Maa on rakkauden laulu * * * * *

Walt Disney Studios Motion Pictures Finland

Siitä on kohta 23 vuotta, kun Matti Ijäksen, 62, "muheva" teatterielokuva Räpsy ja Dolly julkistettiin. Arto Mellerin käsikijoitukseen pohjautuva elokuva oli karu taiteilijakuvaus, josta ei puuttunut suomalaisen laitapuolen elämän todellisuutta - eikä karua huumoria. Toinen Ijäksen tärkeä teatterielouva Pikkuja pikkuhousuja (1992) jatkoi taiteilijalinjaa, pääosassa viime viikolla kuollut Paavo Pentikäinen, jonka kuuluisin rooli oli seinään ajettu keskisuomalainen pienviljelijä ja pontikankeittäjä Reiska siinä "kaikkien aikojen" sodanjälkeisessä, Mikko Niskasen ohjaajamassa tv-elokuvassa Kahdeksan surman luotia (1972).
Toisenalaisia, moderneja perhetuntoja ja vaikeaa rakkautta kuvasi Matti Ijäksen Häätanssi (1999). Nyt Mikko Niskasen jälkeen "suomalaisin" elokuvaohjaaja ja oman tiensä kulkija Ijäs tulee nyt Lappiin syrjäseuduille sijoittuvalla kolmiodraamalla Kaikella rakkaudella. Elokuva on puhuttelevin, haastavin, komplisoiduin ja taiteellisesti korkeatasoisin kotimainen elokuva Aki Kaurismäen tuotannon ohella.
===============================================================================================
Kaikella rakkaudella on maisemakuviltaan lavea, syvä valkokangaselokuva, jossa ei ole paljon huumoria, mutta runsaasti ihmissuhteiden polkuja ja solmuja. Se on kaunis ja hauraskin, synkeäkin, sovinnollinen ja väkivaltainen, pelottava ja hetkittäin vaarallinenkin pohjoisen maan kuvaus. Elokuvassa kaksi keski-ikäistä miestä, etelän valokuvaaja Toivo (loistava Sampo Sarkola) ja pohjoisen jästipää ja isä Ismo (vahva Tommi Korpela) rakastavat samaa naista, työstä ja paikasta toiseen tempoileva nuorta äitiä Ansaa (ainutlaatuinen Krista Kosonen).
Kaikella rakkaudella -elokuvan alku yllättävällä: valokuvaaja Toivo seisoo kameran kanssa tunturissa. Hänellä on edessään penkki. Kun joku kysyy, miksi ei kuvata ihmistä, niin valokuvaaja vastaa jotakin, että penkki on kiinnostava, ei enää ihminen. Onko näin?
Penkki ja kamera vievät Toivon maalaistaloon, jonne kiertyy kohta aikuistuvan Esa-pojan, koulunkäyntiä rakastavan Suvin sekä Ansan vaikeat perhesuhteet. Lähistöllä asuu tunnontarkka sukulaismies Raate (Hannu-Pekka Björkman), uskonnollinen ja vakava ihmissotkujen selvittäjä, jonka ruokailuhetket alkavat rukouksella. Raate on tavoitellut Ansaa. Suomen Lapin lisäksi liikutaan myös Norjan puolella, työn perässä kalatehtaalla, vapauden unelman perässä.
===============================================================================================
Korostin alussa, että Kaikella rakkaudelle on ilmielävä teatterielokuva, joka levittäytyy jännitteisenä suurelle kankaalle. Jos Matti Ijäksen aikaisemmissa teatterielokuvissa saattoi ilmetä kihnaa ja seisovaa kuvaakin - kaikki ei aina ollut mennyt aivan nappiin- niin Kaikella rakkaudella on täydellinen - jos nyt näin voi sanoa. Mikään, ei mikään hierrä kuvakerronnassa, näyttelijätyössä, maisemakuvissa, kameran liikkeissä ja tarinan uskottavassa dramaattisuudesssa ja todellisuuden haltuunotossa.
Onpa Matti Ijäs tehnyt elokuvan, jossa ei ole kompromisseja ja elokuvan, joka lienee eniten ohjaajansa, hiljaisen suomalaistaiteilijan näköinen - kuin viesti täältä elävästä elämästä haudan taakse Mikko Niskaselle, jonka assistenttina Ijäskin on toiminut. Kaikella rakkaudella -elokuvan hiljaisessa nuorukaisessa Esassa on jotakin samaa kuin Niskasen 1977 valmistuneen Syksyllä on kaikki toisin nuorukaisessa Juha Haapasessa, joka taisi seisoa sillalla ja miettiä itsemurhaa.
Korostin myös teatterielokuvan merkitystä, sillä Matti Ijäs on tehnyt elämäntyönsä tv-ohjaajana, Ylen legendaarisessa Tv-teatterissa, suurten Jukka Sipilän, Timo Berghlomin, Veli-Matti Saikkosen ohella. Tv-teatteria ei enää ole, ei sen muistiin jääviä saavutuksia sitten Tapio Piiraisen Raid-sarjan, joka valmistui 1990-luvun lopulla. Tai ei ole TV2:n hienoa draamatuotantoa - kuten saman vuosikymmenen alussa julkaistu Pakanamaan kartta, jonka huumori- ja teatterimies Neil Hardwick ohjasi kuin sydän verellä.
Mutta muistissa ovat Matti Ijäksen tv-elokuvat Painija (1985), Katsastus (1988), Johanneksen leipäpuu (1993) ja Pala valkoista marmoria. Jos oikein muistia pinnistellään, niin Ijäs ohjasi ennenkin rakkausdraamoja (Pieniä valheita, syrjähyppyjä, Lahja), mutta sellaisia, joista tavanomaisten rakkauskuvausten kaikki kliseet oli putsattu pois.
Muistetaan myös, että Ijäs on aina arvostanut elokuviensa lähtökohdiksi kirjallisia aiheita - mm. Melleri, Joenpelto - ja nyt Heikki Vuento, joka on kirjoittanut päätekstin kahden miehen ja yhden naisen Kaikella rakkaudelle -elokuvaan. Ja jos elokuvan miehet ovat "niitä tuttuja" Lapin erämaiden miehiä, niin Krista Kososen nainen on se räjähtelevä ja intohimoinen sisupussi, joka tulee ja lähtee, rakastuu ja hylkää. Vasta jälkikäteen, elokuvan loputtua voi miettiä, kuka olisi sopivin mies Ansalle, joka on uskonut papin sanaan: "Rakastamaan myötä- vastakäymisissä niin kauas kuin kuolema erottaa...". Ehkä ei kukaan.
(Ensi-ilta Helsingissä 1.2. 2013 tai 7.2. 2013)

Ajankohtainen kommentti

Tuli mainittua edellä Ylen tv-sarja Pakanamaan kartta. Uudessa Voima-lehdessä palataan aiheeseen, parisenkymmentä vuotta sitten ensi-iltansa saaneeseen kohusarjaan, jonka teosta ja vastaanotosta nykyisin Helsingin kaupunginteatterissa ohjaava Neil Hardwick kertoo toimittaja Ville Lähteelle.
Pakanamaan kartta alkaa, kun televison kuvaussihteeri (Mari Rantasila) joutuu vakavaan onnetomuuteen ja menettää lähimuistinsa. Tv-sarjan taustana käytettiin Pentti Linkolan radikaaleja sanomisia ja tekstejä; ekoterrorismi oli esillä, samoin ajankohtaiset Baltian ja Venäjän muutosprosessit. Kiinnostavaa artikkelissa oli myös tämä: "Voiko radikaalista ympäristöterrorismista tehdä tv-sarjaa enää 2010-luvulla? Hardwick epäilee. "Koska tärkeydestään luopunut suomalainen televisio ei lähtisi tekemään sitä, vaikka täydellisessä maailmassa sen pitäisi".
Hardwick on sitä mieltä kuin moni muukin television kehitystä seurannut: ""Suomalainen televisio luopui itse tärkeydestään. " Hardwickin mukaan televisiossa on vallalla nykyään vaatimattomuuden aika. "Telkkaripomot päättivät, että tehdään vaatimattomia ohjelmia, tehdään niitä paljon. Laatu alas ja määrä ylös. Tämä oli tietoinen valinta".
Neil Hardwick muistaa, miten Pakanamaan kartan aikainen "tuottaja, TV2.n silloinen Ylen viihdepäällikkö Olli Tola totesi, että "tällaisiä ei sitten koskaan enää tehdä Suomessa". Hän tarkoitti kerronnallisesti kokeilevia, taiteellisesti kunnianhimoisia draamasarjoja.
Tola on nykyisin paljon vartija Yle-televisiossa. Hän on suuri pomo, joka vastaa TV1:n pitkistä sarjadraamoista (ne on kait jo lopetettu), TV2:n hömppämäisestä Uusi päivä -päivittäissarjasta ja monesta muusta, etenkin lauantai-iltana näkyvästä tv-viihteestä. Hardwick epäilee, että tuskin Tola tekee yksin päätöksiä televisiomme tyhmistymisestä. Hardwickin mukaan televisiolla ei ole enää juuri merkitystä.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 163

Tunnit (Hours, USA 2003) ohjaus: Stephen Daldry, 23.1. : David Hare - perustuu Michael Gunninghamin romaaniin, kuvaus: Seamus McGarvey, musiikki: Philip Glas, pääosissa: Nicole Kidman (Virginia Woolf), Julianne Moore (Laura Brown), Meryl Streep (Clarissa Vaughan), Ed Harris (Richard Brown). Tuotanto: Scott Rubin, Robert Fox/Miramax.




Tätä kirjottaessani syksyllä 2012 olemme nauttineet brittiohjaajan Stephen Daldryn kahdesta täydestä "työpanoksesta": Historiallisesti upeat Seremoniat Lontoon olympialaisten avajaisiin ja syyskuun 11. päivän 2001 WTC-tornien terrori-iskuja sivuava hämmentävä draamaelokuva Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä. Lontoon kesäolympialaisten mahtipontisuuden välttävä mutta erittäin monikerroksinen seremoniaspektaakkeli oli muuan parhaita vuosikymmeniin. WTC-tornien iskuihin taustaava uutuuselokuva Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä oli häikäisevä kuvaus, jossa näkökulma oli lapsen, vieläpä autistisen Oscar-pojan, jonka isä (Tom Hanks) oli iskujen aikana torneissa. Elokuva perustuu Jonathan Safran Foerin romaaniin (2005), josta Erich Roth muovasi Daldrylle käsikirjoituksen.
=======================================================================================
Stephen Daldry (s. 1960) on American Beautyn tekijän Sam Mendesin ohella viime aikojen lahjakkaimpia brittiohjaajia, joka on työskennellyt Hollywood-rahoituksella. Mendesin tavoin Daldryn oppivuodet liittyvät teatteriin. Daldry työskenteli vuosina 1992-1997 taiteellisena ohjaajana Royal Court Theatressa, Lontoossa. Daldry onnistui yhdistämään näytelmäesityksen kaupalliset tavoitteet sosiaaliseen panokseen.
Daldry teki myös yhteistyötä David Haren kanssa Via Dolororasassa (1999). Daldry ohjasi myös Broadwaylla New Yorkissa. Hän solmi 1997 kolmen elokuvan sopimuksen englantilaisen Working Title Filmsin kanssa. Billy Elliotista muodostui Srtephen Daldryn hieno menestys lyhytfilmiyritysten jälkeen.
Stephen Daldry näyttää luottavan vahvaan kirjalliseen lähtökohtaan. Daldryn esikoiselokuva, varteenotettava läpimurtoteos Billy Elliot (2000) on paljossa velkaa käsikirjoittajalle, arvostetulle näytelmäkirjailijale Lee Hallille, joka keksi asettaa vihaisen nuorukaisen tarinan vuoden 1984 kaivoslakon aikaan koilliseen englantilaiseen kaupunkiin. Stephen Daldryn mestarillinen Tunnit, joka sai meillä ensi-illan 29.8. 2003 Maxim 1:ssä ja Tennispalatsissa, ammensi inspiraation Virginia Woolfin teoksista. Elokuvalla on romaanitausta, mutta käsikirjoittaja David Haren osuus on merkittävä. Sussexilaislähtöinen David Hare (s. 1947) on myös ohjaaja, jonka 1985 valmistunut Wetherby on vuosikymmenen parhaita englantilaisia elokuvia. Se on traaginen kuvaus syrjäytyneestä nuoruudesta Thatcherin-Reaganin aikaisessa kulttuuri-ilmapiirissä.
Billy Elliotissa ohjaaja näyttää kykynsä kuvata taidokkaalla balanssilla emotionaalisten tunteiden ääripäitä. Daldry näyttää luottavan niin vahvaan henkilöohjaukseen kuin ajan ja paikkojen detaljirikkaaseen huomiointiin. Kuuluisa brittinäyttelijä Julie Walters tekee komean suorituksen tanssinopettajana. Nuori Jamie Bell on oiva löytö äidin kuolemaa surevaksi Bill-pojaksi. Gary Lewis on isä, joka ei pysty enää antamaan tarvittavaa henkistä tukea Billille. Huomattavan upeita ovat elokuvan tanssikohtaukset. Ja T-REX- musiikkitausta tukee fiksusti kerrontaa.
Tunnit on rikas, eräänlainen kolmen naisen tarina kolmelta eri aikakaudelta. Lähes tuntemattomaksi maskattu Nicole Kidman on 1920-luvun Englannissa asuva ja työskentelevä kirjailija Virginia Woolf (1882-1941), jonka romaanista Sally Potter (Tango) ohjasi uskomattoman hienon, ajankäsitystä rikkovan ja sukupuolirooleja murtavan historiallisen elokuvan "Orlando". Woolfin romaani ilmestyi meillä vuonna 1984. Muita erittäin merkittävän anglosaksisen kirjailijan ja feministin suomennettuja teoksia ovat "Majakka" (1977), "Aallot" (1979), "Oma huone" (1980), "Runoilijan koira" (1982) ja "Rouva Dalloway" (2003).
(Käytän tässä suomennusvuosia).
Stephen Daldryn Tunnit-elokuvan kolmen naisen tarinan motto voisi olla Virginia Woolfin kannanotto, että naisella pitää olla omaa rahaa ja oma huone. Woolf-tutkijoiden mukaan kannanotto kuvastavat ajatuksen vapauttaa ja oikeutta olla oma itsensä. Woolf taisteli kirjoillaan, välttäen kaiken pampflettomaisuuden, sitä roolimallia vastaan, jonka mukaan naisen oma kuva on ja on ollut miesten luoma. Tutkijoiden mukaan Woolfin kerrontatyyliä voi verrata James Joyceen. Tiukkana antiviktoriaanina Woolf pyrki metafyysiseen ja runolliseen esitystapaan, jolle ovat ominaisia herkkä tunnelataus ja elokuvallinen kuvafantasia. Hän tavoitteli "onnekkaita silmänräpäyksiä, jolloin ihmiselle tiedottomasti palljastuu yliluonnollinen, henkisempi ulottuvuus elämässä.
Tunnit-elokuvan kaksi muuta naista ovat 1950-luvun kotirouva Laura Brown ja tämän ajan newyorkilaisälykkö Clarissa Vaughan. Laura yrittää katkoa sovinnaisen perhe-elämän ja roolimallin paineet. Hän etsii woolfimaista vapautta, mutta tuon ajan amerikkalaisessa yhteiskunnassa se johtaa suuriin ongelmiin. Clarissa on jo saavuttanut Woolfin mainitseman "oman huoneen ja rahan tilan". Ed Harrisin esittämä Clarissan pitkäaikainen ystävä, runoilija Brown, sairastaa AIDS´ia. Hänen kohtalonsa sitoo kaikki kolme naista yhteen.
Kaikkia elokuvien naisia yhdistää Virginia Woolfin romaani "Rouva Dalloway". Nicole Kidmanin kirjailija on tietenkin romaanin tekijä, mutta 1950-luvun Laura Brown ja vuoden 2001 Clarissa Vaughan ovat myös innostuneet "Rouva Dallowaysta" , romaanista jonka päähenkilö järjestää juhlia peittääkseen oman hiljaisuutensa ja turhautuneisuutensa. Ja murtaakseen naisen arkielämän painon.
Stephen Daldryn elokuvallisesti jäntevä, hyvin rikaskudoksinen toteutus lassottaa hienosti Virginia Woolfin usein kirjoissaan tekemät kysymykset, jotka eivät ole mitään uusia: "Mitä on elämä, mitä rakkaus". Daldry kuvaa sisäistyneesti näiden kolmen naisen elämän elettyjä ja elettäviä hetkiä, joissa "menneisyys rikastuttaa nykyhetkeä, mutta nykyhetki puolestaan rikastuttaa menneisyyttä".
Woolf-tutkijoista Jeanne Schulkind on muistuttanut, että kirjailijan käsityksen mukaan elämä on malja jota ihminen täyttää ja täyttää ja täyttää, "niin jokainen jo olemassa oleviin lisätty kokemus siirtää niitä hiukkasen ja muuttaa niiden aikaisempaa merkitystä pakottamalla ne uudenlaisiksi yhdistelmiksi".
=======================================================================================
Nicole Kidman, Julianne Moore ja Meryl Streep antavat Tuntien naishahmoille woolfimaisten henkilöhahmojen paatoksen. Heissä on samaa avaruutta, salaperäisyyden ja selittämättömyyden tuntua kuin kirjailijan kuvaamissa naishahmoissa. Schulkind on oivaltavasti todennut, että heidät on harvoin suljettu "täsmällisten ääriviivojen sisään". Siksi tämä eräs 2000-luvun suurimmista elokuvista saavuttaa niin visuaalisesti kuin sisällöllisesti tilan, jossa jokainen Virginia Woolfin lukija viihtyy.
Elokuvan alku- ja loppukohtauksia lukuun ottamatta tarina ajoittuu yhteen päivään kolmena eri vuonna. Uskomattoman varmasti Stephen Daldry pääsee sisälle naiskuvaukseen, jonka tutkijat näkivät toteutuvan Virginia Woolfin romaaneissa. Lainaan vielä Jeanne Schulkindia, jonka tekstin voi lukea kokonaisuudessan "Elettyjä hetkiä" -kirjan alussa:
"Tuo vakaumus, että minän ulkokuori, ihmisen persoonallisuus, on tarkoin viritetty mekanisi, seismografin tavoin herkkä heikoimmallekin sosiaalisen ympäristön värähtelyille ja siten yhtä epävakainen kuin niiden kokemusten virta ja moninaisuus, joille se on alttiina, sai hänet romaaneissaan erityisesti keskittymään juuri niihin hetkiin, jolloin tilanteet ja suhteet synnyttävät erilaisia identiteettejä vastaanottavaisen persoonallsiuuden kameleomanttimaisina muodonmuutoksina."
Katsokaa, kun Nicole Kidmanin Virginia Woolf hukkuttautuu 1941 Ousejokeen, kun Julianne Mooren onneton kotirouva asettuu pilleripurkin kera sängyllle hotellihuoneessa ja näkee unen, jossa huone täyttyy vedestä tai Meryl Streepin stressaantunut newyorkilaisnainen tajuaa palkintojuhlia järjästäessään miesystävässään kuoleman merkit.
=======================================================================================
Tuntien jälkeen Stephen Daldry ohjasi Bernhard Schlinkin romaaniin perustuvan "Lukijan" (2008), jonka pääroolissa on jälleen nainen - upea Kate Winslet. Käsikirjoittajan oli jälleen David Hare. Weinstein Companyn, Miragen ja Neunte Babelsberg Filmsin tuottamassa amerikkalais-saksalaisessa historiallisessa elokuvassa taustoitetaan toisen maailmansodan keskitysleirien tapahtumia. Elokuvan nuori Michael Berg (David Kross/Ralph Fiennes) ) tapaa 1950-luvulla arvoituksellisen ja kohtalokkaan Hanna Schmitzin (Winslet), joka on parinkymmnetä vuotta poikaa vanhempi.
Hanna opettaa pojalle rakkauden taidoja. Keskistysleiritausta ilmenee Hanna Scmitzissä, joka katoaa ensin Michaelin elämästä, mutta hänet tavataan uudelleen oikeudenkäynnissä. Michael on mennyt opiskelemaan lakia ja hänen opettajansa (Bruno Ganz) vie 1966 nuorukaisen seuraamaan SS-naisvartijoita koskevaa oikeuskäsittelyä. Ryhmän johtajaksi paljastuu Hanna Schmitz.
Jännittävästi Stephen Daldry kuorii monimutkaisten tapahtumien sipulia, ja lopulta elokuvan/kirjan nimi paljastuu: Hanna ei olle osannut lukea, joten hän on pyytänyt 1950-luvulla Michaelia lukemaan kirjoja.
Lukukokemukset on nauhoitettu kaseteille, ja elokuva ei päätykään oikeudenkäyntiin, vaan Hanna saa nuo kasetit vankilaan Michaelilta. Vasta vankeudessa Hanna Scmitz oppii lukemaan. Tässäkin elokuvassa kirjallinen pohja on tärkeä, samoin näyttelijätyö ja historiallisten ympäristöjen ansiokas huomiointi. Stephen Daldryn teatteritausta näkyy elokuvassa myönteisesti. Ja haastateluissa hän onkin sanonut viihtyvänsä parhaiten teatterissa.
Hanna sai Suomessa ensi-iltansa 28.2. 2003 Kino-Palatsissa, Tennispalatsissa.
　

　



-

　

　

Kun Hitchcock Psykon ohjasi * * * *

FS Film Oy

Olipa miellyttävää nähdä uusi "vanhanaikainen" elokuva, joka ajoittuu vuoteen 1959 Paramountin studioille, Hollywoodiin. Brittiläinen Sacha Gervasi on toteuttanut esikoistyönään Stephen Rebellon kirjan "Alfred Hitchcock and Making Psycho" hienon elmäkertaelokuvan "biocop" Hitchcock, jossa ilmeisesti lihotettu Sir Anthony Hopkins tekee huikaisevan pääroolin. Eikä hullumpi ole Helen Miller ohjaajan vaimona ja tukijana, useiden elokuvien idea- ja käsikirjoitusavustajana Alma Revillenä.Todellinen nähtävyys on nuori Scarlett Johansson Psyko-elokuvan syyllisyyttä tuntevana Marion Cranena eli Janet Leighina, joka matkustaa varastettu dollarinippu mukanaan jonnekin ja pysähtyy sateisena yönä Norman Batesin syrjäiseen motelliin.
Alfred Hitchcock oli ohjannut 1958 Paramountille kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi kesällä äänestetyn Vertigon ja (1959) Metrolle matkatrillerin Vaarallinen romanssi, jonka jännityshuippuja on Cary Grantin pakojuoksu helikopterin uhatessa häntä laakealla pellolla.
Hitchcock muutti jälleen "kirjansa" Paramountille ja sai myytyä vastahakoisesti yhtiön pomoille trilleri- ja kauhuaiheen Robert Blochin romaanista. Bloh kertoo motelllinpitäjä Norman Batesista, psykopaatista ja tappajasta, joka elää muumioäitinsä kanssa korkeassa kukkulatalossa. Syrjäisessä motellisaan Bates tihruilee blondiasiakkaita, joista surullisimman kohtalon kokee Marion Crane.
Hitchcock oli 60-vuotias, uransa ehtoopuolella ja halusi vielä järkyttää elokuvayleisöä jollakin hurjalla shokilla. Paramountissa vastustettiin, mutta Alma Revillen kanssa syntyi idea suihkumurhasta, johon Bernard Herrmann sävelsi kuuluisa kirkuvan musiikin. Veitsitappo muotoiltiin valmiiksi leikkauspöydässä.
Hitchcock-elokuvassa käydään Psykon valmistusvaiheet faktanomaisesti ja jopa pikkutarkasti läpi. Bonuksen elokuvaan tuo Hitchockin ja Alma Revillen niin avioliitto- ja työelämän huomiointi. Ja jos Reville ei ole saanut aikaisemmin arvostusta miehensä luovana kirjallisena ja kekseliäänä avustajana, niin nyt saa.
Alfred ja Alma olivat tehneet yhteistytötä aina Englannin kaudelta, elokuvasta Juno and the Paycock, kolmenkymmenen vuoden ajana. Yhteistyön huippuhetkiä olivat tietenkin Psykon lisäksi englantilaiset 39 askelta (1935), Nainen katoaa (1938) ja amerikkalaiset Epäilyksen varjo (1943). Reville toimi yleensä käsikirjoitusten muokkaajana. Vuonna 1951 adaptoriksi ilmestyi Whitfield Cook, jota nähdään Gervasin Hitchcockissa Revillen avustajana ja lievän flirtin aiheuttajana.
Hitchcock-elokuvan ohjaaja Sacha Gervasi (s. 1966) on elokuva-alan tulokas. Jos ei tätä tietäisi, niin hänen elokuvaansa voisi luulla taitavan tekijän kypsäksi suoritukseksi. Joskus vain asiat loksahtavat onnistuneesti paikalleen. Keski-ikäisenäkn voi vielä saada ohjaustilaisuuuden - kuten Gervasi FOX:lta.
Sacha Gervasi on brittiläinen runoilija ja käsikirjoittaja sekä lehtimies, jonka äiti tuli Kanadasta ja isä palveli muun muassa John F. Kennedyä. Sacha soitti teini-ikäisenä rockbändeissä kunnes kouluttautui teatterialalle. Hän toteutti muun muassa Samuel Beckettin klassikon "Huomenna hän tulee" (Godot) 1980-luvun lopulla Dublinin Trinityn collegessa. Gervasi muutti 1995 Los Angelesiin ja osallistui filmikoulu UCLA:n käsikirjoittajaohjelmaan. Gervasin käsikirjoitustöistä lienee tutuin 2004 valmistunut Steven Spielberg -elokuva Terminaali.
Sacha Gervaisn esikoisteos Hitchcock elähdyttää ja viihdyttää maestron vannoutuneita ystäviä. Sir Anthony Hopkins on tietysti elokuvan kivijalka. Ja ironiaa ja huumoriakaan ei ole unohdettu.
1950-luvun Amerikka ja Hollywood on lavastettu nautittavasti pieniä yksityiskohtia myöten. Tämä elokuva todella elää ja hengittää. Gervasin oivallus on jättää Anthony Perkinsin Norman Bates melkein taustalle. Psyko-trillerin teko on nyt olennainen asia.
Hitchock-elokuvaan sisältyy tietenkin tuo aivan uskomaton suihkumurhakohtaus, jota ei näytetä, vaan se kuullaan ääninä, kun teatteriyleisö alkaa kirkua ensi-iltanäytännössä. Ja mitä tekee ohjaaja. Hän liikkuu rauhattomana teatterin aulassa ja alkaa ohjata kohtausta kuin kapellimestari konsanaan. Kun yleisö
räjähtää teatterissa suosionosoituksiin Psykon huippumenestys on selvä.
=======================================================================================
"Master of Suspence" Alfred Hitchcock (1899-1980) ei saanut Psykosta ansaitsemaansa Oscaria, eikä koskaan Yhdysvaltain elokuva-akatemia myöntänyt Hitchcockille muitakaan Oscareita, mutta 1972 New Yorkin Columbian yliopisto antoi ohjaajalle kunniakirjan.
Kriitikkopiireissä, valistuneiden katsojien ja globaalin suuren yleisön keskuudessa Hitchcock oli arvostettu ja katsottu ohjaaja -Psykon kassamenestys oli hänen uransa parhain. Psykon jälkeen mestari ohjasi vielä viisi elokuvaa, joista Linnut ja Marnie ovat mestariteoksia. Ura loppui 1972.
Onneksi Alfred Hitchcockille ehdittiin myöntää elämäntyö-Oscar 7.3. 1979, juuri ennen mestarin kuolemaa. Se oli laiha lohtu, mutta jotakin sentään. Seremoniassa Hitchcock myönsi kiitokset myös vaimolleen Alma Revillelle, scriptgirlille ja leikkaajalle, jonka kanssa hän oli avioitunut 1926 Lontoossa.
(Ensi-ilta Helsingissä 1.2. 1213).

Ajankohtainen kommentti

Oscar-juhlat ovat ovensuussa. Oscar-ehdokkaiden listassa Steven Spielbergin uutuus Lincoln keräsi lukuisia mainintoja. Spielberg on ohjannut historiallisen ja poliittisen elämäkertaelokuvan, joka tekee kunniaa Yhdysvaltain suvaitsevaisen presidentin ja orjuuden poistajan ja sisällissodan sankarin Abraham Lincolnin (1809-1865) elämäntyölle.
Ehkäpä myös toisen kauden presidenttinä juuri aloittaneelle Barack Obamalle.
Elokuvaa en ole vielä nähnyt, joten vaikutelmista ei voi sanoa vielä mitään. Muistetaan kuitenkin John Fordin kaunis ja harmooninen elämäkertaelokuva Young Mister Lincoln (Kansan sankari), joka valmistui 1939 päätähtenään erikoisesta hatusta ikonisoitunut Henry Fonda.

P.S. Alfred Hitchcockin ohella Charles Chaplin oli maailmanlaajuisesti viime vuosisadan tunnetuimpia elokuvantekijöitä. He olivat lontoolaisperäisiä maahanmuuttajia. Kaikki muistavat heidän elokuvansa ja ulkomuotonsa. Nyt Svenska Teaterniin kolmannen kerroksen Amos-näyttämölle on valmistumassa näytelmä Chaplinin elämästä ja urasta, suomenruotsalaisin voimin. Kiva nähdä, mitä Esplanadin teatterilaiset - käsikirjoitus Christopher Mellgren ja Johan Stårgård, ohjaus Sven Sid ovat saaneet aikaan, sillä muistissa on britti Sir Richard Attenboroughin ohjaajama kankea 1990-luvun alun elämänkertaelokuva Chaplin, jonka pääosissa oli Richard Downey Jr.
Muuta ajankohtaista muistettavaa: Docpoint-festivaali pyörähti käyntiin. Ohjelmistossa on muun muassa ihmiskokeita, lähiöiden arkea, Pirjo Honkasaloa, marokkolaislähtöisen Mohamed El Aboudin ohjaama Häätanssi ja paljon muita lyhytfimejä.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 162

Tulivuoren juurella (Under the Volcano, USA 1984) ohjaus: John Huston, käsikirjoitus: Guy Gallo -perustuu Malcolm Lowryn romaaniin, otsikkojaksojen ohjaus: Danny Huston, kuvaus: Gabriel Figueroa, musiikki: Alex Norht, pääosissa: Albert Finney (Geoffrey Firmin), Jacqueline Bisset (Yvonne Firmin), Anthony Andrews (Hugh Firmin). Tuotanto: Conacate 1/Ithaca Enterprises.

Loistava Tulivuoren juurella sai Suomessa ensi-iltansa 7.9. 1984 Maxim 2:ssa. Sen katsomiskokemus oli jo silloin vavisuttava. En kirjoittanut elokuvasta, mutta kun se esitettiin MTV3:lla 19.5. 2001, niin laadin NYT-liitteeseen ns. "Television elokuvat - Oppaan" pääjutun.
=======================================================================================
Irlantilainen John Huston Amerikassa?
Tai tarkennetaan ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä Joh Huston (1906-1987) näki päivänvalon Nevadassa, mutta se tapahtui irlantilaisperäisessä perheessä, sillä hänen isänsä, kuuluisa 1930-luvun elokuvanäyttelijä Walter oli syntynyt Irlannissa. Nuoruuden kirjavien vaellusvuosien jälkeen John antautui elokuva-alalle. Hän loi mitttavan uran elokuvaohjaajana ja on jäänyt aina mieleen sivuosanäyttelijänä Roman Polanskin Chinatownin korruptoituneena valtamiehenä.
Huston esikoisteos Maltan haukka valmistui 1941. Sitä on pidetty amerikkalaisen film noir -suuntauksen klassikkona, mutta Huston ei saanut myöhemmin aina arvostusta, sillä hän ohjasi kirjavia aiheita - aina Yli Tyynenmeren -sotafilmistä (1942), hienoon Sierra Madren aarteeseen (1947) tai tiheään Myrskyvaroitukseen (1948) ja rikosfilmien aateeliin kuuluvaan Asfalttiviidakkoon (1950), jossa Marilyn Monroella on pieni sivurooli.
Kuten pasifistisen elokuvan klassikko Kunnian kentällä (1951) osoittaa, John Huston joutui tuottajien armoille, sillä elokuva päästettiin levikkiin pahasti leikattuna. Hustonin 1950-luku ei ollut kovin mairitteleva Bogart-Hepburn - sukupuoltensotaseikkailua Afrikan kuningatarta (1951) lukuunottamata. Huston horjahteli 1960-luvulla, mutta maineen palautti nyrkkeilykuvausten mestariteos Fat City - kova kaupunki vuonna 1971, jossa Stacy Keach näyttelee realistisesti pikkupaikkoja luuhaavaa entistä ammattinyrkkeilijää.
Kirjoitin 1973 SEKL:n "Maanosien elokuvat - Yhdysvallat" -vihkosessa, että Fat City oli sammuneeksi luullun ohjaajan paluu. Ja henkilökohtaisesti olen sittenkin rakastanut eniten Hustonin myöhäiskauden elokuvia, joista Tulivuoren juurella oli ensimmäinen Prizzin kunnia (1985) toinen ja tähän sarjaan kuuluva Muistot (1987) se kolmas, se huikea testamenttielokuva, jossa ollaan Dublinissa James Joycen novellin mukaan.
=======================================================================================
Tulivuoren juurella perustuu Malcolm Lowryn ilmeisen omakohtaiseen romaaniin. Lowry (1909-1957) oli englantilainen runoilija ja kirjailija, jonka "Tulivuoren juurella" (1947) on kelpuutettu 100 parhaan romaanin listalle. Lowry kouluttautui kuuluisassa Leys collegessa ja Cambridgessa. Hän alkoi juoda jo varhain, mutta harrasti tennistä ja golfia. Rauhaton Lowry lähti maailmalle, palasi Lontooseen ja ystävystyi itsemurhan tehneen huonetoveri Paul Friten kanssa. Heillä oli homoseksuaalinen suhde. Läpi elämänsä Lowry tunsi syyllisyyttä Paul Friten synkästä kohtalosta.
Lontoossa Malcolm Lowry heittäytyi kirjallisiin piireihin ja tapasi muun muassa Dylan Thomasin (1914-1953), jonka novellikokoelma "Taiteilijan omakuva penikkavuosilta" on maailmankuulu. Ensimmäisen vaimonsa Lowry tapasi Espanjassa. Myöhemmin Lowry joutui psykiatriseen hoitoon New Yorkissa alkoholin aiheuttaman hermoromahduksen seurauksena.
=======================================================================================
Vanha kunnon juoppo John Huston valitsi oikein elokuvaversion pääosanäyttelijän, sillä 1936 syntynyt räväkkä brittinäyttelijä Albert Finney tulkitsee kuin tekisi elämänsä roolia konsuli Geoffrey Firminiä. Jokainen elokuvan ystävä muistaa Finneyn huiman debyytin Karel Reiszin1960-luvun alun työläiskuvauksesta Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun, jonka valitsin myös tämän sarjan yhdeksi elokuvaksi. Finneyn ura on jatkunut näihin päiviin, viiimeisimpiä hienoja suorituksia ovat lääkäri-isä Washington Squaressa ja gangsteri Coenin-veljesten Miller´s Crossingissa, jonka toinen näkyvä näyttelijä oli irlantilaissyntyinen Gabriel Byrne.
John Hustonin elokuvassa konsuli Firmin elää viimeistä humalaansa. Eletään 1930-luvun lopun Meksikossa. Firmin on pantu alkoholistina viralta - tai hän on eronnut diplomaatin toimestaan. Aloholisti-konsuli näkee viinahöyryjen läpi sivistyneen maailman kulkemassa kohti uutta sotaa.
Firmin kävelee uskottuidensa (Jacqueline Bisset vaimona ja Anthony Edwards ystävänä) Guernavacan kaduilla. Elokuvassa kävely alkaa kaikkien taustoja ja henkilöitä pohjustavan esittelyn jälkeen n. viidenkymmenen minuutin kohdalla. Kävelyn aikana niin Firminin henkilökohtaiden mentaalinen tila kuin tapahtumapaikkojen eksotiikka tulevat loistavasti esille. Meksikolaiskulttuuri pulppuilee komikon pitkän kävelymatkan taustalla.
Muistetaan, että John Huston ohjasi elokuvan 77-vuotiaana. Elokuvan jokaisesta kuvasta aistii vuosikymmenien uran tehneen ohjaajan jalostuneen käden jäljen. Huston oli ovelana miehenä myös hiukan laskelmoiva ohjaajana, koska Lowryn romaanin tajunnanvirrallinen kertomomustapa ei niin vain muokkautunut elokuvaksi. Tiedetään, että moni haaveili Malcolm Lowryn romaanin "elokuvallistamista", käsikirjoituksia laadittiin jopa sata. Ennen Hustonia kukaan ei rohjennut kuvauksiin.
Tulivuoren juurella on realistinen, henkilökuvauksen vimmaan ja vaihtuvien maisemien sointuun perustuva elokuva konsulin juopottelusta, uskottujen henkilöiden tapaamisista, härkätaistelusta, viihdyttävistä lauluhetkistä ja lopulta syöksystä pimeyden sydämeen. John Huston on sommitellut loppukohtauksiin myös elokuvallisen sisäpiiriviitteen, sillä puolalaisen Andrzej Wajdan kuuluisa valkoinen hevonen ilmestyy kaiken traagisen pimeyden keskelle.
Ilman Albert Finneyn täydellisesti sisäistynyttä läsnäoloa henkivää suoritusta Tulivuoren juurella ei olisi muuan John Hustonin mestariteoksista. François Truffautin 1970-luvun Amerikkalaisen yön unohtumaton kaunotar Jacqueline Bisset on upea valinta Firminin vaimon rooliin, sillä näyttelijättären ei tarvitse intoilla, vaan pysyä melkein hiljaa humalamatkan viimeisenä silminnäkijänä, miehen sydämen lyöntien tunnitsijana.
=======================================================================================
Matti Salo kirjoitti legendaarisessa "Elokuvan vuosikirja-Studio"-esseessään "Winner Take Nothing- Huston ja hänen filminsä" (1963): "John Hustonin paras elokuva on hänen elämänsä. Tämä maneeriksi toistettu lause sisältänee toteamuksen Hustonista persoonana, jonka elämä ja taide ovat lujemmassa keskinäisessä yhteydessä kuin useimpien muiden elokuvaohjaajien. On vaikeaa ja ehkä tarpeetonta uuskriittisesti arvioida Hustonin filmejä puhtaasti yksityisinä suorituksina: ne näyttävät ilmaisevan olennaisen luonteensa ja merkityksensä tekijänsä kokonaissaavutuksesta käsin."
Kun Joh Hustonin kuolemasta on kulunut neljännessvuosisata meillä on lupa ainakin valita näyttelijänäkin esiintyneen ja kieltämättä ohjaajana hapuilleenkin taiteilijan ne suuret työt. Hustonin (s. 1906) käsikirjoittajan ura alkoi jo 1930-luvun lopulla (Jezebel, Juarez) ja debyytti ohjaajana tapahtui 1942 Hammett-klassikossa The Maltase Falcon, josta tuli hetkessä amerikkalaisen rikoselokuvan klassikko.
The Maltase Falcon se muuan ehdoton Huston-elokuva. Muita ovat Sierra Madren aarre (1948), Myrskyvaroitus (1949), Asfalttiviidakko (1951), Kunnian kentällä (1951), Afrikan kuningatar (1951), Sopeutumattomat (1960), Heijastuksia kultaisessa silmsssä (1968), Fat City (1972), Tulivuoren juurella, Prizzin kunnia (1985) ja testamentti Muistot (1987)
Lainaan vielä Saloa: "Kirjallisesti sivistyneen, huolitellun ja moraalisesti valveutuneen elokuvalajin edustajana Huston jatkaa (William) Wylerin sovitusten, adaptaatioiden sarkaa. Jos sotadokumentit jätetään huomiotta, Hustonin koko tuotanto lepää kirjallisuuden, se on muiden jo jo tietyssä muodossa valmiiksi kehittelemien aiheiden ja rakennelmien varassa. Hustonin uskollisuus valituille kirjallisille lähteille on ollut epätavallisen suuri, ja tästäkin syystä Hustonin taidetta on saatettu sanoa perusluonteeltaan tukitsevaksi, sovittavaksi, vieläpä keinotekoiseksi."
Lisään silti John Hustonin kolmanneksi viimeisimmässä ohjaustyössä Tulivuoren juurella ja tietenkin Joyce-elokuvassa Muistoissa kirjallinen kehittely on kristallisoitunut myös kuvien runoudeksi, joiden puutteesta ohjaajaa usein syytettiin.

Hyvä toimintadraama konekaappauksesta * * *

Nordisk Film

Suomen ainoa lentokonekaappaus painui unholaan kunnes Ilta-Sanomien nuori toimittaja Lauri Puintila julkaisi siitä 2010 romaanin "Kaappari Lamminparras -Suomen ensimmäisen konekaappauksen tarina". Aleksi Mäkelä ja näyttelijä Kari Hietalahti suunnittelivat aiheesta elokuvaa vuosia. Se tulee ensi-iltaan ensi perjantaina nimellä Kaappari Lamminparras. Jotka eivät muista tapahtumasta mitään, niin kerrottakoon, että syksyllä 1978 oululainen liikemies, konkurssin kokenut ja tuskaisiin talousvaikeuksiin joutunut Aarno Lamminparras piilottaa aseen attaseasalkkuunsa ja nousee Finnairin Helsingin lennolle AY-405. Hän ryhtyy lukuisten "soutaa ja huovata" -tilanteiden jälkeen epätoivoiseen tekoon. Lamminparras saa puhuttua itsensä koneen ohjaamoon. Hän aikailee ensin, mutta pyytää sitten lentokapteeni Rajapaltiota ilmoittamaan Helsingin lennonjohdolle: "Meidät on -kaapattu".
Aleksi Mäkelä hallitsee toimintadraaman. Hän ohjaa sujuvasti niin koneessa kuin Oulun ja Helsingin lentoasemilla (tosin Helsinki-Vantaalle ei saatu lupaa, joten kuvattiin Tukholman Arlandassa), jossa tuolloin ei turvatarkastuksia ollut lähes nimeksikään. Elokuvan vuoropuhelu on tiukkaa, ytimekästä, tapahtumia on tietenkin muutettu dramatiikan tähden. Pini Hellstedtin kuva kulkee. Mainio kameratyö alusta loppuun. Ja Pirjo Roussi on lavastajana luonut uskomattoman autenttisen ajankuvan. Pitää kehua vielä Kimmo Taavilan leikkausta ja Lauri Porran musiikkia.
"Kaappari Lamminpartaan" onnistumisen ansioita ovat erinomaiset näyttelijät aina sivuosista, Hannu-Pekka Björkman (juristi Marttinen), Merja Larivaara (lentoemäntä Kananen), Pekka Huotari (Oulun lennonjohtaja) päänäyttelijöihin Aake Kallialaan (lentokapteeni Rajapaltioon, Kalliala on taas huippuvedossa), Jussi Vataseen (lentoperämies Snockiin) ja tietenkin Kari Hietalahden Lamminpartaan. Hietalahti pääsee syvälle epätoivoisen miehen vaaralliseen tekoon ja vuoristoratana vaihtuviin tunnekuohuihin.


Ang Lee loi tarinan eläinrakkaudesta

Uutenavuotena teatteriohjelmistoon tuli katsojien iloksi ja jännitykseksi 3D-elokuva Piin elämä, joka perustuu espanjalaisen Yann Martelin romaaniin (2001). Meillä teos julkaistiin pari vuotta myöhemmin. Tämäkin teos olisi toiminut aivan hyvin tavallisena elokuvana, mutta ilmeisesti suuretkin ohjaajan joutuvat varmistamaa rahoituksen 3D-versiona. Tai sitten Ang Leen tapainen ohjaaja haluaa kokeilla. En jaksa motkottaa, sillä ohjasihan Martin Sccorsesekin 1920-luvun 3D-versiona pariisilaiselle asemelle sijoittuvan Hugon.
Ang Lee (s. 1954) syntyi, Pingtungissa, Taiwanissa. Kiinalaista syntyperää, mutta Taiwanissa koulutuksensa saanut Lee asuu nykyisin Yhdysvalloissa. Lee on monipulinen ohjaaja, joka vaihtaa mielellään genrejä. Kuuluisa wuxia-elokuva Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme (2000) saattaa saada jälkeensä miehuustarinan Brokeback Mountainin (2006) ja nyt poika- ja eläinseikkailun Piin elämäni. Ja muistetaan, että Lee ohjasi 1990 "kaikkien aikojen" ruokakuvauksen Syö juo mies nainnen. Sitten Lee perehtyi englantilaiseen aateliskulttuuriin vuoden 1995 Järki ja tunteet -tyylittelysssä. Niin, vuonna 1997 Lee oli pureutunut moderniin amerikkalaiseen lähiökulttuuriin traagisessa Jäämyrskyssä.

Jäämyrsky (The Ice Storm, USA 1997) näyttää taiwanilaisen huipppuohjaaja Angle Leen Yhdysvalloissa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun taiwanilaisohjaaja ei olisi tilittänyt suhdettaan Amerikkaan. Hän ohjasi 1990-luvun alussa huumorilla höystetyn sukulaistarinan Pushing Hands, jossa ikääntyvä taiwanilaismies saapuu USA:han katsomaan, miten se poika siellä elelee.
Jäämyrsky sijoitettiin vuoden 1973 marraskuun päiviin. Tapahtumapaikka on New Canaan, Connecticutissa. Eletään Kiitospäivää. Päivälleen kymmenen vuotta on kulunut presidentti Kennedyn ampumisesta Dallasissa. Nuori Paul Hood (Tobey Maguire) palaa kotiin. Se näyttää tyhjältä, sillä perheidylli on särkymässä: äidillä Elenalla (Joan Allen) on vaikeuksia, sillä aviopuoliso Ben (Kevin Kline) on lähtemässä ja viettää nyt aikaa naapurin vaimon (Sigourney Weaver) kanssa. Elokuvaa on pidetty äärimmäisen kylmänä, jopa kyynisenä perhetarinana.
================================================================================================
Siinäpä se!
Pidän eniten Ang Leen elokuvista juuri Jäämyrskystä. Nyt voi ajatella, että Lee ei koskaan juutu yhteen aiheeseen. Piin tarinassa hän siirtyy ikään kuin amerikkalaislähiön jääkylmistä tunteista ja yön jäätymisprosesseista myrskyävälle merelle. Elokuva on jännityksellisistä - ja dramaattisista tehoistaan huolimatta hyvin lämmin, humaaani.
Päähenkilö on nuori intialaispoika Pii, joka joutuu laivalle perheensä ja tämän laajan eläinkokoelman tähden. Perheen eläintarha ei enää menesty, joten päätetään muuttaa Kanadaan. Sattuu hurja myrsky, ja vain Pii sekä bengalilaistiikeri pelastuvat lautalle. Alkaa pojan ja tiikerin kamppailu elämästä ja kuolemasta. Alkaa pojan neuvokas tiikerin kesyttämisprosessi, jonka Ang Lee on kuvannut lähes uskomattomin kuvakulmin ja tarinallisin kehittelyin. Kaikesta lievästä kliseisyydestään huolimatta Ang Lee pitää tuon uskomattoman selviytymistarinan energisessä liikkeessä.
Täytyy myös onnitella lähes koko ajan lautassa bengallilaistiikerin kanssa näyttelevää Pi-nuorukaisen esittäjää Suraj Sharmaa, siitäkin huolimatta että nykyinen digitekniikkaa sallii kuvausvaiheessa vaikka minkälaiset "fuulaukset". Keski-ikäistä Piitä näyttelee muuten Irrfan Khan, jotka monet HBO-yhtiön Terapiassa-sarjan ystävät muistavat Gabriel Byrnen terapeutin ohella Amerikkaan vasten tahtoaan muuttaneen intialaislesken roolista. Jäämyrskyn Tobe Maguire näyttelee kirjailijaYann Martelia, jolle vanhempi Pi (siis Irrfan Khan) kertoo meritarinansa.
* * *
Ajankohtainen kommentti

Nyt ovat tilastot valmiit. Kotimainen elokuvavuosi 2021 oli lippuluukuilla paras kolmeenkymmeneen vuoteen. Elokuvasäätiön ajama kaupallisen elokuvan linja ja elokuvateattereiden digitalisoiminen (voi ajaa monta kopiota ympäri maata) auttoi asiaa, mutta onhan se liki 2,4 miljoonaa katsojaa hieno luku. Ja suomalaisissa elokuvateattereissa käytiin Suomen Filmikari RY:n arvion mukaan 8,5 miljoonaa kertaa - eniten sitten vuoden 1983. Ei elokuvan esittäminen valkokankaalla kuole mihinkään, vaikka elokuvaa voi nähdä lukuisten ja lukuisten tv-knavien lisäksi erilaisissa uusissa teknisissä vempeleissä. Tapasin tuossa Kino-Palatsissa oman sukupolveni entisen elokuvamiehen. Hän sanoi suoraan, ettei katso enää elokuvia televisiosta eikä edes viitsi lukea Hesarin tv-palstan ohjelmatietoja. Aikoo tullaa teatteriin niin kauan kuin jalka nousee.
Onnittelut rahanjakajille, tuottajille ja tekijöille.
Äskettäin julkistettiin myös Filmiauran Jussi-ehdokkaat vuoden 2012 parhaiksi kotimaisiksi elokuvaksi. Vuosaari ja Puhdistus erottuitvat, mutta itse olisin lisännyt palkintoa tavoittelemaan Maarit Lallin esikoisteoksen Kohta-18, joka nuorten miesten kasvukertomuksena on ansiokas.

ELOKUVIENI MESTARITEOKSET 161

Goya (Goya en Burdeos, Espanja 1999) ohjaus ja käsikirjoitus: Carlos Saura, kuvaus: Vittorio Storaro, leikkaus: Julia Juanitz, musiikki: Rogue Banos, pääosissa: Francisco Rabal (Francisco de Goya), José Coronado (Goya nuorena), Daphne Fernande´z (Rosario), Maribel Verdu (Alban herttuatar). Tuotanto: Rai/Lola Films/Via Digital, TVE (Espanjan televiso)

Madrid huhtikuu 2003
=======================================================================================
Lokakuu 1961. Kajaani.
Äidinkielenopettaja ei vain rakastanut kirjallisuutta, vaan myös kuvataidetta. Hän kertoi minulle ollessani opettajan asunnolla suorittamassa suomen kieliopin laiskanläksyjä, elämyksistään Madridin kuuluisassa Prado-museossa, jossa on merkittävin espanjalaisen taiteen kokoelma. Pradon huoneista löytyy niin El Grecon, Velasquézin, Zurbarán, Murillon ja tietenkin Francisco José de Goyan töitä.
Muistiini jäi opettajan puhe Goyasta, ja koska äitini oli kuvaamataidon opettaja ja taidehistorian maisteri, niin kotona sain tietenkin lisää tietoa näistä espanjalaisista mestareista. Siitä lähtien ne ovat kiehtoneet mieltäni, ja jos saan innostaa lukijaa, niin kirjoitan pienen kertomuksen aiheesta.
"Opettajan asunnossa katsoin ensimmäisenä Goyan teosta "Alaston Maja", joka tuotiin Pradoon vuonna 1901. Toinenkin ilmeisesti Pradon museon kaupasta ostettu vedos herätti ihailuni.Opettaja kertoi: "Me äidinkielen opiskelijat olimme pari kesää sitten ryhmämatkalla madridissa, ajettiin läpi Euroopan linja-autolla. Tarkoitus oli tutustua Cervantesin, sen Miguelin, sen Don Quijoten luojan, sen Euroopan nerokkaimman kirjailijan elämään ja tuotantoon, mutta..." "Löysit Goyan, niinkö", keskeytin.
"Katso nyt, miten siinä Naku-Maija ...tai Maja... odottaa tyynyillä ja sitten alemmassa kuvassa sama nainen samassa asennossa, mutta nyt vaatteissa", opettaja puhui.
Punastuin. Koulupoika. "Miltä vuodelta nuo ovat?" "Muistaakseni tuhatseitsemänsataaluvun lopulta."
"Kiva kuulla, olen vasta tutustumassa kuvataiteeseen. Olen seurannut Kulttuuriyhdistyksen talossa sen Vähälahden työskentelyä."
Opettaja naurahti. "Nuo vedokset eivät anna aivan täyttä käsitystä puetun Maijan elävyydestä, mutta olen aina vertaillut kahden kuvan naisen silmiä, onko niissä jokin ero, onko alastoman Maijan katse sittenkin halukkaampi kuin puetun. Joka tapauksessa kuvat herättivät valtavaa kritiikkiä aikanaan, etenkin pään asento ja käsien asema närkästyttivät. Mutta Osunan ruhtinatar, muistaakseni, tuki Goyaa noihin aikoihin, tilasi häneltä maalauksia yksityiskabinettiinsa."
En enää nolostunut. Katsoin suoraan Maijoja.
================================================================================================
Huhtikuu 2003 Madrid.
Carlos Sauran Goya sai ensi-iltansa 27.10.2000, Tennispalatsi 13:ssa.
Lähes kolme vuotta myöhemmin, huhtikuussa 2003, olimme Madridissa. Jos jotain siellä ei tajua, niin tajuaa ainakin sen, että kaupungissa on suurenmoisia taidemuseoita. Eräänä aamuna jonotimme Pradoon, jossa ne Goyankin taulut olivat näytteillä. Jono oli pitkä, mutta päästyämme sisälle suunnistimme heti kerrokseen, joka oli omistettu lähes täysin Francisco Joé de Goyan (1746-1828) teoksille. Etsin ensin kiihkeästi tuota "Maja" -taulua. Siellä se "Maja", "Maija" riippuu seinällä. Sen eteen jäykistyin pitkäksi toviksi.
Miksi Goya?
En pysty vastaamaan kuin kouluajan muistojen ja Carlos Sauran elokuvan jättämien tunnejälkien kautta. Jos Jean-Luc Godardille oli tärkeä Velasquez, niin muistetaan myös, miten DDR:n valtion ollessa olemassa Konrad Wolf ohjasi ensimmäisen Goya-elokuvan (1971), josta kirjoitin Sekl:n kerhofimiluetteloon näin: "Viime vuosien merkittävimpiä DDR:läisiä elokuvia on voimakas ja terävä maalarin elämäkerta. Taiteilija ja yhteiskunta, luomisen vastuu ja vapaus".
Karkeasti sanottuna Konrad Wolfin Goya-elokuva oli painotukseltaan sosialistinen, mutta Carlos Sauran elämäkertaelokuva korosti taiteilijan yksilöllisiä piirteitä. Niin, ja noita taiteilijan maanpaon aikoja. Osittain tämä johtui Goyan esittäjän näyttelijävalinnasta. Tuskinpa kukaan muu espanjalainen näyttelijä kuin LuisBuñuelin Nazarinin (1958) unohtumaton Francisco Rabal.
Kun Pradossa katsoin Goyan maalamaa omakuvaa vuodelta 1815 siinä melkeinpä huusivat taiteilijan kärsimyksen ja näköalamattomuuden kasvot. Sauran elokuvassa Rabal pyrki löytämään nuo samat taiteilijan kasvot, jotka kohtasimme Pradon museossa.
Carlos Sauran Goya-elokuvan alkuperäinen nimi viittaa Ranskan Bordeauxiin, jonne taiteilija pakeni ja jossa hän kuoli 1828. Saura laittaa vanhan, jo höperön Goyan (Rabal) vaeltamaan katuja ja etsimään nuoruuteensa luomisen voimaa - ja sitä suurta rakkautta, Alban herttuatarta. Sauran elokuvassa Goya-vanhus toteaa tyttärelleen Rosariolle, että mielikuvitus ilman järkeä tuottaa vain hirviöitä. "Mielikuvitus yhtyneenä järkeen on kaiken taiteen äiti ja ihmeiden lähde."
Rosario on vasta 12-vuotias. Hän aikoo taiteilijan uralle, ja Carlos Sauran elokuvassa Rosario on henkilö, jolle Goya kertoo elämästään ja taiteestaan, tulostaan Kaarle IV:n (1788-1808) hovimaalariksi. Pradossa näemme useita tauluja, joihin Goya on ikuistanut hovin ihmisiä, esimerkiksi uskomattoman tarkan, valokuvauksellisen, vuonna 1800 maalatun Kaarle IV:n perhepotretin.
Mutta kuten Carlos Sauran elokuvassa, niin Pradon Goya-osastossa ehkä lopullisen huomion vievät nuo "Alastomat Maja"-sommitelmat, jotka taiteilija maalasi vuosina 1800-1803.
=======================================================================================
Taiteilija Outi Heiskanen on tiivistänyt hienosti Carlos Sauran elokuvan ytimen (15.5. 2002 MTV3.fi): "Tuon tuosta vanhuksen muistelot saavat hallusinatorisen luonteen, oma taide astuu ulos menneisyyden kankaalta piinaavina painajaiskuvina - mielikuvituksen ja järjen liitto repeilee. Avainkohtauksessa 46-vuotias Goya (Jose Coronado) torjuu kuoleman varjon kovalla hinnalla: vaikea sairaus jättää maalarin kuuroksi kaikelle muulle paitsi omalle sisäiselle äänelleen, joka elämän loppupuolella vääristyy tuskan huudoksi."
Goya joutui maanpakoon, koska Ferninand VII korruptioituneine hallintoineen astui valtaan. Tämän Carlos Saura kuvaa elokuvassaan vihjeenomaisesti, aivan kuin vältellen ajoittain historiallisten tosiseikkojen esilletuomista. Ajattelen, että Sauraa kiinnostivat enemmän Goyan taulujen ohella taiteilijan sisäiset myrskyt ja unimaailma.
Siksi elokuvan visuaalinen hohdokkuus on jotakin ainutkertaista. Bernardo Bertoluccin, Francis Ford Coppolan ja muun muassa Warren Beattyn Punaisten kuvaajana tunnettu Vittorio Storaro on luonut verenpunaisia ja kullankeltaisiá näkymiä. Valon ja varjojen vaihtelut ja upeat lavasteratkaisut ovat elokuvan lepattavaa visuaalista sisintä, joka aivan kuin hengellistää maalarin tarinan.
Lainaan vielä Outi Heiskasta: "Maalauksen henkiinherättäminen ei ehkä enää kuulu elokuvataiteen omaperäisimpien ideoiden piiriin, mutta tätäkin kikkaa Saura käyttää harkiten, Padovan pyhän Antonion legendaa kuvittaessaan jopa humoristisesti. Mieliinpainuvimmassa esimerkissä, Goyan "Sodan kauhut" -teoksessa, ohjaajan tulkkeina esiintyy omaperäinen katalonialainen teatteriryhmä La Fura dels Baus. Osuva valinta ensimmäiseksi modernistiksi kutsutun mestarin hätkähdyttävälle teokselle. Kääntöpuolena tälle ja monelle muulle kohtaukselle on toisaalta mainittava niiden korostunut teatterinomaisuus, jonka pysähtyneet asetelmat tarjoavat kyllä silmänruokaa mutta verottavat kokonaisuuden elinvoimaisuutta."

Keira Knightly uusi upea Anna Karenina * * * * *

Finnkino Oy

Tshekkoslovakiasta natsivainojen vuoksi perheensä kanssa Britanniaan paennut Sir Tom Stoppard (s. 1937) on merkittävimpiä brittiläisiä näytelmäkirjailijoita ja käsikirjoittajia. Hän on kirjoittanut teatterille, televisiolle ja elokuvalle. Stoppardin ehkä tunnetuin näytelmä on "Rosencranzt ja Guldenstern ovat kuolleet" (1966-67) ". Tunnettu on käsikirjoitus "Shakespeare in Love" (1999).
Anna Kareninan (1873-1887) filmikäsikirjoitus on Tom Stoppardin mestarityö. Hän on tiivistänyt Leo Tolstoin romaanin oleelliseen, kolmen venäläisen 1800-luvun eliitin edustajan Aleksin, Vronskin ja Annan kohtalokkaaksi rakkaustarinaksi. Itse asiassa elokuva on kuin teatterikurkistus tolstoilaiseen maailmaan, jossa aviovaimon teoista petos on julkein. Elokuva on matka kiellettyyn rakkauteen, jota Anna elättelee ja hautoo, miettii ja pohtii kunnes on valmis jättämään miehensä, uhmaamaan sosieteetin tapoja ja rakastamaan nuorta, omahyväistä Vronskia. Niin, Vronski on se paha viettelijä.
Puhuin teatterista, koska elokuva avautuu kuin Jean Renoirin viimeinen ohjaustyö, vuonna 1969 julkaistu Le Petit théatre de Jean Renoir eli Onnenhetkiä. Tom Stoppardin kirjoittaman uuden Anna Kareninan ohjaus, vuoropuhelu, näyttelijätyö, puvut, lavasteet ja sisätilojen häikäisevä intensiteetti palvelevat alusta loppuun kolmiodraamaa. Vain säästeliäästi ohjaaja tuo muita henkilöitä esille, näyttää seurapiirin oopperaesityksiä tai antaa venäläisen pellon suhista. Voisi sanoa, että Tolstoin romaani on riisuttu, jotta 2010-luvun katsoja voisi uudelleen herkistyä katsomaan Anna Karenina -elokuvaa ja ehkä tarttua romaaniin, jonka löytymien kirjahyllystä kuuluu yleissivistykseen.
Emme siis näe nyt mykän Greta Garbon haurasta olemusta Edmund Gouldingin vuoden 1927 Hollywood-versiossa, emme samaa Garboa puhumassa Clarence Brownin valojen ja varjojen äänielokuvassa Anna Karenina (1935) tai Vivien Leighia ja Ralph Richardsonia ranskalaisen Julienen Duvivierin 1940-luvun lopun versiossa. Eikä nyt ole syytä ajatella neuvostoliittolaista Anna Karenina -balettia (1975) , jonka ansio on suuren balettitanssijan Maja Plitssetskajan tuominen valkokankaalle "omituisessa" sekasotkussa, joka "ei tuo esille Tolstoin teemoja" - kuten kirjoitin 1975. Ehkä meillä on lupa unohtaa Alekander Zarkhin neuvostoelokuva Anna Karenina (1967), jonka pääroolin kuvan WSOY on painanut Eino Kailan suomentaman pokkaveriversion kanteen.
Ei, nyt Anna Karenina on tämän hetken ehkä kaunein filminäyttelijä Keira Knighthley, joka tuo Annaan kaiken sen veren maun ja sielun sävelten kaiun, joita aikaisemmissa versioissa näkyi erilaisina "annosteluina". Joe Wrightin elokuva on totta vie kielletyn rakkauden poesiaa, johon Knightlyn ohella liittyvät saumattomasti naamioitunut Jude Law Aleksina ja Aaron Taylor-Johnson kreivi Vronskina.
Ja miksi puhun nyt vasta elokuvan ohjaajasta Joe Wrighistä (s.1972). Koska hän liikkuu historiallisen lajityypin sisällä luontevasti kuten aikaisemmista töistään Jane Austenin 1813 romaanin elokuvasovituksessa Ylpeys ja ennakkoluulo. (2005). Siinäkin Knightly oli pääosassa. Elokuva sai aikanaan muutaman Oscar-ehdokkuuden.
Joe Wrightin Anna Karenina on Leo Tolstoin suuren traagisen kertomuksen häikäisevä visuaalinen näyttämöllepano: kuin katsoisi koko ajan liikkeessä olevaa elämän lähdettä. Ja Knighlyn kasvojen maagisia värähdyksiä tarkkaillessaan tajuaa, mitä Tolstoi sanoi, kun hän muistutti: "Kärsimys voi opettaa meitä ymmärtämään maailmaa."

Jugoslavian sodan jäljillä

Rovaniemeläislähtöinen Jarmo Lampela (s. 1964) on pitänyt kymmenisen vuotta taukoa elokuvaohjaajana. Hän on toiminut Taideteollisen korkeakoulun elokuvaiatteen professorina. Lampelan ohjaustöistä onnistunein oli 1999 valmistunut, eri tarinoista taitavasta punottu kyläkuvuvaus Joki. Hyvä oli myös anarkistinen Sairaan kaunis maailma (1997). Eikä Ellakaan (2003) pettänyt.
Paluuelokuva Miesten välisiä keskusteluja on puhelias kuvaus kirjailija Kari Marisalosta, jota Juha Kukkonen näyttelee loistavasti niin kauan kuin tarina kestää. Boheeemi, yhdeksän kirjan tyyppi, yrittää repäistä nyt jotakin uutta ja erinomaista. Hän tutustuu entisestä Jugoslaviasta Suomeen ravintolatöihin tulleeseen tulleeseen Vlatkoon, joka on toiminut Kroatiasssa aikanaan kylmäverisenä tappajana.
Kari Mairesalmi matkustaa Dubrovdikiin ja käy läpi sodan tapahtumapaikkoja. Romaanin käsikirjoitus syntyy, kun hän luettaa sen tyttöystävällään (Pihla Penttinen) ja Vlatkolla. Kaikki kehuvat, niin puhekykynsä lähes menettänyt kustannustoimittaja (Rea Mauranen), joten uutta kirjallista tapausta odotellaan.
Miesten välisiä keskusteluja näyttää, miten kirjailija ei tyydy vähään. Mairisalo uskoo, että käsikirjoitus tarvitsee vielä epilogin. Hän saa mahdollisuuden matkustaa uudelleeen Kroatiaan. Hän ikään kuin tytöntyy Vlatkon pään sisään ja vetää johtopäätöksiä teoista, joita ei voi kukaan puolustella. Vlatkokin on tuomittu Haagissa, mutta vapauteen päästyään meneisyys vaivaa häntä edelleen. Niin myös Marisaloa, joka huomaa, että toisen päähän on sittenkin mahdoton tunkeutua, vaikka miesten välisiä keskusteluja käytäisiin loputtomiin.
Jarmo Lampelan elokuvan nimi ei ole onnistunut. Jos ei tiedä elokuvasta ennalta mitään, niin moni tuskin erehtyy teattteriin. Nimeen olisi pitänyt saada viittaus Jugoslavian sotaan ja Vlatkon hirmutekoihin. Väkivallan kohde "Grand Hotel"- olisi sopinut myös elokuvaan. Kirjailijakuvauksena Lampelan elokuva on mukiinmenevä. Tästä voi kiittää Juha Kukkosta, jonka roolisuoritus kantaa elokuvaa tunnin ajan. Sitten Kukkonenkin alkaa väsyä saman toistoon.
Tai: olisiko ollut järkevää lyhentää elokuvaa, poistaa loppupitkitykset turhine kirjailijamessujen kirjailijahaastateluineen, jotka tahtovat painua pelleilyn puolelle. Marisalon matka epilogin kirjoittamiseen Bosniaan olisi voinut päättää elokuvan aivan hyvin. Tyttöystävän osuuteen olisi pitänyt saada selvästi lisää särmää, miettiä hänen merkitystään yleensäkin elokuvan tarinassa.
* *

Ajankohtainen kommentti

Nuoren polven HS-toimittaja ja elokuvastakin kirjoittava Mikko-Pekka Heikkinen julkaisi uutenavuotena lehden sunnuntaiosastossa mielenkiintoisen jutun, jossa hän purki kokemuksiaan kirjojenesittelytilaisuuksista. Heikkinen oli kirjoittanut äskettäin esikoisromaanin "Terveisiä kutturasta", jossa hän eritteli ruuhka-Suomen ja maaseudun välille uurenevaa kiilaa.
Kiinnostavaa jutussa oli Heikkisen huomio, miten kirjailija on Suomessa edelleen äärimmäisen arvostettu, mutta toimittaja on se haukuttu pahnanpohjainen olio. "Toimittajalle raivotaaan", Heikkinen analysoi kahden aika samankaltaisen kirjoitustyöläisen eroja. Oman pitkän työkokemuksen pohjalta saatoin jo varhain huomata, että toimittaja ja vieläpä-toimittaja-kriitikko se monen mielestä harjoittaaa halveksittavaa "koiranvirkaa".
Mutta Mikko-Pekka Heikkisen, kainuulaislähtöisen toimittaja-kirjailijan "Kuttura"-kirja tuli mieleen eräänlaisena kauniina ja fiksuna pohjoisen maaseudun puolustajana. Se ravistelee, tarkastelee tutkien tätä Suomea, jossa eriarvoisuus lisääntyy myös alueellisesti. Sattuipa mainiosti Heikkisen kirjan ja HS:n sunnuntaitoimituksen viiltävän hyvän jutun "Kahden kastin kirjoittajat"
Satttuipa mainiosti, sillä samaan aikaan Yle ilmoitti, että näyttelijä-ohjaaja Kari Väänäsen Taivaan tulet -tv-sarja lopetetaan. Väänäsen sarja ei ole mitään höttöä, vaan dramaallisesti ja kerronnallisesti onnistunut kuvaus pohjoisen Kemijärven asukkaiden elämästä ja elinolosuhteista. Ja muistattehan vielä muutaman vuoden takaisen taistelun, jonka aikana syntyi oikein kansanliike Kemijärven seutua työllistävän tehtaan lopettamisen estämikseksi. Tuota liikettä ''Taivaan tulet -sarja ja ohjaaja Kari Väänänen myös tukivat omalla toiminnallaan.
Taivaan tulien jatkaminen olisi suonut Väänäselle mahdollisuuden tarkastella, miten nyt ovat asiat Kemijärvellä ja onko pohjoisessa Suomessa jo hävitty lopullisesti kamppailu elinolosuhteista.
Jos Yle karsii kanaviltaan kaikki ajankohtaiset yhteiskuntaamme puhuttelevat teeemat ja taiteellisen käsittelyn saavat tuoreet aiheet, me Yle-veron maksajat saamme tyytyä enää uutis- ja ajankohtaisohjelmiin, uusintoihin, elokuviin, ulkomaisiin sarjoihin ja höttömäisiin Uusi päivä -saippuasarjoihin, joita kukaan ei viitsi katsoa niiden huonon laadun tähden.
Yle-verosta emme pääse irti, mutta kirkollisverosta pääsemme. Onko tämä oikeudenmukaista.

P.S. Hiukan mietin, että onko moraalista, että HS:n sunnuntaitoimituksen toimittaja saa oman juttunsa kautta niin ison mainoksen romaanilleen. Sitten olen ajatellut, että paskat. Kun nykyisin menee kirjakauppaan, vilkaisee ulkomainoksia tai lehtiä, niin saa kärjistetysti käsityksen, että Suomessa on avain yksi kirjailija - Sofi Oksanen. Hänen mainostamisen ruuhkan alle ovat painuneet muut tekijät. Kuka muuten muistaa HS:n esikoiskirjapalkinnon syksyllä voittaneen nuoren kirjalijan nimeä? Tuskin moni. Onneksi sentään, metrossa on kaappimainoksia Finlandia-palkinnon voittaneen Ulla-Leena Lundbergin "Jää"romaanista".