lauantaina, maaliskuuta 17, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 127

Intohimojen labyrintti (Laberinto de pasiones, Espanja 1982) ohjaus, käsikirjoitus ja lavastus: Pedro Almodóvar, kuvaus: Ángel Luis Fernándes, lavastus: Virginia Rubio, musiikki: Bernardo Bonezzi, Fabio McNamara, leikkaus: Terry Lennox, pääosissa: Cecilia Roth (Sexilia), Imanol Arias (Riza Niro), Helga Line (Toraya), Marta Fernández Muro (Queti), Fernando Vivanco (tohtori), Ofelia Angélica (Susana), Ángel Alcázar (Eusebio). Tuotanto: Pedro Almodóvar/Alphaville.

Francon vuoden 1975 kuoleman jälkeisen espanjalaisen elokuvan ensimmäisiä ulkomailla huomattuja ja korkeasti arvostettuja ohjaajia on ollut Carlos Saura. Espanjalaisohjaajan Korppi sylissä (1977) saavutti Suomessakin suuren menestyksen. Saura oli aloittanut jo ennen Francon vallan päättymistä, mutta hänestä ei tiedetty vielä kovin paljon Suomessakaan. Pian tiedettiin.
Todellinen espanjalaisen elokuvan kahdeksankymmenlukulainen ohjaajatulokas oli Pedro Almodovar, jonka roolikomedia Naisia hermoromahduksen partaalla (1987) ja häkellyttävän eroottinen Matador (1986) herättivät meilläkin laajaa huomiota. Noiden elokuvien jälkeen Suomessa esiteltiin Pedro Almodovarin varhaisimpia elokuvia, joista maineikkain ja mielestäni vieläkin paras on värikäs "postmoderni rakkauskomedia on Intohimojen labyrintti - 2000-luvun Puhu hänelle -teoksen ohella.
Pedro Almodovarin Intohimojen laryrintissä mies on homo ja nainen nymfomaani. Madridilainen Pedro Almodovar tuntee gay-ryhmien elämäntavan. Toisaalta hän tuntee Madridin suurkaupunkielämän pulssin. Almodovar liioittelee, luo omaa elokuvallista kuvastoaan, mutta ei koskaan kadota otetta realismiin.
Pedro Almodovarin elokuvassa (elokuvissa) ihmiset pyörivät kuin hyrrät elämän absurdeissa tilanteissa, joista uskomattomimmat hetket ohjaajan maaginen kosketus muuttaa uskottavaksi - kuten kirjoitin 11.8. 1990. Tuona elokuun iltana Intohimojen labyrintti tuli ensi-iltaan Helsingin Andorraan. Teatteri ei tietenkään toimi enää säännöllisesti.
Intohimojen labyrintissa hullutteleva ja vakava Pedro Almodovar yhdistelee lukuisia henkilösuhteita ja rakkausepisodeja. Hän esittelee joukon ihmisiä, joista osa on menneisyyden tahraamia ja osa tähyilee epävarmaan tulevaisuuteen. Jälleen Almodovar pyörittää kuin taikuri intohimojen karusellia ja näyttää meidän ihmisten heikkoudet ja vahvuudet. Ihmeellisillä tavalla ohjaaja puhdistaa onnettomuuksiemme jäljet ja yllyttää meidät nautintoihin. Ihmiskeho on Almodovarille kuin kartasto onneen ja iloon.
Melkein naurattaa muistella elokuvasta erottuvia henkilötyyppejä, joille ohjaaja on keksinyt erikoisia nimiä. Muuan sellainen on tyttöbändin jäsen Sexilia, todellinen erotomaani, ja abarialaisen hallitsijan jälkeläinen Riza Niro. Riza on kiinnostunut miehistä, mutta kestää aikansa ennen kuin hän löytää Madridissa todellisen lemmen. Sexilian ja Rizan ympärille punotaan hyvin epätavallisia henkilötyyppejä - kuten Sexilian gynegologi-isä, pesulan tyttö, muhkea psykologi, entinen prinsessa, rockbändin jäseniä ja - yllätys, yllätys - muslimiaktivisti.
=====================================================================================================
Matadorissa picadorin sivallukset risteytyivät saappaiden, stilettien ja viittojen fetisistiseen maailmaan. Pinnan alla Pedro Almodovar kritisoi maskuliinisuutta ja sen sukupolvesta toiseen jatkuvaa roolimallien jäljittelyä, joka kumpuaa suoraan espanjalaisen yhteiskunnan traditioista.
Naisia hermoromahduksen partaalla kannusti naisia murtamaan yhteisin ponnisteluin miesten valheiden kehät. Almodovar selvästikin sitoi espanjalaismiehet perinteisiin rooleihinsa, mutta kohotti naiset sankareiksi. Eikä Almodovarin tuotantoa ja tyyliä tunteva voinut nytkään olla ihailematta naiskuvia. Ohjaaja osaa todella antaa naisille älyn, mielen ja sielun, kuvata heitä kokovartalo-otoksissa.
Intohimojen labyrintissä espanjalaisohjaaja todisti kykynsä muuttaa asetelmia ja vaihtaa näkökulmia. Homomiesten todellisuutta kuvatessaan ohjaaja rikkoo nyt mieskuvan perinteitä ja antaa naisen viettelylle nymfomaanin siivet. Almodovarin elokuvassa lukuisat henkilöt etsivät sitä elämän yhteistä tekijää ja merkitystä.
Eikä Pedro Almodovar olisi eurooppalaisen elokuvataiteen mestareita, jos hän ei pystyisi yllättämään katsojia. Muutoksen mahdollisuus väijyy aina jokaisen henkilön oven takana. Ja miten luontevasti ohjaaaja sekoittaa surrealistiset fantasiat ja arkipäiväiset unet. Koskaan ei voi tietää, kenen naamio riisutaan ensin. Ohjaajakin saattaa riisua naamionsa, joihin katsojat tottuivat edellisessä elokuvassa.
Voisi väittää, että Intohimon labyrintissä on vielä ohjaajan kokemattomuudesta johtuvaa tyhjäkäyntiä - tosin hyvin vähän. Sen taas voi todeta, että huvin ja nautinnon portteja avatessaan Pedro Almodovar kirkastaa madridilaista kaupunkimaailmaa. Tai poimii sieltä nautittavia yksityiskohtia.
Monissa Almodovarin myöhäisemmissäkin elokuvissa on ollut merkittävää espanjalaisen värikartaston huikea taju. Ruskean ja punertavan, keltaisen ja harmaankin sävyt ovat läsnä. Sen saimme todistaa paikan päällä keväällä 2003. Kaupungilla liikkuessaan, rakennuksia katsellessan tajusi yhtäkkiä olevansa aivan kuin almodovarilaisessa elokuvamaailmassa. Sitten kun sai katsoa madridilaisessa museossa suuren katalonialaisen kuvataiteilijan Antoni Tapiesin (1923-2012) maalauksia - kuten esimerkiksi 1955 valmistunut "Teos No: XXVIII", yhtymäkohdat ja erilaisuudet Pedro Almodovarin elokuvien väriestetiikkaan löytyivät helposti.
Taidekriitikot ovat puhuneet Tapiesin maalauksista "kuin umpeen muurattuina seininä" (Timo Valjakka). Pedro Almodovarin elokuvissa nuo seinät avataan ja tapiesilainen väri saa uuden merkityksen. Tapiesin tauluissa ei viitattu niinkään vähitellen paljastuvaan uuteen todellisuuteen, mutta Almodovarilla elokuvallinen tila on koko ajan liikkeessä ja lopulta se johtaa uusiin kokemusmaailmoihin.

Ei kommentteja: