lauantaina, toukokuuta 12, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 134

Matkalla Idahoon (My Own Private Idaho, USA 1991), ohjaus ja käsikirjoitus: Gus van Sant, kuvaus: Eric Allan Edwards, John Campbell, musiikki: Bill Stafford, pääosissa: River Phoenix (Mike Waters), Keanu Reeves (Scott Favor), William Richert (Bob Pigeon), James Russo (Richard Waters), Rodney Harvey (Gary), Chiara Casdelli (Carmelia), Grace Zabriskie (Alena). Tuotanto: Laurie Parker/New Line Cinema.

Helsingin Andorrassa 22.1. 1993 ensi-illan saanut Matkalla Idahoon on vuosikymmenen amerikkalaisia elokuvia. Portlandilaissyntyinen ohjaaja Gus Van Sant lunastaa elokuvassa kaikki lupaukset ja odotukset, jotka heräsivät nähtyäni kolme vuotta aikaisemmin valmistuneen läpimurtoteoksen Drugstore Cowboyn. Siinä Matt Dillon ja Kelly Lynch tulkitsivat apteekkeja ryöstäviä narkkareita. Elokuvan sykkivä voima oli tarinan kaihtelematon suoruus ja toteutuksen omaääninen tuoreus, tekijän kyky eläytyä laitapuolen kulkijoiden ja sairaiden ihmisten elämään.
Matkalla Idahoon on loistava, monisyinen ja kuviltaan vapautunut elokuva. Gus Van Sant yhdistää luontevasti ohjauksellisen poltteen ja näkemyksellisen vireyden kulttuuritietoon - ja mikä parasta - päähenkilöiden annetaan unelmoida. Olen puhunut aikaisemmin karheasta gay-pastoraalista, joka syvenee etsinnän ja kaipuun odysseiaksi. Amerikan takamaat ja nuhruiset kaupungit kääntyvät kohti taivasta, hohtavat toivon ja vaaran keitaina. Ei ole ihme, että ranskalainen Cahiers du Cinema -lehti tiivisti elokuvan olemuksen: "Maailma on katu."
Matkalla Idahoon kertoo hennosta ja nuoresta uneksijasta Mikestä, joka kauppaa itseään kadulla. Mike kärsii narkolepsiasta. Hänen ajatuksensa kääntyvät kohti lapsuutta. Itse asiassa Mike etsii äitiään Idahon, Seattlen, Portlandin ja USA:n Rooman kulmilta. Idahossa hän kohtaa veljensä Richardin. Veli tietää jotakin poikien äidistä ja isästä, mutta mitä hän paljastaa.
Seattlessa Mike tapaa pormestarin pojan Scottin. He kiintyvät toisiinsa. Nuorukaisten rakkaus luo uskomattoman hellän ja elävän yhteisyyden tunteen, jonka vain toisen lähtö voi tuhota.
Portlandissa elokuva muuttuu hetkeksi perhedraamaksi, jonka näyttämönä on hylätty talo. Mike ja Scott tapaavat Bob Pigeonin, joka haluaisi ryhtyä pojille isän korvikkeeksi. Bob on kuvattu eräänlaiseksi homojen ja varkaiden kuninkaaksi, joka kyttää Scottin perintöä.
Hylätyn talon jaksossa on sanottu ilmenevän Orson Wellesin Falstaffista eli Chimes at Midnightista (1966) periytyviä shakespearelaisia "keskiyön" tunnelmia. Gus Van Sant kiihdyttää jakson hurjaan teatraaliseen leikkiin, jossa Bob ja Scott käyttävät kieltä kuin Hal ja kuningas Shakespearen Henrik IV:ssa. Welleshän sisällytti näytelmän ensimmäisen ja toisen osan Falstaff -elokuvaansa.
Gus Van Sant on sanottu saaneen idean elokuvaansa juuri Orson Wellesin Falstaffista. Van Sant halusi kokeilla, voiko historiallisen draaman "näytellä" kaduilla. Van Santin mielestä Wellesin nerokas elokuva ymmärrettiin aikanaan väärin. Ehkä van Sant halusi palauttaa Wellesin, "hauraan jättiläisen", vuonna 1966 valmistuneen elokuvan maineen.
Mike on jokaisessa kaupungissa keskiyön cowboy, katujen kulkija, joka ei tiedä oikeaa paikkaansa yhteiskunnassa. Bochumin yliopistossa työskennellyt historioitsija ja audiovisuaalisen osaston luennoitsija Rainer Vowe on verrannut Mikeä Odysseukseen, jonka vaellus on jatkuvaa menoa ilman loppua. Eräässä tärkeässä jaksossa Mike vaipuu kohti tajuttomuuden tilaa. Vain vanhan kotielokuvan kuvat pitävät Miken vielä "elossa" - alkuperäisen tarkoituksen eli etsinnän lomassa.
Miken rooli oli nuoren River Phoenixin (s. 1970) suuri voitto. Phoenix kuoli huumeiden yliannostukseen lokakuun viimeinen päivä vuonna 1993. Hänen sydämensä petti yökerho The Viper Roomin ulkopuolella, Länsi-Hollywoodissa. Matkalla Idahoon -elokuvan jälkeen lahjakas Phoenix oli näytellyt kahden vuoden aikana kuudessa elokuvassa, muun muassa Robert Redfordin kanssa Phil Alden Robinsonin ohjaamassa hakkeridraamassa The Sneakersissa.
=====================================================================================================

Matkalla Idahoon liittyy amerikkalaisen independent-elokuvan jatkumoon. Termin independent sanotaan peirytyvän 1950-luvun lopun Fim Culture -lehdestä, jota guru Jonas Mekas toimitti, ja John Cassavetesin pioneerimaisesta Shadows-elokuvasta. Independent-elokuvien tekijät välttivät Hollywoodin rahahanoja, koska he halusivat toimia omillaan. He halusivat pitää itsellään kaiken elokuvan tekemiseen liittyvän kontrollin, aina tarinasta näyttelijöiden valintaan, ohjaukseen ja leikkaukseen. Independettejä tuki 1960-luvulla b-tuottaja ja -ohjaaja Roger Corman. Myöhemmin John Sayles oli auttamassa itsenäisten elokuvien tekijöitä. Tärkeä on ollut näyttelijä-ohjaaja Robert Redfordin panos, etenkin Sundancen filmifestivaalien johdosta. Siellä riippumattomat elokuvat saavat loistaa.
Matkalla Idahoon oli visuaaliselta ilmiasultaan vuosikymmenen rikkaimpia amerikkalaisia elokuvia. Toistan itseäni, jos sanon, että Gus Van Santin elokuvassa abstrakti ja konkreettinen, kuviteltu ja tosi, ajatukset ja teot kehittävät koko ajan jännitteitä. Maaseudun kirkas laveus ja kaupunkien neonvaloviidakot luovat vastakohtia amerikkalaiseen sielun maisemaan, jonka saksalainen Wim Wenders kuvasi hiukan samalla tavalla 1980-luvulla Paris, Texas -elokuvassaan. Molemmissa teoksissa yritetään vastata pimeydestä nouseviin huutoihin ja löytää ihmisyyden arvoitus, elämän avain.
=====================================================================================================
Matkalla Idahoon oli independent-elokuvana niin vakuuttava, niin mestarillinen, että on ollut sääli seurata myöhemmin Gus Van Santin (s. 1952) kehitystä. Tai ehkä on niin, että ohjaajalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin heittäytyä Hollywoodin kaupalliseen tuotantoon. Ei Van Sant tosin kadottanut mihinkään ohjaajan kykyjään ja ammattitaitoaan.
Gus van Santin taidot ilmenivät myöhemmin parhaimmillaan sellaisissa elokuvissa kuin huippumatemaatikkoon keskittyvässä Will Hunting (1997), Last Days (2005), joka kuvaa rocklegenda Curt Cobainin elämää ja uraa, ja Sean Pennin näyttelemässä gay-draamassa Milk (2008). Mutta sitä en ymmärrä, että Van Sant meni ohjaamaan 1998 uuden version Alfred Hitchcockin Psykosta (1960). Voi tietenkin ajatella, että elokuva oli tilaustyö, jolla varmistettiin tulevien projekteiden rahoitus. Fakta on kuitenkin, että Hitchcockin elokuvia ei voi niin vain ohjata uudelleen. Tasoero näkyy aina - ja isona.   

Ei kommentteja: