksen kehittymistä seurannut tulosstudio, kommentoijien paneeli ja itse Ison Pajan täyteen ahdettu lattiatila, jossa eri tiedotusvälineiden toimittajat kyselivät mielipiteitä puoluejohtajilta. Nyt entinen vaalien suuri tv-finaali oli hajonnut.
Ylen eläkkeellä oleva toimittaja Tarmo Ropponen, joka oli mukana Yleisradion kaikissa vaali-illan tv-lähetyksissä vuoden 1970 protestivaaleista alkaen aina 2006 presidenttivaaleihin, kertoo uudessa Kanavassa (3/2011), miksi Isolle Pajalle kävi huonosti. "Suurten puolueiden puoluesihteerit Ylestä potkut saaneen SDP:n Mikael Jungnerin johdolla päättivät, että puoluejohtajat eivät tule enää Ylen tiloihin." Syyksi sanottiin, että puoluejohtajat joutuivat Pasilassa olemaan liian kauan poissa omista vaalivalvojaisistaan.
Täytyy yhtyä Tarmo Ropposen huomioon, että puoluesihteerit eivät ajatelleet yhtään niitä miljoonaa tv-katsojaan, jotka aikaisemmin pääsivät aistimaan Ison Pajan kiihkeän ja jännittävän ilmapiirin. Todellakin: Viime sunnuntaina tuo ilmapiiri oli ainakin Pasilassa laimea.

perjantaina, huhtikuuta 15, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 87

Kenraali (The General, USA 1926), ohjaus: Buster Keaton, Clyde Bruckman, käsikirjoitus: Keaton, Bruckman, kuvaus: Dev Jennings, Bert Haines, pääosissa: Buster Keaton (Johnnie Gray), Marion Mack (Annabelle Lee), Charles Smith (Annabellen isä), Frank Barnes (veli),Glen Gavender (kapteeni Anderson), Jim Farley (kenraali Thatcher). Tuotanto: Buster Keaton Productions/Joseph M. Schenck.

Amerikkalaisen mykän komedian uusi tuleminen koettiin 1960-luvulla. Seuraavallakin vuosikymmenellä mykän komedian saavutusten esittelyä jatkettiin. Teattereissa järjestettiin uusintaensi-iltoja, elokuva-arkiston sarjoissa esitettiin mykkää amerikkalaiskomediaa, tuota elokuvataiteen alkuaikojen luovasti ryöpsähtelevää ja kekseliästä pilojen kavalkadia. Tärkeitä komedioita entisöitiin tai löydettiin unholasta.
Suomessa ei jääty muusta maailmasta kovin paljon jälkeen. Charles Caplinin pitkät komediat, Marx-veljesten 1930-luvun anarkistiset iloittelut ja kokoillan kokoamaohjelmat johdattivat uusia katsojasukupolvia komedian kulta-aikaan. Nuori polvi voi tuskin nykyisin kuvitella dvd- ja internet-tarjonnan katveessa, miten esimerkiksi 1970-luvulla Suomessa toimi useita yhtiöitä, jotka siirsivät mykkiä komedioita 16 mm:lle. Niitä sitten esitettiin elokuvakerhoissa, kouluissa ja järjestöissä.
Charles Chaplinin lyhyitä mykkäkomedioita oli saatavilla Suomi-Filmin ja Viihdekuvan välittäminä 16 mm:n versioina. Kerhot tilasivat innokkaasti sarjoihinsa muun muassa legendaariset lyhärit, yhdeksän minuuttia kestävän Chaplinin kiireisen päivän (1914) ja kahdeksantoista minuutin pituisen nerokkaan Chaplinin nyrkkeilysankarina (1915). Huomattavaa oli, että Chaplin-kirjoja alkoi ilmestyä, muun muassa 1979 "Oma elämäkertani" WSOY:n Profiilisarjassa. Mutta jo 1959 oli saatu Suomen elokuva-arkiston julkaisuna ja Tammen kustantamana suomeksi Theodore Huffin perusteos "Chaplin - Komedian kuningas". Ja muistetaan, että elokuvakirjoja oli julkaistu 1950- ja 1960-luvuilla tuskin montakaan.
Kuudentoista millin versioina saattoi lainata myös mykänkauden muiden merkittävien koomikkojen lyhytfilmejä. Heitä olivat Harold Lloyd, Harry Langdon ja Stan Laurel & Oliver Hardy eli Ohukainen ja Paksukainen. Äänielokuvan koomikoista W.C Fieldsin lyhytfilmejä löytyi vuokraajilta (mm. Parturi). Kirjo oli siis leveä.
Uuden tulemisen koki myös mykänkauden mestari Buster Keaton, joka sijoittuu listalla laadullisesti koomikkona ja ohjaajana heti Charles Chaplinin jälkeen. Keatonin lyhyistä komedioista levitettiin 16 mm:n versioina 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa sellaisia täysosumia kuin Näyttämöllä (1921) ja Poliisit (1922). Ensiksi mainitussa komediossa on uskomaton unijakso ja jälkimmäinen on antanut paljon virikkeitä Hollywoodin eri vuosikymmenien ohjaajille. Taiturimaiseksi luonnehdittu virkavallan takaa-ajojakso sisältää huikean määrän jepereita.
=====================================================================================================
Buster Keatonin (1895-1966) kuuluisin pitkä mykkäkomedia Kenraali on amerikkalaisen elokuvan suuria saavutuksia. Suomessa se esitettiin ensimmäisen kerran helmikuussa 1927. Keatonin komedia sai uusintaensi-iltansa elokuun lopulla 1962, jopa kahdessa elokuvateatterissa, Valio-Filmin keskikaupungin Savoyssa ja Töölön Coronassa. Se esitettiin elokuva-arkistossa, elokuvakerhoissa ja ainakin neljästi televisiossa. Toisen teatteriuusinnan Kenraali koki vuonna 1980, kun Oulun Elokuvakeskus hankki oikeudet esityskopioon.
Minä sain nähdä Kenraalin ensimmäisen kerran 1962-1963 koulukaupungissa Kajaanissa. Se saattoi olla varhaisimpia mykän komedian katsomiskokemuksia ja -elämyksiä. Laitoin sen heti kymmenen parhaan näkemäni elokuvan listalle. Siellä se säilyi vuosikymmeniä, mutta putosi joitakin vuosia sitten jostakin syystä pois. Listalle se kuitenkin kuuluu, joten virhe täytyy joskus korjata.
Kenraali on siinäkin mielessä tärkeä suosikkielokuva, että koomikko-ohjaaja Buster Keaton ikään kuin syntyi uudelleen 1950-luvun alussa: Unohduksiin painunut elokuvataiteen pioneeri sai tilaisuuden esittää gaginsa Charles Chaplinin tunteellisessa Parrasvaloissa. Keatonin esiintyminen elokuvan loppupuolen koomisissa numeroissa ei ole pitkä, mutta se on Charles Chaplinin, maailman ehkä tunnetuimman ihmisen, silloinen kunnianosoitus suurelle mykälle koomikolle, jonka mahdollisuudet murtuivat äänielokuvan tuloon.
Kenraali on tärkeä minulle, koska olen analysoinut sitä kursseilla ja seminaareissa. Ikimuistettavin oli Jarmo Valkolan 1.-2. 11. 1980 Jyväskylässä järjesteämä seminaari "Huumori elokuvassa". Esiinnyimme luennoitsijoina Sakari Salkon kanssa Vapaudenkadun Kirjaston Minnansalissa. Salko puhui koomisesta ilmaisusta elokuvassa. Minä esitin runsaalle kuulijakunnalle komedia-analyysin Kenraalista.
Jyväskylän seminaari oli esimerkki innostuneesta perehdyttämistä elokuvataiteen perinteeseen ja historiaan aikana, jolloin elokuvakulttuuri alkoi olla muutoksessa Suomessa. Pian tulivat VHS-kasetit, mutta
elokuvateattereiden lumo säilyi vielä ja elokuvakerhot sinnittelivät. Koko 1980-luvun Helsinkiin tuotiin lukuisia hienoja elokuvia lukuisista eri maista. Valikoimista kerhotkin saivat helposti omansa.
=====================================================================================================
Mykänkauden komedia kertoi komediallisessa muodossa 1910- ja 1920-lukujen amerikkalaisesta yhteiskunnasta, todellisuuden eri vivahteista - ammateista, elämäntavasta, rakkaudesta, petoksesta, ilosta ja surusta, jopa sorrosta ja luokkaristiriidoista. Theodore Huff on viitannut Chaplinin Poikaan (1921) todistuskappaleena mykästä komediasta, joka siirtyy jo draaman puolelle. "Nauru kirpoaa enemmän toiminnallisista tilanteista tai pantomiimiesityksistä, harvoin hulinasta tai muista kovakouraisista tehokeinoista."
Buster Keaton syntyi sirkusteltassa Kansasissa. Hän liikkui vanhempiensa kanssa akrobaattiesityksissä. Keaton tutustui 22-vuotiaana New Yorkissa Fatty Arbuckleen ja Joseph Schenkiin, jotka olivat elokuvamiehiä. Siitä alkoi Keatonin elokuvaura, joka jatkui Hollywoodissa vuonna 1922 Metrolla ja lopulta 1926 United Artists´illa. Buster Keatonin uran huippukausi ajoittui 1920-luvulle. Kenraalin lisäksi syntyivät muun muassa Our Hospitality (Ruutia, räminää, rakkautta) Scherlock Jr. (Kovaa kyytiä ja kaunokaisia), The Navigator (Laiva Ohoi), Steamboat Bill Jr.. Äänielokuvan murroksen jälkeen Keaton yritti vielä Metrolla, mutta ura itsenäisenä elokuvantekijänä oli ohi vuoden 1933 tienoilla.
Buster Keaton harrasti komedioissaan eri aiheita, kuvasi eri ammatteja ja erilaisia inhimillisiä kohtaamisia. Kenraali sijoitettiin Amerikan sisällissodan aikaan. Keaton esittää veturinkuljettajaa, joka matkustaa veturillaan ristiin rastiin sodan rintalohkoilla. Kuin varkain hän yrittää tehdä huomioita etelävaltiolaisista ja pohjoisvaltiolaisista: Miten sotilaat käyttäytyvät, miten sota eteneee. Samalla hän väistelee ja välttelee luoteja ja tykinkuulia. Veturien yhteentörmäyksiäkin on vaarassa tapahtua. Komediaan sisällytettiin myös rakkaustarina.
Buster Keaton oli mykän komedian kivikasvo. Hänen erikoispiirteensä oli ehdoton muukalaisuus. Kenraali oli hänelle toiveiden täyttymys: Ei tarvitse kommunikoida ihmisten kanssa, vaan saa olla koko ajan siteessä koneeseen ja aineettomaan energiaan. Akrobatian hallinnut Buster Keaton luotti pilan nousevaan voimaan. Hänen tapansa vaikuttaa elokuvayleisöön on kuvattu seuraavasti: Alussa katsoja hyrähtelee, mutta kun pila kehittyy katsoja alkaa nauraa, kunnes lopussa hän hirnuu jo valtoimenaan. Kenraalissa kuten monissa muissakin komedioissa Buster Keaton sananmukaisesti "otti elämän omiin käsiinsä." Eli vaarallisissa kohtauksissa ei käytetty stunttia, vaan kivikasvo hoiti ne itse. Se oli aina iso riski, mutta Keatonin mielestä se kuului pelottomaan tapaan luoda koomista jännitettä.
Keaton osoitti mykän kauden komedioissaan lapsenomaista innostusta. Hän hääri ikään kuin komedian unelmamaailmassa, jonkinlaisena komiikan abstraktina henkilöitymänä, jonka pilat ja kommat etenevät matemaattisella tarkkuudella. Oliko Keatonin suuruuden ja rohkeuden tausta lapsuuden akrobaattiryhmässä, jonka esityksiä seuratessaan Harry Houdini lakosi ihailemaan 6-vuotiaan Busterin kykyä selvitä kaatuilemisista vaativissa portaissa.
Kenraali on huomattava eeppisenä komediana. Ei Buster Keaton useinkaan tyytynyt liikkumaan tarkoin rajatuissa paikoissa, mutta Kenraalissa hän avasi näkökulman vaihtuviin maisemiin. Hän antoi liikkeen kiihtyä veturin kulkiessa eteenpäin. Mykän komedian historioitsijat ovat todenneet, että tuskin missään muussa 1920-luvun Hollywood-komediassa eeppisyys ja näyttävyys esiintyy samalla intensiteetillä.
Buster Keatonin gagit ja toiminnalliset juoksutukset olivat 1920-luvun ihmeellistä epiikkaa. Ne myös maksoivat maltaita, hirvittivät usein tuottajia. Kenraalinkin monet jännittävät jaksot tehtäisiin nykyisin stunteilla ja pienoismalleilla. Esimerkiksi Keatonin komedioista kirjoittanut Donald W. McCaffrey on muistuttanut, että Hollywoodin mykän komedian kultakaudella koomikot ja tekijät olivat jatkuvassa kilpailusuhteessa toisiinsa: Kuka keksii entistä paremman koomisen pilan tai jännitysmomentin.
Buster Keatonkin haki aina yllätystekijää. Kenraalissa on muuan ihmiskuvauksen tai sen puutteen ilmentymä: McCaffreyn mukaan Johnny Gray eli kivikasvo Keaton kohtelee rakastettuaan aivan kuin tämä olisi odottamatta paikalle saapunut sisko. .
=====================================================================================================
Buster Keaton
Äänielokuva ei vienyt kokonaan Buster Keatonin leipäpuuta, mutta se oli selvää, että kivikasvo ei voinut puhua kameran edessä. Hän näytteli vaatimattomissa elokuvissa, oli hoidettavana psykiatrisella klinikalla ja sai ensimmäisen kunnon tilaisuutensa ennen Parrasvaloja vuonna 1947 Pariisissa. Hän esiintyi Sirkus Medranossa. Parrasvalojen jälkeen rahapula johti Keatonin televisioon. Vuonna 1963 tuottaja-ohjaaja Stanley Kramer pestasi Buster Keatonin merkittävään komediaansa Mieletön, mieletön maailma.
Balsamia haavoihin voideltiin 1965, kun Gerald Potterton ohjasi Keatonia hienossa "paluuelokuvassa" The Railrodderissa. Samana vuonna Keatonia juhlittiin Venetsian filmijuhlilla. Siitä vauhdittui Keatonin uusi tuleminen, mutta hän ei nähnyt suosionsa kasvun maailmanlaajuista kaarta, sillä syöpä suisti mestarin kuolemaan 1.2. 1966. Loistava oli Kevin Brownlownin 1987 ohjaama kunnianosoituselokuva Buster Keaton: A Hard Act to Follow.

keskiviikkona, huhtikuuta 13, 2011

TYTTÖKAKSIKKO TIEN PÄÄLLÄ *









Tähtinäyttelijät Pihla Viitala ja Pamela Tola ovat kirjoittaneet ja ohjanneet esikoiselokuvansa Elma & Liisa, joka kestää tosin vain 40 minuuttia. Se on siis lyhytelokuva, joka lienee ideoitu Ridley Scottin Thelman & Louisen innoittamana. Scottin 1990-luvun alun mestarillisessa elokuvassa Susan Sarandonin ja Geena Davisin esittämät naiset päättivät murtaa ahdistavat kotipiirinsä ja lähteä autolla seikkailemaan tien päälle.
Pihla Viitala ja Pamela Tola näyttelevät Elman & Liisan pääosat. He muodostavat ystäväduon, jossa toinen edustaa sekopäisyyttä ja toinen järjellisyyttä. Toinen haluaisi eroon poikaystävästään ja toinen on ollut liian kauan Ranskassa. Nyt kaksikko matkaa ilman päämäärää Suomen kesässä. Liioiteltua olisi sanoa, että he ovat pakosalla. Ei, parempi on sanoa, että he vain ajelevat ja ajelevat, vaihtavat autojakin. Niin, ja pöllivät makeisia bensa-asemalta. Elma & Liisa on täydellisen tyhjä road movie. Puoli tuntia kuluu ennen kuin jotakin alkaa tapahtua. Niin, pikkuriikkisen tapahtua. Ilkeämielinen kriitikko voisi syyttää Viitalaa & Tolaa suuruudenhulluudesta. Tähtinäyttelijät ovat uskotelleet itselleen, että elokuvan voi kirjoittaa ja ohjata tuosta vain. Ei voi. Tarvitaan näkemystä ja osaamista.
Lyhytelokuvaksikin Elma & Liisa on liian pitkä.

Ajankohtainen kommentti

Televisiolähetykset valtaavat pian totaalisesti kodit. Perinteisiä tv-kanavia katsoo vielä puolet Suomen väestöstä. Joka neljäs seuraa tv-ohjelmia tietokoneen näytöltä. Etenkin nuoret ovat ottaneet tietokoneen haltuunsa ja katsovat netin kautta tv-viihdettä enemmän kuin televisiosta. Jos on uskomista DNA-operaattorin tilaamaan selvitykseen "Suomalaiset ja viihde 2011".
Itse katson edelleen sinnikkäästi tv-ohjelmia vanhasta televisiolaitteesta, mutta joskus olen seurannut jalkapallo-otteluja netin kautta. Se on ollut hyvin vähäistä. Netistä katsottavaa Yle-Areenaa en seuraa koskaan, en muitakaan ohjelma-alustoja. Vieläkin käytän innokkaasti MTV3:n ja Ylen teksti-tv -palveluja. Olen siis vanhanaikainen, mutta kriittisen mielen säilyttääkseni joudun aina kysymään: Tarvitsemmeko tätä kaikkea viihdettä, joka työntyy tajuntaamme television, radion, netin ja älypuhelimien kautta.
Mitenkähän muuten perinteisille videovuokraamoille on käynyt, kun nykyisin niin Elisa kuin Sonera tarjoavat kuukausimaksulla elokuvia laajakaistan kautta? Ainakaan R-kioskeilla en ole enää huomannut, että joku vuokraisi dvd-elokuvan. Ei ihme, jos MTVMedian mukaan MTV3:n Katsomo.fi -palvelusta katsotaan kuukaudessa kahdeksan miljoonaa videota. Tietenkin niistä vain murto-osa on elokuvia.
=====================================================================================================
Älytelevisio on seuraava mullistus, joka saavuttaa teknokraattien mukaan pian kodit. Näin uskoo Samsung Electronicsin sisältöpalvelujen johtaja Dan Saunders, jota Kauppalehti haastatteli viime viikolla (7.4. 2011). Saunders puhuu internetiin kytkettyjen televisioiden suosion läpimurrosta. Hän muistuttaa, että tällä hetkellä 33 % Länsi-Euroopan televisioista on yhdistetty internetiin. Tässä lienee se peruskysymys: Televisiolaitteemme ja tietokoneemme ovat nykyisin erillään toisistaan. Usein ne sijaitsevat eri huoneissa. Vaatii todella aktiivisuutta, että jaksaa rynnätä esimerkiksi A-Talkin jälkeen seuraamaan jatkokeskustelua työhuoneessa sijaitsevan läppärin näytöltä. Dan Saunders toteaa, että tulevaisuudessa kuluttaja voi ohjata televisiotaan älypuhekimella tai tabletilla. Älykkäsiin televisioihin (mitä ne sitten ovat?) voidaan ladata sisältöä verkosta. Saunders peräänkuuluttaa eri alojen vuoropuhelua, koska "kehitys tuo mahdollisuuksia maksutv-operaattoreille, internetpalveluntarjoajille ja laitevalmistajille. Kuulemma Google on jo avannut USA:ssa Google-tvpalvelunsa.
Muuten: HD eli Teräpiirtotelevisio on tulossa, joten ei liene kuin ajan kysymys, kun suomalaiset joutuvat hankkimaan uudet digiboksit - ei kai vain uusia tv-laitteita. Rahan menoa on jälleen tiedossa.

P.S. Olen kritisoinut usein TV1:n sunnuntai-illan haastatteluohjelmaa Arto Nybergiä. Viime sunnuntain ohjelma ansaitsee kiitokset. Ei mainostettu levyjä tai kirjoja, vaan puhuttiin asiaa. Eläkkeellä oleva pitkäaikainen Yle-toimittaja Tarmo Ropponen analysoi kriittisesti vaaliohjelmia. Ohjelman piristys oli Suomen jalkapallomaajoukkueen uusi päävalmentaja, "skotti" Mixu Paatelainen, jonka isän "Roto" Paatelaisen pelaamista sain nähdä kuusikymmenluvun lopulla Urheilukadun Bolliksella. Poika-Mixun puhe oli vakuuttavaa ja innostavaa. Siitä analyyttisestä puheesta sai uskoa: Saan nähdä vielä elinaikanani Huuhkajien pelejä jalkapallon EM-kisoissa. Mixu löi Arton kanssa kättä päälle, että Suomi on 2016 Ranskan EM-kisoissa. Sellaista rohkeaa, uskoa luovaa ja tiukkaa kädenpuristusta en ole nähnyt aikoihin. Suomalaisen huippujalkapallon edistäminen vaikuttaa olevan kunnossa, mutta kotimainen Veikkausliiga alkaa kärsiä luottamuspulasta. Vedonlyöntiskandaalit ja hämärää rahaa tarjonneiden henkilöiden toimet saattoivat Oulun ja nyt myös Tampereen liigajalkapallon ahdinkoon. Jonkun päättäjistä - Niinistö tai Lehtinen - täytyy nyt viheltää peli poikki, jotta liigajalkapallon kannattajakunta ei hupenisi kokonaan. Siksi vanhentuneet liigalisenssi yms. -säännöt täytyy muuttaa välittömästi. Alkakoon Veikkausliiga vasta toukokuun lopulla ja kutsuttakoon Palloliiton ylimääräinen liittokokous heti koolle. Nyt on päätösten aika. Venkoilu ei enää auta.

perjantaina, huhtikuuta 08, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 86

Fedora (Fedora, USA-Länsi-Saksa 1978) ohjaus: Billy Wilder, käsikirjoitus: Wilder ja I.A. Diamond - perustuu Thomas Tryonin tarinaan "Fedora" kokoelmasta "Crowned Heads", kuvaus: Gerry Fisher, leikkaus: Frederick Steinkamp, lavastus: Alexander Trauner, musiikki: Miklos Rozsa, pääosissa: William Holden (Barry Detweiler), Marthe Keller (Fedora/Antonia), Hildegard Knef (kreivitär Sobryanski), Jose Ferrer (tohtori Vando) sekä Henry Fonda ja Michael York omissa persoonissaan. Tuotanto: Geria-Bavaria-Atelier/Billy Wilder.

"En koskaan yritä toistaa omia menestysfilmejäni. Mutta jatko-osat ovat hyvin muodikkaita tänään. Elokuva jota valmistelen parhaillaan, Fedora, niin, olen ajatellut vakavissani antaa sille nimen Fedora II, koska se olisi muodikkaampaa." Billy Wilder 1978.
Itävaltalais-amerikkalainen, 1933 Hitleriä pakoon lähtenyt juutalainen Billy Wilder (1906-2002) oli Hollywoodin kultakauden viimeisiä suuria ohjaajia. Hänen uransa kesti Hollywoodissa 1930-luvun puolivälistä 1980-luvulle. Hän aloitti käsikirjoittajana. Wilderin kuuluisin käsikirjoitus antoi lentävän lähdön Ernst Lubitschin poliittiselle satiirille Ninotchkalle (1939), jossa näytteli hymyilevä Greta Garbo. Ohjaajana Wilder debytoi unelmien kaupungissa 1942 Kadettiheilalla. Billy Wilder ei jahkaillut, vaan tiesi aina, mitä halusi. Hän pystyi liikkumaan syvällä amerikkalaisessa elämänmuodossa (Nainen ilman omaatuntoa, Tuhlattuja päiviä, Auringonlaskun katu, Tuhansien silmien edessä, Kesäleski, Piukat paikat, Poikamiesboksi). Toisaalta irvileukana ja kyynisenä humanistina pidetty Wilder palasi mielellään Eurooppaan (Kaunis Sabrina, Yksinäinen kotka, Yks´, kaks´kolme, Avanti!).
Wilder-tutkijoiden Neil Sinyardin ja Adrian Turnerin mukaan Amerikka oli Wilderin nykyisyys, koti, työ ja vaimo, mutta Eurooppa - etenkin Pariisi ja Berliini - edustivat menneisyyttä. Vanha maailma oli irvokkkaita aineksia ja kitkeriä kommentteja ihmisyydestä esittäneen Wilderin rakastajatar, hänen sydämensä.
Fedora oli Billy Wilderin moraaliset jäähyväiset niin Hollywoodille kuin Euroopalle. Hän ohjasi 1980-luvun alussa vielä Jack Lemmon-Walter Matthau -komedian Buddy, Buddy - Varsinaiset kumppanukset, mutta se ei ole enää merkittävä hauskoista kohtauksistaan huolimatta. Mutta Wilderin suosikkinäyttelijät Lemmon ja Matthau olivat hyvässä vedossa.
Fedora tapahtuu Euroopassa, muun muassa Korfun saarella, jota kirjailija Lwrence Durrell on kuvannut teoksissaan. Wilder haikaili elokuvaansa sellaisia näyttelijöitä kuin Garbo oli nelikymppisenä ja Spencer Tracy viidenkymmenenviiden vuoden ikäisenä. Wilder ei saanut heidän laisiaan, mutta ei suinkaan huonoja korvikkeita. William Holden oli Wilderille tuttu 1950 julkaistusta mestarillisesta Auringon laskun kadusta, Marthe Keller ei ollut suuri filmitähti, mutta sopiva kaksoisrooliin. "Ajattelevien miesten" Marlene Dietrichiksi kutsuttu, saksalaissyntyinen Hildegard Knef (s. 1925) toi henkilöhtaisen tragediansa Fedoraan esittämällä pyörätuolissa liikkuvaa kreivitärtä. Knef sairastui syöpään ja taisteli hengestään lukuisten leikkausten ravisuttamana.
=====================================================================================================
Fedoran päähenkilö Barry Detweiler on riippumaton amerikkalainen elokuvatuottaja. Hän matkustaa Korfulle suostuttelemaan ikinuorta, kasvoleikkauksen läpikäynyttä 1940-luvun Hollywood-tähteä Fedoraa palaamaan kameroiden eteen. Tähden täytyisi esittää Anna Kareninaa. Barry Detweilerilla on ollut 1940-luvulla yöllinen pikaromanssi Fedoran kanssa. Kaukaiseen romanssiin vedoten Detweiler uskoo saavansa tähden elokuvaan. Mutta Detweilerin matkasta ei tule suunnitellun kaltaista. Fedoran taakse kätkeytyy salaisuus - vapauden riisto. Palapelin osaset kootaan Korfulla, mutta lopulta salaisuudet paljastetaan Ranskassa, Fedorassa viisi henkilöä etsii tekijää itsemurhan suorittaneen tunnetun Hollywood-tähden arkun äärellä. Henkilöt ovat kreivitär, kreivi, palvelija, lääkäri ja elokuvatuottaja. Arkku on nostettu näytteille
Pariisissa. Spesialistit ovat tehneet suuren urakan entisöimällä tähden ruhjoutuneet kasvot. Ihailijat saavat jättää tähdelle viimeisen tervehdyksen. Ratkaisevissa kohtauksissa soi Jean Sibeliuksen "Valse Triste".
Fedorassa toistuu takautuma naistähden yrityksestä tehdä comebackia 1960-luvulla. Hän filmaa Michael Yorkin kanssa elokuvaa Viimeinen valssi. Musiikki täyttää tanssiaishuoneiston. Kristallit kimaltelevat. Äkkiä Fedora ja York tanssivat sivummalle. Ikkunoista avautuu näkymä Wienin Schönbrunniin. Kuvaus keskeytetään, mutta Fedora ja York eivät irrottaudu toisistaan. Silmänräpäyksenä elokuva ja todellisuus yhtyvät.
Takautuma tekee kunniaa Wienille, jossa Billy Wilder syntyi. Se tekee kunnian menneen maailman loistolle, siinä välähtää Wilderin oppi-isän Lubitschin maaginen kosketus. Mutta siinä elää myös menneen Hollywoodin kuihtumaton muisto.
Billy Wilder ikään kuin palaa Fedoran hahmossa Auringonlaskun kadun tunnelmiin ja huoneisiin. Tuossa Wilderin ehkä kaikkein arvostetuimmassa elokuvassa Gloria Swanson, mykänkauden erakoitunut tähti, ja kirjialija-gigolo (William Holden) tanssivat isossa, tyhjässä salissa. He yrittävät palauttaa 1920-luvun mykän kauden muiston.
Fedora ei olisi irvileuan elokuva, jos siihen ei sisältyisi Wilderille ominaista älyllistä ironiaa. Wilder pistelee 1970-luvun lopun Hollywoodia, erityisesti uutta blockbusterpolvea, sen tapaa tehdä elokuvia. Wilder kirjoitti elokuvaansa toteamuksen: "He eivät tarvitse käsikirjoituksia, riittävät käsikamerat ja zoomlinssit". Häijy hutaisu oli ymmärrettävä, sillä Wilderin kaltaisilla vanhan polven neroilla ei ollut enää mahdollisuuksia uudessa Hollywoodissa.
Ironista leikittelyä sisältyy Fedoran alkupuolelle sijoittuvaan kohtaukseen, jossa korfulainen hotellinomistaja (Mario Adorf) mainitsee tuottaja Detweilerille: "Meillä on aina valmiina sviitti Foxille ja Paramountille." Kuultuaan, että Detweiler on riippumaton tuottaja omistaja ohjaa Detweilerin halpaan huoneeseen. Muistettakoon, että Paramount oli Billy Wilderin koti aina Hollywood-uran alusta 1950-luvun puoliväliin.
=====================================================================================================
Fedora ei tahtonut saada maailmalla millään kunnollista levikkiä. Suomen ensi-ilta oli 26.9. 1980 Dianassa. Se oli jälleen kulttuuriteko Aito Mäkiseltä. Ihastuin elokuvaan niin suuresti, että ryhdyin suunnittelemaan siitä laajaa, koko sivun artikkelia, jossa analysoitaisiin Billy Wilderin tuotanto ja ominaispiirteet kultakauden Hollywood-ohjaajana. Artikkeli valmistui. Tarjosin sitä poikkeuksellisesti Helsingin Sanomien arvostettuun Sunnuntaiosastoon. Artikkeli julkaistiin 12.10. 1980, hienosti taitettuna koko sivulle. Juttuni otsakkeessa luki isolla: "Jäähyväiset elokuvalle".
Olimme matkustaneet lauantaina 11.10 kriitikko-ystäväni Sakari Salkon kanssa Varkauteen. Se on Salkon syntymä- ja koulukaupunki, jossa hän oli vetänyt elokuvakerhoa. Luennoin kerhon näytännössä D.W. Griffithin mykän kauden mahtielokuvasta Kansakunnan synnystä. Salkoille tuli Uusi Suomi, joten menimme sunnuntaiaamuna kaupungin kioskille ostamaan Helsingin Sanomia. Ylpeyttä tuntien luin juttua ja sain Salkoltakin, joka siihen aikaan kirjoitti Keskisuomalaiseen, hyväksyvän lausunnon. Billy Wilder -artikkeli oli ainoa työni Sunnuntaiosastoon. Taiteen kerääjänäkin tunnettu Billy Wilder kuoli varsin iäkkäänä, 27.3. 2002. Hildegard Knef oli kohdannut loppunsa vajaa kaksi kuukautta aikaisemmin, 1.2 2002. Amerikan filmi-instituutti valitsi Oscareilla aikanaan palkitun Piukat paikat 100 hauskimman amerikkalaisen elokuvan listalle. Minä voisin valita lähes jokaisen Wilder-teoksen.maailman sadan parhaan elokuvan listalle.

keskiviikkona, huhtikuuta 06, 2011

NUOREN MIEHEN VIIMEINEN KESÄ * *













Markus Selinin Solariksen sisaryhtiö Bronson Club on antanut ohjaustilaisuuden nuorelle aloittelijalle. Oskari Sipolan ohjaama Elokuu on tyypillinen esikoiselokuva. Eppu Pastinen esittää yliopiston pääsykokeisiin osallistunutta Akua, jonka vanhemmat (Ilkka Heiskanen ja Henrika Andersson) lähtevät kuukauden lomalle ja suovat 1 500 euron summalla pojalleen vapauden kesän. Kesätöihin pitäisi mennä, mutta nuorukaisen mielessä kangastelee linja-autossa nähty unelmien tyttö ja halu hypätä seikkailuun. Akun tyttöystävä (Niina Koponen) lähtee interreilille, joten kaveri saa tavoitella tosissaan unelmaa.
Elokuu on tekoromanttinen road movie. Ympäri Suomea matkataan, kun väärinkäsitykset seuraavat toisiaan. Lapissa ja Kainuussakin käydään, mutta Turku näyttäisi olevan toivoa täynnä. Unelmien tyttö Juli (Lina Turkama) löytyy, mutta Akun auto pöllitään, joten matkan jatko on kekseliäisyydestä kiinni.
Elokuu toimii juuri ja juuri tunnin ajan - siihen saakka, kun Aku ja Juli jatkavat matkaa piipahdettuaan tuntemattoman pariskunnan (Timo Torikka ja Matleena Kuusniemi) lomasaaressa. Seksiä kinutaan ja lopulta sitä saadaan. Elokuvan toisella puoliskolla Sipolan kerronta lässähtää ja romanttinen kuvio alkaa vaikuttaa hölmöltä. Ohjauksessa on silti lupaavia aineksia - pidin Sipolan tavasta antaa luonnonvalon päästä taustan ikkunoista suoraan sisötiloihin.
Lina Turkama on todellinen löytö. Hänessä on filmitähtiainesta, ja jatko riippunee koulutuksesta. Näytteleminen ja etenkin puheilmaisu tarvitsevat kunnon preppausta. Turkaman tapa puhua kuin yläasteen oppilas saattoi olla tiedostettua - tai sitten puhe ei vielä kanna. Nuoruuden viimeistä kesää ja lapsuuden loppua kuvatessaan Sipola on tavoittanut Pastisen ja Turkaman henkilökuvien kautta osuvia yleismaailmallisia tensioita. Taideteollisen korkeakoulun lopputyönä tehty Elokuu on vielä raakile. Käsikirjoitus olisi tarvinnut uuden kirjoitusprosessin. Tapahtumiin olisi ehkä silloin saatu lisää draamaa ja rämäkkyyttä. Shakespearen sonattien lausuminen on kaunista, mutta ne vaikuttavat irrallisilta tarroilta. Ehkä Sipola on halunnut vakuuttaa katsojat, että hän tavoittelee rehellisen naiivisti romanttista sävyttelyä.
Kino-Palatsin lauantainäytännnössä oli rutkasti tilaa ja hiiren hiljaista, joten saa nähdä, omiiko kohdeyleisö nuorille tarkoitetun uuden hyvin suomalaishenkisen elokuvan.

Ajankohtainen kommentti

Jos seuraa joitakin Ylen TV1:n ohjelmia, niin pakosta mieleen hiipii ajatus: Yleisradiosta on tulossa Mainos-Televisio. Ohjelmissa kuten lauantainen Ykkösen aamu-tv, Arto Nyberg ja P.S. puffataan hyvin tunnettuja henkilöitä, jotka ovat julkaisseet levyn, kirjan tai elokuvan. Usein sama julkisuuden kyllästämä artisti saa mahdollisuuden esiintyä useissa ohjelmissa - niin kuin sinänsä upea Michael Monroe taannoin perjantaina P.S.:ssä ja heti perään lauantain Ykkösen aamu-tv:ssä. Jotenkin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että Ylekin mainostaa vain julkisuutta joka puolella saavia ykkösluokan artisteja ja hittikirjailijoita. Esimerkiksi
kirjallisuuden ja musiikin alojen todelliset taiteilijat eivät pääse millään esille televisiossa. Onko niin, että Ylenkin ohjelmien tuottajien puhelinluettelossa on vain niiden taiteilijoiden yms. nimet, joita hyysätään loputtomiin iltapäivälehdissä. Tiedän, että maailmamme on eriarvoinen ja epäoikeudenmukainen, mutta joskus sentään voitaisiin Ylessäkin olla ennakkoluulottomia ja luovia. Televisio on niin valtavan voimakas
julkisuusväline, että ainakin julkisen palvelun yhtiöltä voi vaatia innokkuutta nostaa esiin nimiä, joista kansa ei tiedä vielä mitään. Klassisen musiikin suomalaiset nimet jäävät nykyisin lähes täysin unholaan Ylessä. Odottaisi rohkeutta murtaa kulttuurin, viihteen ja taiteen julkkisrutiineja.

P.S. Yle on palannut tuottamaan itse viihdeohjelmia. Olli Tolan tuottama Lauantaiprojekti oli niin keskenkasvuista, sanoisinko idioottimaista, julkisen palvelun yhtiön viihdeohjelmaa, että ei voi muuta kuin todeta ykskantaan: "Uskomatonta rimanalitusta". Mistä Yle on löytänyt ohjelmaan kaksi miesjuontajaa, joiden esiintyminen oli kuin hölmöläisten huushollista. Meitä suomalaisia imarrellaan Pisa-tutkimuksen loistotuloksilla, mutta jos tutkijat tekisivät johtopäätöksiä Lauantaiprojektin miesjuontajien esiintymisestä, niin
viisari singahtaisi niin isolle miinukselle, että mediassa tuskin ihasteltaisiin suomalaisten koulutustasoa. Lauantaiprojektin aloitusjaksossa Linda Lampenius kokeili talk-shown juontajan taitoja. Suuri osa ohjelmasta kului Lindan tarinointiin Baywatch-sarjasta, jonka erään jakson kuvauksiin hän osallistui joskus muinoin. Tupsahti mieleen ajatus, että Tola on käynyt Italiassa ja inspiroitunut Silvio Berlusconin kaupallisten tv-kanavien älyvapaista viihdeojelmista. Korostan vielä, että television ei tarvitse olla vain synkistelyn ja syvällisten asiaohjelmien välittäjä, vaan välillä katsojan pitää voida ottaa rennosti, joten ohjelma saa myös viihdyttää. Mutta mitä sitten, jos ohjelma ei viihdytäkään, vaan suututtaa ja tympäisee - kuten kävi Lauantaiprojektia katsoessa.
Kauhun sekaisin tuntein odottaa seuraavaa Lauantaiprojektia, jossa Dannyn pitäisi päteä talk-show -juontajana. Käsittämätöntä, että Danny on suostunut ohjelmaan sen jälkeen, kun hän isännöi jokin aika sitten suurenmoisesti, nasevasti ja viisaasti MTV3:n hienon Linnan tähdet -ohjelmasarjan jaksoa.

lauantaina, huhtikuuta 02, 2011

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 85

Kauriinmetsästäjä (The Deer Hunter, USA 1978), ohjaus: Michael Cimino, käsikirjoitus: Deric Wasburn - Ciminon, Wasburnin, Louis Garfinklen ja Quinn K. Redekerin aiheesta, kuvaus: Vilmos Zsigmond, musiikki: Stabley Myers, pääosissa: Robert De Niro (Michael Vronsky), John Gazale (Stan), John Savage (Steven), Christopher Walken (Nick), Meryl Streep (Linda), Georhe Dzundza (John). Tuotanto: Emi Films.

Kauriinmetsästäjä oli ensimmäinen suuri arvosteluni Helsingin Sanomissa. HS:n Ajankohtaistoimituksen esimies V-P Koljonen soitti minulle pääsiäisen jälkeen Jämsänkoskelle. Hän kysyi: Olisinko halukas tulemaan töihin lehteen, alueena tv-elokuvat ja HS-elokuvatoimittajan tuuraaminen. Olihan se uskomaton tarjous. Pyysin muutaman päivän miettimisajan.
Meillä meni perheellä hyvin Jämsänkoskella, kolmas lapsemme, tyttö, oli vuoden ikäinen. Äidillä oli hyvä työpaikka Jämsän lukiossa. Minä johdin kunnankino Kino-Otavaa, ja yhteistyökumppanini, Jämsänkosken koulutoimenjohtaja Jaakko Saares oli etsimässä meille omakotitalon paikkaa. Silti makea vei mielen. Vastasin myöntävästi HS-tarjoukseen.
Kirjoitin todellakin syksyllä 1979 tv:ssä esitettävistä elokuvista - eikä niitä ollut viikossa kuin viisi-kuusi. Oli aikaa istua teatterielokuvien lehdistönäytännöissä. Ja silloin tällöin sain tilaisuuden kirjoittaa kritiikkiä Helsingin valkokankaille tulevista uusista elokuvista. Michael Ciminon Vietnam-elokuva Kauriinmetsästäjä on jäänyt mieleeni, koska sain laatia siitä ison arvostelun lehteen. Ja silloin elokuva-arvostelut saivat palstatilaa lehden ajankohtaisosastossa. Ne taitettiin hyvin. Jokainen lehden lukija huomasi elokuva-arvostelut
(kulttuuriosastoon niitä ei oltu kelpuuteettu, ei myöhemminkään).
Kauriinmetsästäjä oli saanut Suomen ensi-illan 28.9. 1979 Jyväskylän Fantasiassa. Helsingissä se tuli ohjelmistoon lokakuussa. Minulla ei ole säilynyttä HS-arvosteluani, mutta muistan edelleen pääkohdat.
Kirjoitin, että Michael Cimino on sittenkin tehnyt lopullisen elokuvan Vietnamin sodasta. Hän osaa kertoa eeppisesti lukuisten henkilöiden tarinan. Hän osaa heittäytyä amerikkalaisen terästeollisuuskaupungin arkeen, nostaa sieltä esille työläisiä, joilla on unelmia, joilla on perhe, jotka tavoittelevat rakkautta, joilla on halua menestyä, ehkä halu puolustaa isänmaataan.
=====================================================================================================
Kauriinmetsästäjän prologissa työläiskaverukset ovat metsällä. Saamme tietää, että kauriin tappamiseen hyväksytään vain yksi laukaus. "One shot is what it´s all about. A deer has to be taken with one shot." Kuka pystyy siihen, saa tietenkin porukan arvonannon.
Tunnelmiltaan pakahduttavassa elokuvassa Vietnamiin lähtevät terästyöläiset, "kauriinmetsästäjät", kokoontuvat railakkaaseen illanviettoon. Cimino osoittaa heti elokuvan alkupuolella, miten kuvata ryhmää, yhdessäoloa, tanssia, juhlaa, rakkautta. Hän kuvaa miehiä, jotka vannovat ystävyyttä ja solidaarisuutta. Siinä on Michael, joka rakastaa Lindaa. Siinä ovat Stan ja Steven, siinä hoippuu vielä Nick, josta Michaelin ohella on tuleva elokuvan toinen päähenkilö.
Harvassa elokuvassa tapahtuu samanlaista shokkisiirtymää kuin Kauriinmetsästäjässä. Se on leikkaus amerikkalaisesta terästeollisuuskaupungista Vietnamin viidakkoon, helikopteriin, sotaan, kamppailuun säilymisestä hengissä. Michael Cimino osoittaa realistisesti, mitä Vienamin viidakoissa tapahtuu. Hän näyttää, mitä Michaelille ja Nickille tapahtuu. Hän näyttää sodan kaaoksen ja väkivallan, ja ennen kaikkea yksilölle aiheutuvat negatiiviset vaikutukset. Mitä Michaelista ja Nickistä tulee? Häviääkö moraali? Miten alas ihminen voi vaipua sodan hirveyksien turruttamana? Elokuvan ehkä kuuluisimmassa kohtauksessa pelataan venäläistä rulettia ihmishengillä. Tuo piinaava jakso todistaa lopulta ihmisen moraalin täydellisen kuoleman.
Kauriinmetsästäjä on Michael Ciminon magnum opus. En voi olla ihailematta elokuvan sisällöllistä kaarta, joka on syklinen: Alun terästeollisuuskaupungin pojista osa palaa kotiin, mutta Nickiä täytyy lähteä etsimään. Se on Michaelin tehtävä, sillä ystävää ei jätetä. Tässä mielessä Cimino osoittaa olevansa humanisti, joka ei päästä pahaa valloilleen. Se, että Nick on päästänyt pahan sisällään valloilleen, lienee maailman historian tarpeettomimman sodan syytä.
Michael Cimino sai elokuvaansa uskomattoman hyvän näyttelijäjoukon. Kaikki he, De Niro, Walken, Savage, Gazale, Streep, olivat tuohon aikaan huippukunnossa, jos sallitaan urheilutermi. Heidän näyttelemisestään, heidän kasvoistaan, heidän replikoinnistaan, kaikesta heistä paistoi usko elokuvaan, josta tulee elämää suurempi. Ja tämä tapahtui aikana, jolloin Francis Ford Coppola oli hämmästyttänyt Ilmestyskirja.Nyt. -sotaeepoksellaan maailman elokuvakatsojia.
Michael Cimino sai Kauriinmetsästäjän kuvaajaksi mestari Vilmis Zsigmondin, jonka nimi on vilahdellut aikaisemmin tämän sarjan artikkeleissa. Zsigmond hallitsee niin eeppiset kohtaukset kuin lähikuvien intensiteettin. Monesti Zsigmondin kamera hurjistuu liikkumaan maisemassa kuin se seuraisi helikopterien jylinää ja rytinää. Kauriinmetsästäjän ansio on siinä, että Michael Cimino ei ryhdy kommentoimaan poliittisesti Vietnamin sotaa, vaan toimii toisella tasolla. Hän kertoo miehistä, jotka eivät tiedä lähtiessään, mihin joutuvat. Alun juhlien - kysymys on venäläisortodoksisesta yhteisöstä - jälkeen miesten into laantuu, kun heistä tulee sotilaita ja viidakko avautuu. Siinä käy samalla tavalla kuin monissa edeltävissä sodissa. Miehet lähtevät torvet soiden ja mieli korkealla kunnian kentille, mutta ei kestä aikaakaan, kun kaikki muuttuu. Sota laannuttaa innostuneen mielen.
Jos muistaisin syksyn 1977 arvosteluni, niin haluaisin tarkistaa olinko kehunut teknisesti ja visuaalisesti erittäin erinomaista ohjausta. Olinko muistanut mainita elokuvan uskomattoman koskettavasta tunnelmasta,
kerronnan liekehtivästä jatkumoista, jossa vaihtelevat niin runolliset kuin realistiset tasot sekä sodan julmat kuoleman hetket. Jollain käsittämättömän maagisella tavalla Michael Ciminon elokuvan kuvat vetävät puoleensa alusta loppuun. Eikä voi unohtaa musiikkia, joka tukee pennsylvanialaisen kaupungin terästeollisuustyöntekijöiden matkaa manalaan ja sieltä pois.
Olen edelleen vakuuttunut, että nuorena arkkitehtuuria ja maalaustaidetta opiskellut, käsikirjoittajana aloittanut Michael Cimino (s. 1943) olisi nykyisin lähes Martin Scorsen tasoinen amerikkalaisohjaaja, jos kohtalo ei olisi määrännyt toisin. Cimino teki Kauriinmetsästäjän jälkeen United Artistisille hienon eeppisen westernin Portti ikuisuuteen, mutta elokuvan tuotanto oli niin kallis, että se kaatoi Charles Chaplinin, Douglas Fairbanksin ja Mary Pickfordin 1920-luvulla perustaman filmiyhtiön. Elokuvaan tehtiin jatkuvasti lisäkuvauksia. Cimino halusi kohtauksista toiseen täydellistä jälkeä.
=====================================================================================================
Kauriinmetsästäjän arvostelu oli rohkea 1970-luvun lopulla, jolloin poliittiset höyryt eivät olleet vielä kokonaan sammuneet. Vasta myöhemmin kuulin, että lehden ulkomaanosaston tomittajat olivat suunnitelleet vastinetta arvioinnilleni.
Miksi?
Olin ylistänyt poliittisesti epäkorrektisti elokuvaa, jossa näytetään ra´asti pohjoisvietnamilaisten suorittamat kidutukset. Eiväthän kommunistit voineet olla julmia. Silloin ei saanut sanoa, että eivät vain amerikkalaiset olleet epäinhimillisiä, vaan vastapuoli pystyi samanlaisiin tekoihin.