lauantaina, toukokuuta 19, 2012

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 135

Nolla käytöksessä (Zero de conduite, Ranska 1933) ohjaus ja käsikirjoitus: Jean Vigo, kuvaus: Boris Kaufman, musiikki: Maurice Jaubert, pääosissa: Louis Lefebvre (Caussart), Gilbert Pruchon (Colin), Constantine Kelber Bruel), Gérard de Bedarieux (Tabard), Jean Dasté (Huguet), Delphin (rehtori), Léon Larive (kemianopettaja).

François
Truffaut on kertonut ihastuneensa Jean Vigon molempiin pitkiin elokuviin vuonna 1946 elokuvakerho La Chambre Noiressa. Kerhoa johti Pariisissa elokuvateoreetikko, kriitikko ja Ranskan elokuvan uuden aallon henkinen isä André Bazin tovereidensa kanssa. Truffaut on maininnut, että mennessään elokuvakerhon näytäntöön hän ei edes tiennyt Jean Vigon nimeä.
Truffaut kiintyi ensin sisäoppilaistoskuvaukseen Nolla käytöksessä, joka esitettiin kahden tunnin ohjelmana L´Atalanten kanssa. Myöhemmin hän alkoi pitää toden teolla jokilaivakuvauksesta L´Atalantesta, jota tuleva kriitikko ja ohjaaja arvosti täydellisenä mestariteoksena. Itsekin voin allekirjoittaa ranskalaisentusiastin kannan kirjoittaessani Michel Simonin karhumaisen hahmon elävöittämästä elokuvasta tämän sarjan alkupuolella.
François Truffaut on todennut Nolla käytöksessä -elokuvan olevan lapsuudelle omistettu teos. Truffautin mielestä sellaisia teoksia löytyy vain yhden käden sormalla laskettuna. Mielipiteensä ohjaaja esitti vuonna 1970 julkaistussa artikkelissa. Sen jälkeen on tehty lisää lapsuudelle ja nuoruudelle omisttetuja hienoja elokuvia. *
Ensimmäinen katsomiskokemus Nolla käytöksessä -elokuvaan tapahtui elokuvakerhossa tai elokuva-arkiston näytännössä 1960-luvun lopulla. Tarkkaa aikaa en muista, eikä siitä ole säilynyt merkintöjä, mutta tv-esitys 21.2. 1993 herätti aivan uuden innostuksen 1930-luvun ranskalaisen elokuvan helmeen. Saattaa tuntua käsittämättömältä, mutta tv-esityksen järjesti kaupallinen kanava MTV3, jonka ohjelmistoon ei nykyisin voi kuvitella vastaavia elokuvia.
Muistan tv-esityksestä, että Nolla käytöksessä -elokuvan kohtaukset vaikuttivat kuudenkymmenen vuoden jälkeen ensi-illasta ainutlaatuisen tuoreilta ja voimakkailta. Venäläisen vallankumouselokuvan mestarin Dziga Vertovin veli Boris Kaufman kuvasi Vigon teoksen mustavalkoiset otokset. Kaufmanhan (1906-1980) siirtyi myöhemmin Yhdysvaltoihin ja hänet tunnetaan parhaiten Elia Kazanin Alastoman sataman (1954), Nukkevaimon eli Baby Dollin (1956) ja Kuumetta veressä -elokuvan (1961) kuvaajana. Vigon esikoisteoksessa Kaufman toimi luovasti ohjaajan uskomattoman kokeilunhalun ja idearikkauden visuaalisena toteuttajana.
=====================================================================================================
Nolla käytöksessä -elokuvassa muutama ranskalaispoika tapaa toisensa kesän lopulla junassa. Kesäloma on valitettavasti ohi. On aika palata kouluun, ankaraan sisäoppilaitokseen. Vigo keskittää elokuvansa tapahtumat oppilaitoksen maakuusalin ja ruokasalin välille. Ollaan myös välitunnilla, käydään kaupungilla. Jotkut pojista vihaavat niin paljon rankkaa kuria, että alkavat suunnitella kapinaa.
Nolla käytöksessä on kuvattu täysin poikien näkökulmasta. Elokuva puhuu vapauden puolesta lähes militaristista kuria vastaan (Lindsay Andersonin 1960-luvun englantilaisessa ...Jos -elokuvassa on samanlaisia tensioita). Vigon kuvista huokuu terve kurittomuus. Jopa ruokoton lihallisuus, kuten Bazin on todennut. Saksalaiskriitikko Dietrich Leder on puhunut sekoitetusta kompositiosta. Vigon elokuva on osittain mykkäfilmi musiikkeineen ja osittain äänielokuva yllättävine äänisävyineen. Leder on myös huomauttanut, että Vigo puhuu nuoruudellisesta homoseksualismista kuin yleiseistä nuoruuden kiimasta (Reclam: Filmklassiker 1, Stuttgart 1998).
Vigon elokuva tulvii yksittäisiä huippuhetkiä. Junakohtauksessa kokeillaan taikatemppuja ja poltetaan sikaria. Yöllisessä makuusalissa leikitään varjoteatteria (vrt. Bergman; Fanny ja Alexander). Välitunnilla parodioidaan Chaplinia. Ehkä kuuluisin on kohtaus, jossa pojat käyvät patjasotaan. Erottuva on myös kävelyjakso kaupungilla, jonka
François Truffaut muunsi viisitoista vuotta myöhemmin esikoisteokseensa 400 kepposta.
Aikanaan kritisoitiin Nolla käytöksessä -elokuvan kerrontaan sisältyviä aukkoja. Ne pantiin tiiviin kuvausaikataulun tiliin. Truffaut on kuitenkin muistuttanut, että esikoisteoksen ohjaaja on tilaisuutensa saatuaan erikoisessa mielentilassa. Hän pyrkii ilmaisemaan olennaisen, hän elää ikään kuin kuumeen vallassa. Eikä esikoisohjaaja Vigo ollut kuvatessaan varma, mitä hän tekee, mihin hän oikein pyrkii.
Kun elokuva sitten ensin kiellettiin Vigo ajatteli, että hän ei ollut ohjannut oikeaa elokuvaa. Myöhemmin saatiin kuulla, että sensuuri myös leikkeli elokuvaa. Truffaut on toppuutellen maininnut, että jo elokuvan ensimmäiset viisikymmentä metriä tekevät Jean Vigosta suurohjaajan. Jean Vigo (s.1905) kuoli vuosi Nolla käytöksessä -elokuvan ensiesityksen jälkeen. Hän menehtyi 29-vuotiaana. Jos meidän suomalaisten Nyrki Tapiovaara katosi talvisodan tantereille emmekä voineet koskaan nähdä, mihin suuruuteen Varastetun kuoleman ja Miehen tien ohjaaja olisi päässyt, niin samalla tavalla toista maailmansotaa edeltävä ranskalainen elokuva menetti liian varhain nuoren mestarinsa. Vigoa verrattiin sentään jopa Jean Renoiriin ja Luis Buñueliin.
Tiedetään, että Jean Vigo oli sairas ohjatessaan Nolla käytöksessä -elokuvaa. Hän joutui työskentelemään ajoittain kenttävuoteelta. Hän ei säästänyt itseään, vaan halusi antaa tälle elokuvalle ja L´Atalantelle kaiken itsestään. François Truffaut on muistuttanut, että Vigon aavistus päiviensä kulumisesta nopeasti loppuun toimi kiihokkeena kuvauspaikalla. Siksi Truffaut päättää Vigo-artikkelinsa, joka on julkaistu "Elämäni elokuvat" -kirjassa (suomeksi 1982), Ingmar Bergmanin kuuluisaan toteamukseen: "Jokainen elokuva on toteutettava niin kuin se olisi viimeinen."
==========================================================================================
Nolla käytöksessä esitettiin Suomessa ensimmäisen kerran 14.12. 1962, Helsingin Eerikinkadun Orionissa. Maahantuonti oli jälleen Aito Mäkisen ansiota. Muistan elävästi, miten elokuvakerhomme Kate-Kinon ja elokuvalehtemme Me´lie`sin muutamat aktiivit palasivat noihin aikoihin Helsingin matkaltaan Kajaaniin. He kertoivat silmät loistaen, miten elokuva-arkistossa työskentelevä Aito Mäkinen antoi vapaalippuja Orioniin. Siellä koki elokuvaelämyksiä kerrakseen.
Vuonna 1934 valmistunut L´Atalante oli saanut ensi-iltansa 5. 10. 1962 samassa Orionissa. Maahantuoja oli tietenkin uskomattoman elokuvakulttuurityön tehnyt Aito Mäkinen. Joutuu kysymään, onko häntä muistettu Suomessa millään palkinnolla.

*
Chaplin: Chaplinin poika (1921)

Ekk: Passi elämään (1931)

Ray: He elävät öisin (1948)

Ray: Nuori kapinallinen (1955)

A. Ford: Barskakadun pojat (1956)

Truffaut: Vintiöt (1958) 

Truffaut: 400 kepposta (1958)

Witikka: Pikku Pietarin piha (1961)

Niskanen: Pojat (1962)

Andersson: Eräs rakkaustarina (1970)

Grede: Hugo ja Josefin (1967)

Pollack: Lasten saari (1980)

Hellbom: Veljeni leijonamieli (1977)

Malmros: Tiedon puu (1982)

August: Busterin maailma (1984)

Reiner: Stand by Me - viimeinen kesä (1986)

Malle: Näkemiin lapset (1987)

Ridley: Reflecting Sin (1990)

Redford: Ja keskellä virtaa joki (1992)


Ramsay: Poikani Kevin (2011)
 

Ei kommentteja: