sunnuntaina, toukokuuta 06, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 133

La Belle noiseuse - Tuntematon mestariteos (La belle noiseuse, Ranska 1991) ohjaus: Jacques Rivette, käsikirjoitus: Rivette, Pascal Bonitzer, Christine Laurent, kuvaus: William Lubtchansky, musiikki: Igor Stravinski, pääosissa: Michel Piccoli, Emmanuelle Béart, Jane Birkin, David Burszten. Tuotanto: Pierre Grise, Martine Marignac/FR3 Films/Pierre Grise Productions/George Reinhart Productions.

Ranskalainen elokuvakriitikko Michel Delahye vieraili elokuussa 1966 Jyväskylän kulttuuripäivillä. Hän esitteli napakassa esitelmässään Ranskan uuden aallon, uuden elokuvan synnyn ja uusien nuorten ohjaajien tulon 1950-lopulla. Delahye mainitsi sellaiset ohjaajat kuin Rivette, Rohmer, Truffaut, Godard ja Chabrol. Tiesimme nämä ohjaajat jo Suomessa, sillä heidän elokuviaan oli esitetty tiiviisti 1960-luvun alkupuolella.
Michel Delahye määritteli Ranskan uuden aallon perustaksi Cahiers du Cinema -lehden, jossa monet nuoret ohjaajat olivat toimineet kriitikoina. Delahyen esittämä ajatus ei ollut suinkaan uusi, kun hän sanoi tulokkaiden ajatelleen jo kriitikoina elokuvan tekemistä. "He olivat opetelleet ennen esikoisteostensa ohjaamista jo elokuvan tekniikkaa, tehneet kaitafilmejä ja lyhytelokuvia ja näin oppineet ilmaisemaan itseään kameralla."
Kirjoitin jutun Michel Delahyen esitelmästä 11.8. 1966 Uuteen Suomeen, mutta minun olisi pitänyt mainita siinä, että Ranskan uuden aallon tulon esitteli meillä ensimmäisenä Aito Mäkinen. Hyvien laatuelokuvien maahantuoja ja elokuva-arkiston silloinen toiminnanjohtaja kirjoitti Ranskan uudesta aallosta 1959 ilmestyneessä Elokuvan vuosikirja Studio 5:ssä. Mäkinen oli osallistunut Cannesissa vuoden 1959 "vallankumoukselliseen" festivaaliin, joilla Ranskan uuden aallon ohjaajat olivat julkaisseet ensimmäiset elokuvansa.
Mäkinen totesi: "Ranskan festivaaliedustus oli kokonaan uusien nimien varassa ja Cannesista levisi maailman lehdistöön uutisia Ranskan elokuvan uudistumisesta, "uudesta aallosta". Mäkisen mukaan ranskalainen elokuva oli 1950-luvulla näivettyneessä tilassa. Taas Delahye totesi hiukan samalla tavalla kesällä 1966 Jyväskylässä, että Ranskan elokuva oli ollut kaksikymmentä vuotta paikallaan, "jähmettynyt, mitään kehitystä ei ollut tapahtunut".
Uuden aallon ohjaajat tulivat murtamaan pysähtyneisyyden kehän. Tosin asiasta kirjoittaneet ovat aina muistuttaneet muutamasta vahvasta persoonallisesta ranskalaisesta ohjaajasta, jotka uhmasivat 1950-luvulla tätä pysähtyneisyyttä. He olivat Jean Renoir, Robert Bresson ja Jacques Tati. Miksei Jacques Beckerkin.
Olen aikaisemmin tässä sarjassa esitellyt niin
François Truffautin, Jacques Rozierin ja Jean-Luc Godardin uuden aallon tuotantoa. Claude Chabrolista en ole puhut, vaikka hänen ensimmäiset elokuvansa Ystävykset (1958) ja Rohkea nuoruus (1959) ansaitsivat kaiken huomion. En ole myöskään kirjoittanut Jacques Doniol-Valcrozesta, enkä uuden aallon rinnalla vaikuttaneesta Louis Mallesta, mutta samalla tavalla uudesta aaallosta sivummmalla olleen Alein Resnaisin olen ottanut mukaan sarjaan. Olen huomioinut suosikkini Jacques Demyn ja Eric Rohmerin. En sensijaan ole käsitellyt aikaisemmin Jacques Rivetteä, joka hurmasi meidät vuonna 1960 elokuvallaan Pariisi kuuluu meille.
=====================================================================================================
Olemme nähneet Jacques Rivetten (s. 1928) elokuvia harvakseltaan Suomessa. Pariisi kuuluu meille -elokuvan jälkeen saimme katsoa Nunnan (1966), joka aiheutti aikoinaan sensuurikiistoja Ranskassa. Rivette kuvaa Diderotin romaanin pohjalta 1700-luvun ranskalaista tyttöä, joka suljetaan vastoin tahtoaan luostariin. Godardin vakiokasvo Anna Karina on pääosassa.
Nunnan jälkeen kului neljännesvuosisata ennen kuin seuraava Rivette-elokuva sai meillä ensi-illan. Se oli tässä esiteltävä La Belle noiseuse - Tuntematon mestariteos, joka nähtiin ensimmäisen kerran 13.11. Illusionissa. Vastaanotto oli mykistävä, innostunut, sillä Rivetten elokuva taiteesta ja taiteilijasta sai haukkomaan henkeä - jo värikompositioidensa tähden.
Jacques Rivette on Rouenin kasvatti. Hän toimi 1950-luvulla kriitikkona Cahiers du Cinema -lehdessä. Rivette harjoitteli elokuvaa Renoirin ja Beckerin assistenttina. Rivette toimi vielä kameramiehenä Truffautin ja Rohmerin lyhytfilmeissä. Sitten Rivette ohjasi lyhytelokuvia ennen kuin rohkeni toteuttaa ensimmäisen näytelmäelokuvansa Pariisi kuuluu meille.
Sitä on pidetty kriitikon elokuvana, jossa kuvataan esikoisohjaajan hiukan epävarmoin keinoin pariisilaisia miljöitä ja älymystön elämää. Elokuvaan sisältyy omaelämäkerrallisia piirteitä. Elokuva ei menestynyt, joten Rivette palasi muutamaksi vuodeksi Cahiers du Cineman toimitukseen.
Jacques Riveten tiedetään kirjoittaneen vastentahtoisesti elokuva-arvosteluja. Häntä pidettiin cahierslaisen ryhmän henkisenä sieluna, joka hallitsi puheen paremmin kuin kirjoittamisen. Rivette pyrki määrittelemään elokuvan olemusta niin Hitchcock-artikkelissaan kuin Roberto Rossellinin Matka Italiaan (1954) -elokuvan arvioinnissa.
Karkeasti ilmaisten elokuva oli Rivettelle ulkoisen ja sisäisen maailmojen yhdysside. Ohjaajana hän oli kokeilija, modernisti, joka pysyi uskollisena uuden aallon periaatteille. Hän edusti cahierslaisten ryhmässä Truffautin ohella tiukimmin auteurin eli tekijänpolitiikan ideaa.
Rivette puhui usein elokuvan mysteeristä, jonka vain ohjaaja voi paljastaa. Hän tavoitteli uuden aallon tutkijoiden mukaan abstraktia konkreettisen takaa, välittömyyttä rituaalin kautta, näkymätöntä näkyvän kautta. Tutkijat ovat tiivistäneet, että Rivette tavoitteli salaisuutta joka on annettu kaikkien nähtäville mutta joka paljastuu vasta vaikean elokuvallisen työstämisen kautta.
Jacques Rivetteä on pidetty myös "mahdottomana" ohjaajana, joka ei luopunut tavoitteistaan. Hän oli "näyttämöllepanija", joka etsi todellisuuden toisia ulottuvuuksia ja saattoi innostua teatterin hulluudesta. Nunna oli juuri sensuurirkiistojen ja ranskalaisten rakastaman Denis Diderotin (1713-1784) tähden Rivetten harvoja yleisömenestyksiä - toinen oli tämä La Belle noiseuse - Tuntematon mestariteos.
Nunnan jälkeen Jacques Rivette ohjasi tv-dokumentin ja 1968 neljä tuntia kestävän L´Amour fou`n eli Hullun rakkauden. Erich von Stroheimin 1920-luvun Greed tulee mieleen, jos ajatellaan elokuvien alkuperäisiä hurjia pituuksia, sillä 1970 valmistunut Rivetten Ou One kesti lähes kolmetoista tuntia. Sitä ei liene esitetty kuin kerran. Se leikattiin 1973 neljään tuntiin.
Normaaliin kahden tunnin kestoon Rivette pääsi 1976 elokuvassa Duelle. Rivette-tuntijat ovat todenneet, että ohjaaja tavoitteli elokuvien hurjilla pituuksilla jonkinlaista kuolleen hetken pakkomiellettä, joka voisi elokuvassa johtaa mozartilaiseen juhla-aikaan.
=====================================================================================================
La Belle noiseuse - Tuntamaton mestariteos kestää neljä tuntia. Kesto ei ole nyt ongelma, jos katsoja on viehtynyt kuvataiteeseen. Jacques Rivette tutkii elokuvassaan fiktion ja taiteen suhdetta, erään maalauksen syntyhistoriaa. Teatteri on vaihtunut maalaustaiteeksi Rivetten "näyttämöllepanon" estetiikassa. Taide ja elämä saavat kiehtovan vastakohtaisen esittelyn, ihmisten hulluudet, ihmissuhteiden vaikeus törmäävät joko hullun rakkauden paloon tai ihmisen mahdolliseen muuttumisprosessiin.
Jacques Rivetten elokuva on haastavampi ja komploisoidumpi kuin vaikkapa 1950-luvun Picasso-arvoitus, jossa Henri-George Clouzot innostui teknisiin kokeiluihin. Clouzot kuvasi Pablo Picassoa luomisprosessissa kankaan edessä. Tosin Clouzotin merkittävä teos on opetustarkoituksiin soveltuva tunnin pituinen dokumenttielokuva, jossa Picasso selittää pyrkimyksiään taiteilijana.
La Belle noiseuse - Tuntematon mestariteos perustuu Honore´ de Balzacin (1799-1850) novelliin. Jacques Rivetten elokuvaa on pidetty vapaana sovituksena novellista. Ei Rivette elokuvantekijänä lähtisikään pelkän kuvittamisen tielle. Rivette kertoo nuoresta taiteilijasta, joka ahmii vaikutteita vanhalta mestarilta Frenhoferilta (Michel Piccoli) . Nuori taiteilija Nicolas (David Burszten) päästää lemmittynsä Mariannen (Emmanuelle Béart) vanhan taiteilijan malliksi. Vain siten "tuntematon mestariteos" voisi valmistua.
Elokuvan alussa avautuu näkymä burgundilaiseen maaseututaloon. Frenhofer ottaa mittaa partneristaan Lizistä (Jane Birkin). Liz on Frenhoferin muusa. Ongelmien tähden vanha taiteilija on päättänyt lopettaa maalaamisen. Liz kiinnittää huomionsa Frenhoferin viimeisimpään maalaukseen, keskeneräiseksi jääneeseen tauluun, jonka nimi on "Kaunis Rettelöitsijä." Taulu on piilotettu Frenhoferin studioon. Kaksi ihmistä yrittää elää sivussa taiteesta kunnes taidekauppias saapuu taloon ja esittelee nuoren taiteilijan Nicolasin ja tämän tyttöystävän Mariannen.
La Belle noiseusessa heittäydytään julmaan peliin, sillä Marianne ei suostu hevillä Frenhoferin malliksi. Vanha taiteilija ja malli alkavat kamppailla taiteen tekemisen ehdoista. Molemmat ovat lähes itsetuhon partaalla, sillä "Kauniin Rettelijöitsijän" saattaminen valmiiksi ei tapahdu helpolla.
Rivette kuvaa lähes kolmen tunnin ajan tätä prosessia, jossa alaston Marianne poseeraan despoottina esiintyvälle Frenhoferille. Marianne yrittää saada vanhan taiteilijan uskomaan, että hänen on annettava olla sellainen kuin hän on. Kun maaalaus lopulta on valmis, Mariannesta on kehittynyt "tuo kaunis rettelöitsija", joka ei pysty katsomaan maalausta objektiivisin silmin.
Jacques Riovette näyttää kiinnostavasti, miten alkuperäinen ja keskenjäänyt maalaus voi muuttua, miten kangas paljastaa Mariannen heijastavan muusa-Lizin kasvoja mieluimmin nuorena. Kankaan veri antaa katsojan aavistaa, että kysymys on ollut enemmän Frenhoferin henkisestä väkivallasta, julman pelin vaarallisista aspekteista.
Balzacin novellisssa Frenhofer on kuvattu Pygmalion-hahmoksi, mutta Rivetten elokuvassa vanha taiteilija uskoo, että "tuntematon mestariteos" syntyy viivojen ja värien leikistä. Hän uskoo vielä, että taulu on kuva todellisesta naisesta. Se on Frenhoferin hybris, jonka vallassa hän on maalannut tämän mestariteoksensa.
Jacques Rivette todistaa elokuvallaan, miten raskas ja vaikea on todellisuuden ja taiteellisen luomisprosessin välinen linkki. Der Spiegel -lehden haastattelussa Rivette määritteli elokuvansa tavoitteen: "Teimme kaiken mahdollisen, jotta elokuva mieluimmin näyttäisi kuin puhuisi maalaamisesta."

Ei kommentteja: